Huh huh ja huh. Lapsiperheiden vanhemmat tietävät, että kun jokin uusi vaihe tulee tulee se rytinällä. Ja sitten taas myöhemmin huomaa sen loppuneen yhtä yllättäen kun alkoikin.

Muutama vuosi sitten sain käsiini Uhmakirjan, jonka sitten eräänä tiukkana hetkenä otin syyniin. Kaikille on varmasti tuttua ikäkohtaiset uhmaiät joista aina puhutaan, mutta opinpa kirjasta myös sen ettei se aikuisiälläkään katoa mihinkään. Minulla on uhma!

Oma tämän hetkinen on uhmani on selvä seuraus perheessämme voimakkaana kiertävästä 3 -ja 5 vuotisuhmasta. Jännä juttu tosin on se, että uhmakirjassa ei ole mitään mainintaa näiden ikäkausien uhmasta. Mutta tulkaa vaikka katsomaan (tai kuuntelemaan rappuun), jotain täällä selvästi on meneillään. Vai sattuiko joku näkemään minua eilen kaupassa kahden, jo toista tuntia huutavan lapsen kanssa (joista toinen muunmuassa heitteli kärryistä tavaroita ja toinen kiipesi itkemään jäätelöaltaaseen)?

No miten se oma uhmani sitten näkyy? No aika samalla tavalla kun noilla metrinmittaisilla, kiukuttaa, raivostuttaa, en jaksa, en halua. Uhmaakirjan mukaan aikuisiällä tapahtuva uhma liittyy usein siihen kun elämässä tapahtuu jotain suurta ja elämän perin pohjin muuttavaa. En nyt herranjestas sentään ole raskanaa, jota kirjassa käytetään erimerkkinä, mutta sen lisäksi että olen tajunnut että lapseni vain jatkavat kasvuaan ja itsenäistyvät, on mielen päällä muitakin asiota. Hiljattain tapahtunut ”työpaikan” vaihto, lähestyvä muutto ja asunnon metsästys sekä raivostuttava säätö ihastuksen kanssa. Yhdistetään tähän vielä ne kuuluisat hormoonit (ja juuri tällä herkellä korvanjuuressa nokkahuilua soittava lähes kolmivuotias) niin soppa on valmis.

Mutta sensijaan että ruoskisin itseäni, ajattelisin olevani huono vanhempi kun en jaksa, tai vällillä edes halua, ymmärtää kapinoivia lapsiani, pitäisi yrittää antaa välillä vähän ymmärrystä myös itselle. Okei, pinna paloi, huusin ja saatoin ehkä paiskata lapsen väärin kuoritun banaanin tiskialtaaseen, mutta minäkin olen vain ihan tavallinen ihminen. Välillä tekee oikeasti ihan hyvää menettää kontrolli. Se saa kasvamaan ihmisenä. Ja kirjan mukaan se tekee sinusta jopa paremman vanhemman. On ihan tervettä voida joskus huonommin, se on vain tapa kehittyä.

Ja senkin kun muistaa, että nämä uhmat ja vaiheet ovat vain ohimeneviä juttuja. Vaikka olekin tällä viikolla ollut jatkuvasti hermoromahduksen partaalla, olen tuskin sitä enää ensi viikolla. Sitten on jo huushollissa taas aivan uudet jutut. Tähän väliinhän voisi pitkästä aikaa sopia hyvin vaikka sellainen kukaan ei nuku -vaihe.

Disclamerinä pitää vielä loppuun todeta että kaikesta huolimatta ei tässä huushollissa rakkauta puutu. Vaikka tunteet kävyät kuumina niin aina pyydetään anteksi, halitaan ja sovitaan. Ja tosi ihnaa on aina seuraaviin kilareihin saakka. Mutta tätähän tämä on, vai miten muilla?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.