Enhän ole ainoa äiti jonka lapsi vetää herneet nenään ”junarata kaupassa”, enhän? Ne joiden vetää tietää varmaan mitä kauppaa tarkoitan. Raivarit herra Koo saa myös ostoskeskusten hoitohuoneiden yhteydessä olevilta leikkipaikoilta poistuttaessa. Oikeastaan se saa raivarit mistä tahansa kivasta paikasta postuessa. Mutta toi junarata kauppa on pahin. Tulipahan se taas tänään koettua.
Jos sitä ei päästä leikkimään se huutaa kuin syötävä koko kaupassa asioimisajan. Jos taas päästää, kaupassa menee kivasti (ellei pienempi hermostu), mutta lähtö on ihan järkyttävää taistelua. Kummatkin on kokeiltu ja on yhtä pahoja. Tai no ensimmäinen ehkä vielä hitusen pahempi, riipuu ruuhkasta.
Siis herranjumala mistä toi lapsi on perinyt tempperamenttinsa. Oonko mä ollut pienenä yhtä hullu? Naurattaa kun mä luulin kesällä että tolla on uhma. Hahahaha, se ei ollut vielä mitään!
Ja sanokaa, olenko mä vienyt lastani liiaksi kaupungilla kun se tietää missä on Stockan leikkipaikka, Stockan Hesen leikkipaikka, Kampin leikkipaikka ja Manskun mäkin leikkipaikka. Muistaa myös mitä leluja niissä on yms. Ja tahdon vielä tarkentaa että yleinsä syömme näissä pikaruokaloissa vain porkkanoita (joo joo, ihan varmasti).
Käsi ylös keiden lapset on (tai ollut, loppuuhan se joskus loppuuhan!) myös hulluja uhmiksia.
Tai tykkää muuten vaan tosi paljon junista.
Minttu
Meidän pikkuakka on vielä onnistuttu pitämään visusti poissa leikkipaikoilta mut ei sekään oo pitänyt kaikkia raivoja poissa. Kohta se keksii niiden muutaman jo keksityn lisäksi noi kaikki mahdollisuudet ja voi että sitä huutoa ja rimpuilua sitten. Onneksi on rattaiden valjast 😉 ja kevyt akka kannettavana.
Joo, täälläkin on yksi kamala uhmis! Nykyään se tosin alkaa osoittaa lieviä ihmistymisen merkkejä. Syksyllä kysyin neuvolastakin, onko se normaali kun on niin KAMALA. Mutta kuulemma ihan normaali (kamala) lapsi 🙂 Ihanaa kun ei tarvitse enää ihan joka päivä hermostua.
Mutta siitä 1,5- vuotiaasta eteenpäin, koko ajan vaan paheni 😀 Ja ne leikkipaikat. Ne on niin pop.
O/. Junakaupparaivarit sekä muu uhmailu ihan todella tuttua ala 2,5v ja 4v:n kanssa!
Joo. No me luultiin useampien raivarien jälkeen olevamme fiksuja tuomalla omat junat mukana, että voidaan siinä lähtötilanteessa sitten niillä houkutella tuo lapsi ulos… Tuloksena kaarelle heittäytymistä ja vielä kahta hirveämmät raivarit. Liamilla paloi käämit niin pahasti, että vannoi ettei ikinä enää ko. kauppaan tule tuon lapsen kanssa. No säästäähän nuo raivarit sellai tavallaan rahaa sitten…
Oih, hyvä kuulla että muillakin 😉
Mä yritän myös lohduttauta sillä, kun neuvolassa sanottiin että kertoo että lapsella on hyvä ja turvallinen olla kotona jos hän uskaltaa kapinoida ja uhmata. Jotain siis on tehty oikein, heh. Ja toi Saran pointti säästämisestäkin on tosi hyvä! <3
Mä en asu sielläpäin, en tiedä junaradoista mitään, mutta mulla on juurikin 2,5vuotias uhmainen poika, josta ajattelen samoin kuin säkin, että oonko mä ollu yhtä kamala? No en varmasti, mä tottelin vihjaustakin! Ainakin luulen. Eli onko mun mies ollu niin kamala kakara? Ja mäkö siitä joudun maksamaan?! 😀
Jostain burnout-artikkelista kerran luin, kuinka ihmistä väsyttää työssä eniten (?) turhautuminen. Mä sanon ettei niin paljon turhautumista kuin kotiäidin ammatissa, mutta kun tästä ei saa edes sairaslomapäivää!! Mä en oo ikinä tiennyt pystyväni olemaan näin mahdottoman kärsimätön, mutta kyllä.. kaikkea sitä oppii itestään! Mun tekis mieli kouluttaa kännisiä bussihäiriköitä huutamalla niille (mielikuvissani) raivoisasti mielipiteeni julki ja opettamalla paremmille tavoille – minä, joka en joskus ennen olisi uskaltanut päälle katsoa. Mulle kun joku tulisi uhittelemaan, sanoisin että camoon, mulla on uhmainen poika kotona, miten sä voit olla pahempi?
Suuria tunteita tää on siis opettanut. Myös myönteisiä <3
Hihi 🙂
😀 Äitiyden ihanuutta. Karjuva uhma-ikäinen on omalla tavallaan ihan suloinen, jos jaksaa asiaa siltä kantilta katsoa.
Olen huomannut, että paras tapa lähteä mukavasta paikasta on antaa viiden minuutin (tai kolmen) varoitus: ’Saat leikkiä vielä viisi minuuttia, sitten me menemme omiin rattaisiin istumaan ja lähdemme kotiin’. Se auttaa, jos puhut lapselle niin, että saat hänen huomion: katsot silmiin ja kysyt, ’ymmärsitkö?’. Ihan pienetkin kyllä ymmärtävät puhetta, ja vaikka eivät vielä ymmärtäisikään, niin joskushan se selittäminen on aloitettava. Sitten kun aika on mennyt umpeen, voitte yhdessä sanoa hei-heit kivoille leluille.
Lapsi voi silti karjua ja rimpuilla, mutta muutaman kerran jälkeen huomaa, että äiti tarkoittaa mitä sanoo ja mehän lähdetään sen viiden minuutin jälkeen. Sitten oon huomannut, että oikeasta käytöksestä kehuminen ’Lähdit tosi kiltisti tänään leikkipaikasta pois, se oli hienosti tehty’ tms. kertoo lapselle, että äitin totteleminen on itse asiassa aika mukavaa 🙂 Ja ainahan voi miettiä ’palkintoja’ kun lapsi lähtee kauniisti pois. ’Me lähdemme nyt pois. Jos lähdet huutamatta ja kauniisti, saat xxx. Jos huudat, et saa sitä, mutta me lähdemme kuitenkin’.
Ja aina kannattaa muistaa, että väsynyt lapsi huutaa ja itkee ja tappelee paljon helmpommin kuin levännyt, syötetty ja virkeä.
Tällaisia tuli mieleen….tykkään itse haasteista ja pienten lasten kanssa niitä saa joka päivä kokea. Haasteena siis nimenomaan, että mitenköhän onnistun tänään hermoja menettämättä ohjailemaan lastani oikean käytöksen suuntaan…
p.s. milloin arvot sen laukun 😀
Vastaa itselleen: laukku on jo arvottu!
Kiitos 😀
Noin juuri toimin, mutta … Pitää yrittää ottaa positiivisempi asenne ja miettiä tosiaan tilanteita haasteina eikä vastoinkäymisinä. Sulla on hyvä asenne!
Ja juu, kassi on arvottu jo 🙂