PASKA MUTSI SYÖ PAKASTEPIZZAA

7/04/2018

Kävin muutama päivä sitten katsomassa ennakkoon elokuvan Tully, joka kertoo realisestisesti äitiydestä ja ennenkaikkea siitä, miten raskasta se on. Elokuvassa oli kohtaus jossa syötiin pakastepizzaa, ja vaikka pizza kuvattiin siinä epäonnistuneen äidin valinnaksi, en ole pariin päivään pystynyt miettimään muuta kun pizzaa ja kuinka paljon sitä haluan.

Kun vihdoin eilen saimme poikien kanssa pidettyä pizza-illan, pystyin ajatellemaan myös muutakin, kuten mitä ajatuksia elokuva minussa herätti. Ja jätti herättämättä. En nimittäin saa minkäänlaista tarttumapintaa siihen, miten vaikeaksi, kamalaksi ja uuvuttavaksi vanhemmuus yleensä aina kuvataan.

Erityislapset, sairaudet, kuten synnytyksen jälkeinen masennus toki erikseen – niistä minulla ei ole kokemusta. Mutta kahden lapsen ja pian kolmen raskauden verran kuitenkin on. Eikä se ole mielestäni ollut kamalaa, päinvastoin. Äityiys on antanut itselleni ainakin ihan hirvesti iloa, onnea ja avannut aivan uudenlaisen maailman. On klisee, että vasta vanhemmaksi tullessaan sitä ikäänkuin ymmärtää elämän tarkoituksen, mutta minä ainakin allekirjoitan tämän.

Tottakai sitä sitä välillä on rankkaa ja univelka kasaantuu, mutta tämä voi tapahtua ihan myös ilmankin lapsia. Olen minäkin joskus turhautuneena heittänyt keskellä yötä tuttelit pitkin keittiön seiniä, mutta niin olen myös lapsettomana heittänyt eyelinerin kylppärin nurkkkaan, kun rajausten tekeminen ei onnistunut.

Minua ärsyttää se, miksi äidit usein kuvataan maitoa valuviksi, elämään kyllästyneiksi, puuroa tukassa, oksennusta ja vauvan kakkaa paidalla olevksi aivottomiksi zombeiksi, joille ei jää arjessa aikaa edes omille ajatuksilleen. Tämän vastakohtana näkee myös välillä kiiltonahkaisissa korkkareissa liitäviä uraohjuksia, joidenka lapset hoitaa joku muu. Mutta missä ovat kaikki tavalliset ja onnelliset äidit?

Missä ovat äidit joilla on toki kaikilla omat kipuilunsa vanhemmuuden suhteen, mutta jotka kuitenkin päivästä toiseen pääosin iloitsevat siitä että ovat äitejä. Äidit, jotka lasten lisäksi myös muistavat itsekin olevan olemassa – käyvät suihkussa, vaihtavat vaatteet eivätkä ole naama kokoajan rytyllä? Ehkä sellasesta ei sitten saa tehtyä tarpeeksi kiinnostavaa elokuvaa.

Vai muistanko minä vain väärin? Rämminkö minäkin suossa vuosikaudet pienten lasten kanssa? Olin aivan loppu ja halusin perua kaiken? En usko. Muistan kyllä myös sen että univelka kävi ajoittain liian suureksi ja oma pinna ei aina ihan riittänyt uhmaisten lasten kokeillessa rajojaan, mutta pääosin muistan myös sen miten ihanaa meillä oli. Miten syötävän suloisia pienet lapset olivat hassuine juttuineen ja miten mahtavaa oli seurata vierestä uusien taitojen kehittymistä. Miten hienoa oli näyttää heille maailmaa ja sen ihmeellisiä asioita. Muistan myös että pidin huolta itsestäni, otin välillä omaa aikaa, ostin uutta huulipunaa ja näin kavereita.

Ymmärän toki sen, että vaikkapa tämän Tully elokuva voi antaa jonkilaista vertaistukea hyvin hyvin vaikeassa elämäntilanteessa kamppailevalle vanhemmalle. Mutta en pidä siitä yhteen muottiin laittamisesta ja pelottelusta, että tällaista se elämä tulee sitten lasten kanssa olemaan. Kun ei se tule. Ja siihen voi vaikuttaa jo itsekin aika paljon omalla asenteellaan. Kuten vaikka sillä, että pakastepizza ei ole merkki paskasta vanhemmuudesta, vaan siitä että kiireisen viikon päätteeksi voi lastensa kanssa uppotua sylikkäin sohvalle katselemaan luontodokumentteja. Rauhassa, onnellisena ja läsnä.


