Kirjoittelin eilen hetkessä elämisestä ja täällä mä olen nyt kuitenkin jumittunut katselemaan vanhoja kuvia. Ääk, minne mun vauvat ovat kadonneet!? En voi uskoa että siitä on jo viisi vuotta kun oksensin jatkuvasti ja odotin ensimmäistä lastani! Tai kolme siitä kun oksensin taas ja odotin sitä toista. Tai myöskään sitä että miten omat lapset vaan ovat niin söpöjä.

Ja vaikka kuinka hiton suloisia vauvat ja pikkuiset taaporot ovatkin, olen myös aika iloinen siitä että se rankin pikkulapsiaika on nyt takanapäin. Toki lapset vaativat vielä paljon, mutta se perus hoitaminen ja jatkuva vain äitinä olo on taakse mennyttä aikaa. Nyt voi keskittyä paremmin lasten kanssa tekemiseen ja ihan vain läsnä olemiseen. Se että saa seurata miten lapset kehittyvät omanlaisiksi persooniksi on tosi hienoa. Yksi parhaista jutuista on nauraa oman lapsen kanssa, huomata että vitsit toi on hyvä ja hauska tyyppi. Ei enää vain tissiä huutava kakkakääryle. Vaikka kyllähän noita kuvia katselee, ja aikoja ajattelee, aina tietynlaisella haikeudella.

Kuvat 3,4,5 Anikó Kuikka

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.