Ollaan oltu nyt kolmena päivänä harjoittelemassa päiväkodissa. Ristiriitaiset tunteet! Osa minusta hyppii ja hurraa, jes vihdoinkin oikeasti aikaa tehdä duuneja ilman huonoa omaa tuntoa ”äitillä on vaan vielä tää yksi homma, laitetetaanko joku dvd-pyörimään”-kommenteista. Ja se toinen puoli taas asettuu X-asentoon tuohon ulko-oven eteen ja huutaa että ei, emme ole vielä valmiita tähän!

Päiväkotimaailma tuntuu liian rajulta muutokselta kotihoidossa olleille lapsille, Elvikselle etenkin. Itsekkin olen aivan puhki ja pää pyörällä kaikista asioista näiden muutamatuntisten harjoittelupäivien jälkeen, miltähän tämä kaikki mahtaa pienestä lapsesta tuntua. Huh!

Koska Kaapo ja Elvis ovat eri ryhmissä, olen lähinnä hengaillut Elviksen kanssa pienten puolella. Ensimmäinen ihmetykseni oli se että pienet eivät ulkoile joka päivä. Odotin ehkä liikoja myöskin päivittäisestä opetuksesta. Ei siellä ei ole aamupiiriä, puhuta viikonpäivistä, säästä tai mistään. Leikitään vaan. Ja sanomattakin on selvää että jos ryhmässä on 18 lasta ja 4 aikuista niin kaikki itkevät lapset eivät vain pääse syliin silloin kun harmittaa. Ja jos joku ottaa toiselta lelun tai tönii niin sitä ei välttämättä huomata. Ja tarkoitukseni ei ole kritisoida, nämä ovat vain havaintojani yleisesti päiväkotielämästä. Kaikki hoitajat ovat kyllä todella kivoja ja ottavat lapset huomioon, niin hyvin kun se vain on mahdollista.

Kaapo on taas ollut itsekeseen todella reippaasti. Välillä olen päässyt kurkkimaan että mitä hän on tehnyt. Näin tänään ikkunasta kun hänelle ilkuttiin ulkona, vitsit että tuntui pahalta. Eikä se yksi vahtivuorossa ollut aikuinen tietenkään huomannut. Onneksi Kaapo oli sinnikäs ja myöhemmin heillä näytti näiden ilkkujien kanssa olevan ihan hyvät leikit. Meno isojen puolella vaikuttaa kyllä olevan paljon rauhallisempaa kun pienten puolella. Silti ajattelin tekemisen olevan enemmän ohjattua. Kaapo pelasi tänään tunnin tietokoneella (!!!). Ehkä sekoitan nyt päivähoidon esikouluun, myönnettäköön että minulla oli hoidosta erilainen mielikuva. Tai sitten olen nähnyt vasta liian vähän.

Tänään testattiin päikkäreille menoa. Silittelin Elviksen uneen. Tunnin päästä hän heräsi hysteerisesti itkemään äitiä. Harjoittelun aikana en ole voinut edes käväistä viereisessä huoneessa ilman kauheaa itkua ja huutoa. Ensi viikosta tulee tulemaan tosi rankka kun tositoimet oikeasti alkavat. Sydän on särkyneenä jo valmiiksi kun mietin jättäväni lapset ensimmäistä kertaa yksin päiväkotiin. Kauheaa kun ei voi yhtään tietää että mitä siellä tapahtuu.

Kuitenkin tässä on puolensa. Kai. Onko? Ainakin lapset saavat pehmeästi totutella päiväkotielämään muutaman kerran viikossa ennen ensi syksyä. Meinasin kirjoittaa että laspille tekee ihan hyvää irroitautua vähän minusta ja itsenäistyä – SIIS ANTEEKSI MITÄ. Iroittautua äidistä ja itsenäistyä 2 -ja 4 vuotiaina? Seuraakin he saavat kotona toisistaan sekä päiväkerhojen, puistojen ja muskareiden muista lapsista, sitäkään en voi käyttää verukkeena hoidon tarpeelle. Töitä olisi kuitenkin tehtävä, ja nämä projektit eivät odota. Painostus takaisin työelämään on aika vahva, joka suunnalta. Mutta onko aika kauheaa tehdä se lasten kustannuksella.

Tiedän, kirjoitukseni on varmasti tosi sekava ja paniikinomainen. Parin kuukauden päästä varmaan nauran tälle ja ajattelen että olipas siinä hysteerinen mutsi.

Onko teillä muilla ollut päiväkodin aloitus (tai siis harjoittelu) yhtä kauheaa?
ps. Katsokaa miten reippaasti mun vauva syö ekaa päiväkotilounastaan, otti vielä lisää!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.