10 Responses to “PASKA MUTSI SYÖ PAKASTEPIZZAA”

  1. Mirtsu sanoo:

    Aivan mahtava postaus, kiitos!! Itse odotan viimeisilläni esikoistamme, joten en vielä tiedä millaiseksi elämämme ja arkemme muodostuu, mutta jotenkin minun on vain vaikea nähdä, että se olisi koko ajan yhtä suossa rämpimistä ja kamaluutta. Tällaisena äitiys kuitenkin kuvataan todella monissa yhteyksissä. Olen itse toiminut hoitoalalla yli 10 vuotta ja siitä osan lasten parissa joten uskoisin, että tiedän mitä lapsiperhearki on. En tiedä johtuuko nuo hyvin kuvaamasi asiat tämän päivän kaikkimullehetinyt -asenteesta jolloin kaikki pitäisi saada, mutta mistään ei haluta luopua ja sitten uuvutaan. Liiasta täydellisyyden tavoittelusta, ehdottomuudesta ja usein somen mukanaan tuomista epärealistisista mielikuvista sen suhteen mitä hyvään vanhemmuuteen/arkeen lasten kanssa ihan oikeasti kuuluu. Pakastepizzalle ja pilttipurkille nyt vaan on välillä paikkansa.
    Kyllähän tietysti täytyy jostain asioista luopua, jos saa elämäänsä jotain niin hienoa kuin oman lapsen. Minuuttaan ei tarvitse kuitenkaan menettää.

  2. Riina sanoo:

    Joo, liian mustavalkoisesti ja ankeasti lähestytään vanhemmuutta usein – ei ihme, et Suomessa syntyvyys laskee kaiken aikaa!

    Lapset tuo mukanaan kaikenlaista murhetta ja huolta ja muutosta, mut monin verroin enemmän kyllä iloa ja hyvää elämän kehittymistä.

  3. Mä en nyt oikein tiedä mitä kommentoisin. Kun meillä oli rankka vauvavuosi, ekat 8 kuukautta vaihtaisin milloin vain meidän vanhaan elämään. Tai en tietenkään vaihtaisi, mutta ajatustasolla vaihtaisin.

    Mua näin jälkikäteen ärsyttää suunnattomasti miten lepsusti esim. neuvolassa puhuttiin vanhemmuudesta, imetyksestä ja vauvoista. Että kaikki olisi vaan ihan hemmetin ihanaa, helppoa ja maailman parasta. No ei kyllä ollut. Mä koen jälkikäteen taas just niin, että joka samperin tuutisti vaan toitotettiin miten ihanaa kaiken pitäisi olla ja itse vaan ajatteli, että mitä hittoa mä oon tehnyt väärin kun mikään ei onnistu. Mua inhotti miten äidit vertailevat toisiaan, omaa jaksamistaa sekä lapsiaan. Kun ei kukaan ole samanlainen. Aitoa vertaistukea oli yllättävän vaikea saada. Mutta onneksi sitäkin löytyi ja onneksi meillä on nyt kotona valoittava taapero. Vauvavuotta ei ole ikävä, pakko se on vaan tunnustaa.

    • Niina sanoo:

      Mä oon sun kanssa samoilla linjoilla, mulla on hyvin samanlaiset kokemukset!

  4. enne sanoo:

    Minä ainakin olen iloinen. Vaikka ei miestä tai tukiverkkoa tai exää joka ottaisi viikoksi kesällä lapsen. Elämä on asenteesta kiiinni ja teen itselleni ja lapselleni iloisen elämän. Toista lasta odotan yksin. Aion rokata läpi elämä minä ja lapset. Ostan myös välillä lastenhoitoa jos tahdon hietontaan yms. Oot huippu

  5. Elli sanoo:

    Mä veikkaan että iällä on myös tekemistä asian kanssa. Nykyisin usein saattaa olla että ensimmäinen lapsi toivotellaan tervetulleeksi vasta 35-40 ikävuoden kieppeillä ja siihen mennessä kun on saanut tehdä aivan mitä huvittaa ja monesti sen ikäisillä on myös rahaa jo matkustaa yms niin voisko olla että kun lapsi saapuu kauan ja hartaasti odotettuna aika ison elämänmuutoksen kanssa niin se on vaan liian iso shokki itsekyydelle mikä on tietyllä tavalla vuosien myötä salakavalasti vaan kasvanut. Eli lapsi on sitten iso reality check ja siinä iässä usein tuntuu et laitetaan paistinpannulla naamaan oman itsensä ja itsekkyytensä kanssa..en tiedä kun olen itse hiukan nuorempana lapset saanut mutta jo silloin 27 vuotiaana jouduin tällaisen asian kanssa kyllä aika nenäkkäin eli tosiaan jouduin pohtimaan itsekkyyden ja sitä kautta elämänarvot meni sitten uusiksi minkä jälkeenpäin koen tosi hyvänä ja ihanana lahjana mutta hetkittäin ensimmäisen lapsen kanssa se oli aika tuskaisaa se kasvu aikuiseksi:) vaikkakin lasten kanssa vietetty aika on nykyään musta aivan parasta, ajan täysillä pvk ne hakemaan töistä ja musta niiden seura on vaan niin huippua!! mutta kasvukipuja on matkalla ollut:)

