Liittyessäni viime keväänä Vauva-lehden testiryhmään arvioimaan uutta iPhoneen ladattavaa raskauskalenteria on postiluukustani tupsahtanut sen jälkeen joka kuukausi Vauva-lehden näytenumero. Tosi kiva juttu! Vauvalehtiä en ole ikinä tilannut siitä syystä, että tahdon pitää osan asiosta ”ominani”, eli tilaan vain naistenlehtiä. Kuitenkin näitä vauva ja lapsiaiheisia lehtiä on mukava lukea.
Imetys on yksi ajatus joka on tulevan synnytyksen lisäksi pyörinyt nyt paljon mielessä. Itseasiassa ihan raskauden ensipäivistä saakka. Luinkin heti ensimmäiseksi innoissani Imetys hyvään alkuun -kirjoituksen.
Kaapon imetys kun meni kaikin tavoin aivan täydellisesti pieleen.
Sektion takia sain vauvan syliin vasta noin kahden tunnin kuluttua syntymästä, ensi-imetys viivästyi. Sektion yhteydessä saamani lääkkeet (epiduraali, morfiini) vaikuttavat myös vauvaan ja aiheuttavat imemisongelmia. Epiduraali myös vaikuttaa äidin omaan hormoonitomointaan epäedullisesti ja maidon nouseminen kestää usein kauemmin.
Kaapolla oli synyessään ihan pienen pieni suppusuu, jolla oli todella vaikea saada minkäänlaista otetta jättikokoisesta tissistäni (jossa oli vielä kaiken kukkuraksi matala rinnanpää). Lastenlääkäri sanoi että imettäminen on anatomisesti mahdotonta. Leikkauksen jälkeen sain lääkkeistä sivuoreina mm kovan pahoinvoinnin, oksensin ensimmäisen vuorokauden, tärisytti ja kasvoja kutitti ihan hirveästi. Kipeän leikkaushaavan kanssa oli oikeastaan mahdotonta kokeilla hirveästi mitään erilaisia imetysasentoja.
Sain rintakumin. Vihdoin vauva rauhottui, sai siitä otteen ja alkoi imemään. Sattui ihan hirvästi. Oikeaoppinen imemisote ei varmaan ikinä onnistunut. Muistaakseni toisena päinä rintakumiin alkoi muodostumaan vähäistä maitovaahtoa. Aloin jo iloita, maitoa vihdoin! Kuitenkin pian kävi selväksi että kumin kautta vauvan suuhun tuli vain lähinnä maidon makua, joka piti hänet hetken tyytyväisenä. Vauva alkoi kellertää, oli uninen ja veltto. Hänelle annettiin lisämaitoa. Ensin hörpyttämällä, mutta pian määrät alkoivat olla sen verran isoja että kätilö suositteli tuttipulloa. Niiden kanssa ei ollut mitään ongelmia. Sairaalassa aloin pumppaamaan maitoa ja muutaman päivän päästä sitä alkoikin tulla jo ihan reiluja määriä. Aina syöttäessä imetin ensin rintakumin kanssa, vauva oli hetken tyytyväinen saadessaan pieniä tippoja suuhunsa, mutta lopulta nälkä vei voiton ja maito piti antaa pullosta. Koko sairaalassa olo aikanamme ei ostastolla valitettavasti ollut vuorossa yhtäkään työntekijää joka oli saanut jonkun paremman imetyskoulutuksen. Kätilöt kyllä yrittivät auttaa imetyksessä aina kun pyysin, mutta silti minusta tuntui että jotain olisi ollut vielä tehtävissä.
Neljä päivää synnytyksen jälkeen pääsimme kotiin. Jatkoin tissin tarjoamista ensin ilman rintakumia ja raivoamisen jälkeen rintakumin kanssa. Jokaisen imetyksen päätteeksi annoimme lisämaitoa pullosta. Kotona olevasta rintapumpusta puuttui joku osa, eikä se toiminut. Viikko kotiutumisen jälkeen sain sähköpumpun. Käsin lypsääminen ei onnistunut myöskään. Kun vauva oli viikon ikäinen tuli neuvolan hoitaja kotikäynnille. Hän ei opastanut imetyksessä, totesi vain että olin saanut sairaalassa kaiken tarvittavan tiedon. Ja kun kerta lääkärikin oli sanonut imetyksen olevan mahdotonta niin…
Pumppasin sähköpumpulla vauvalle maitoa yhteensä kolme tuntia päivässä. Yritin tarjota tissiä, sitten rintakumin kanssa ja lopulta pullosta. Se oli todella turhauttavaa ja raskasta. Yösyömiset vähenivät, rinta ei saanut tarpeeksi stimulaatiota rintakumin läpi ja maidontuli hiipui pikkuhiljaa. Kaapon ollessa kahden kuukauden ikäinen oli maidon tuotanto loppunut kokonaan. Syllisyys painoi, olin epäonistunut äitinä. Lastenlääkäri yritti piristää että korvikevauvoista tulee ihan yhtä terveitä lapsia kuin rintamaitovauvoista. Kaikki eivät valitettavasti olleet yhtä ymmärtäväisiä, jakelivat kummalsia neuvoja ja pahoittivat haluamattaan mieleni.
Kun Kaapo oli 4 kk ikäinen ajattelin hänen olevan sen verran iso että imetys voisi nyt onnistua paremmin. Sainkin maidontuotantoa vähän käyntiin mutta poika vain ihmetteli ja pyöritteli tissiä suussaan. Se siitä sitten.
Vauva-lehden artikkelissa imetysongelmistaan kertovan Hennan tarina on todella samankaltainen kun omani. Hänellä tosin on jo neljä lasta ja kahden viimeisen kanssa imetys on onnistunut hyvin, ilman rintakumeja. Jaan paljon samoja ajatuksia hänen kanssaan. Minuakin äsrytti ihmiset jotka puuttuivat imetykseen (sukulaiset) vaikka he tarkoittivat kaikki vain hyvää. Olisin todella tahtonut imettää, mutta se ei vain onnistunut. Pullojen ja korvikkeiden kanssa oli välillä todella ärsyttävä sählätä.
Tulevaan imetyksen sujuminen jännittää. Toivon ja tahdon sen onnistuvan. Rintakumia en tahdo ja vaadin koulutetun imetysohjaajan luokseni vaikka jostain toisesta sairaalasta. Toivon että tällä kertaa asiat menevät paremmin, synnytys menisi luonnollisemmin, pärjäisin ilman epiduraalia ja saisin lapsen heti rinnalle. Osaan myös odottaa vastoinkäymisiä ja toivottavasti selviän niistä tälläkertaa rauhallisemmin, en hermostu ulkopuolisen neuvoista ja tsemppauksesta. En myöskään koe niin suuria omantunnontuskia jos imetys ei tälläkään kertaa onnistu.
Miten teillä?
Minttu