  6. Suvi sanoo:

    Mä allekirjoitan täysin tuon Ellin kirjoituksen siitä miten näin kolmekymppisenä on jo tosiaan luonut itselleen niin mukavan elämän ja omat jutut joihin lapsi tullessaan ei sujahdakaan ihan tosta noin vaan kuvioin vaan lyö kuin avarilla naamaan. Siinä on ehkä enemmän totuttelemista varsinkin jos on haastava vauva. Tosin pakko myös myöntää, että meillä on ollut tavallista rankempi alku, rankasta synnytyksestä allergioihin ja sairaalaan joutumiseen asti. Neljässä kuukaudessa ollaan jouduttu läpikäymään vähän liikaa tuoreiksi vanhemmiksi. Allekirjoitan tämän postauksen siinä että olen kyllä ehtinyt suihkuun kun olen halunnut, olen käynyt oluella ja kirpparilla, ehtinyt myös tekemään omia juttuja ja varmasti nyt helpottaa kun meidän ongelmatkin alkaa väistyä. Vaikka hengailenlin kotona legginsseissä niin puklut siivotaan aina ja kun jaksan laitan kotia sekä itsekin pukeudun kivasti. Pääasiassa olen todella onnellinen, olen löytänyt uuden maailman ja allekirjoitan sen että lapset ovat elämän tarkoitus, tässä on ymmärtänyt ihan uudella tavalla elämän merkityksen. Tuon pienen seurailu ja päivät ovat ihania vaikka välillä onkin uupunut, tiedän nyt jo että tulen kaipaamaan näitä päiviä kun joudun palaamaan töihin ja valmiiksi jo surettaa miten lyhyt tämä aika on!

  7. Lotta sanoo:

    Mulla tää herättää tosi ristiriitasia fiiliksiä.
    Meillä on pian 2 vuotias, joka koko elämänsä ensimmäisen vuoden nukkui tosi huonosti. Nyt yöt on pikkuhiljaa parantuneet, mutta oma heräily sen kun jatkuu. 2 vuoden univelka on jo tosi suurta, etenkin kun samaan aikaan suorittaa yliopisto-opintoja. Tuntuu, että joka ikinen päivä on ihan poikki ja arki on tosi kuormittavaa.
    Kokemuksiin vanhemmuuksista vaikuttaa varmasti myös lapsen temperamentti. Meillä on todella todella vilkas lapsi, joka ei kävele, vaan juoksee koko ajan. Hän kaipaa seuraa ja leikkikaveria ihan jatkuvasti. Meidän päivät on siis todella meneviä ja täynnä touhua. Välillä kateellisena katson kun jotkut lisäilee instagramiin kuvia pitkistä aamuista taaperon kanssa tai lepohetkistä sohvalla kun lapsi katsoo telkkaria. Ei nimittäin meillä. Muutenkin some-”todellisuus” lasten kanssa tuntuu olevan niin siloteltua ja ruusuista että huh. Mutta siitä ei ehkä kannata edes lähteä avautumaan enempää 😀
    Mä olen siis ehkä ollut juuri se puklut rinnalla, imetystopin luukku auki ja likasissa vaatteissa kulkeva zombiemamma, mutta väsymyksestä huolimatta ollaan aina nähty paljon kavereita ja kerhoiltu. 🙂 Mutta omassa kaveripiirissä nää stereotyyppiset-äiti piirteet on kyllä muodostuneet lähinnä hyviks vitseiks.
    Ja totta kai me kaikki rakastetaan lapsiamme ja nautitaan heidän kanssa olosta, vaikka välillä rankalta tuntuisikin. Koko ajan kuitenkin helpottaa, kun puhe ja ymmärrys lisääntyy ja päivittäin sydän kyllä läikkyy kun lapsi sanoo ”ihana äiti, rakastan sinua” <3

  8. Sonja sanoo:

    Mainiosti kirjoitettu! Täällä myös odotetaan esikoistamme viime metreillä, ja on raivostuttavaa kuunnella joidenkin kommentteja siitä kuinka en koskaan enää tule nukkumaan ja mitä näitä nyt on. Asenteestakin se on kiinni ja siitä minkä kokee hirveäksi vastoinkäymiseksi.
    Kaikkea hyvää teille vauvan odotukseen ja tulevaisuuteen! 🙂

  9. Minna sanoo:

    Ihana kirjoitus, kiitos tästä! Muutenkin blogiasi elämänmakuisine ja – iloisine juttuineen on aina ihana lukea.

    Mukavaa kevättä ja hyviä vointeja!

Kommentoi