Tuossa kuukausi takaperin kerroin siitä miten Kaapolla yhtäkkiä alkoi päiväkotiin meneminen tökkiä ja pahasti. Hoitoon meno oli pelkkää itkua, surua ja ikävöimistä. Kaikki alkoi yhtäkkiä, puolen vuoden reippaan päiväkotiuran jälkeen. Nopeasti se alkoi vaikuttamaan kaikkeen, sillä asiaa itkettiin ja raivottiin jo edellispäivänä. EN HALUA MENNÄ PÄIVÄKOTIIN, TULEE NIIN IKÄVÄ, SIELLÄ ON KAMALAA, TULEE NIIN IKÄVÄ. Aluksi ajattelin että päiväkodissa on oikeasti niin kauheaa tai että siellä on sattunut jotain, mutta syy taitaa kuitenkin tosiaan olla tuo lapsen kova ikävä.
Kun kirjoittelin tästä ongelmasta sain teiltä todella paljon kommentteja. Kaapo täyttää parin kuukauden päästä viisi ja moni ajattelikin tämän vaiheen liittyvän ikään. Moni oli painiskellut samojen juttujen kanssa ja lapset olivat lähes poikkeuksetta samanikäisiä.
Meillä nopeasti tämä eroamisen ”pelko” ja siitä johtuvat itkut ja huudot kuitenkin vaan lisääntyivät. Enää se liity vaan päiväkotiin menoon vaan kodista toiseen siirtymiseen. Nykyään en voi myöskään edes viedä nopeasti roskia, vaikka ennen Kaapo halusi aina jäädä yksin pihalle tai kotiin kauppareissuni ajaksi.
Kun reilu vuosi sitten muutimme poiken isän kanssa eri osoitteisiin asumaan, meni kaikki paremmin kun olin ikinä osannut edes haaveilla. Lapset olivat alusta saakka reippaita ja menivät mielellään aina isälle ja palasivat hymyissä suin kotiin. Nyt on todella sydäntä raastavaa repiä paidan helmassa roikkuvaa itkevää lasta ja pistää väkisin isän matkaan tai vaihtoehtoisesti hakea lasta joka huutaa ettei tahdo tulla luokseni. Nämä tilanteet menevät onneksi nopeasti ohi, mutta ne 5-10 minuttia jolloin Kaapo itkee sydäntäsärkevästi tuntuvat ikuisuudelta. Myös se että puhun vaikka että ”huomenna menette sitten isälle” tai ”tahtoisitteko mennä mummille kylään” saavat aikaan huudon TULEE IKÄVÄ! Elvis on messissä menossa aina mihin vaan, hän ei onneksi ole (kop kop) alkanut matkimaan isoveljeä tässä asiassa.
Myös päiväkodissa itkut unohtuvat nopeasti, joskus en ole ehdes ehtinyt päiväkodin eteistä pidemmälle kun kuulen Kaapon jo leikkivän iloisena muiden mukana. Siksi olenkin ajatellut tämän olevan myös ainakin jossainmäärin huomionhakua. Silti haluan ottaa lapsen hädän ja ikävän tosissani, enkä vähätellä sitä. Aina sanomme että saa tulla ikävä, niin meillekkin tulee.
Rauhottumiseen olemme kokeilleet lähinnä lahjontaa. Päiväkotipäivän jälkeen Kaapo saa keksiä kivaa tekemistä. Se on ollut mitä vaan jäätelön syönnistä leffailtaan kotona. Päiväkodin jälkeen ei olla ikinä hötkyilty kapupunkiin tai kylään, vaan oltu rauhassa yhdessä kotona, mutta nyt olen yrittänyt olla eritysen paljon läsnä. Samaa olen tehnyt nyt myös aina kun lapset ovat tulleet isältä kotiin.
Henkisesti viime kuu on ollut melko raskas. Kuten aiemmassa postauksessa kerroin, että olen viime aikoina miettinyt paljon lapsia ja että miten ero ja kahden kodin välillä asuminen on vaikuttanut ja tulee vaikuttamaan heidän elämäänsä. Toki sitä vanhempana haluaisi vain että lapsilla on hyvä ja turvallinen olla sekä onnellinen elämä. Tietysti tällainen eroahdistusvaihe voi varmasti tulla lapselle kuin lapselle, oli kotiolot millaiset ja vanhemmat yhdessä. Mutta en silti voi olla ajattelematta että nyt ovat juuri käynnissä ne kriittiset vuodet joiden aikana lapsen voin pilata lapseni täydellisesti ja tehdä heistä tunnevammaisia psykopaatteja.
Noh, ehkä tässä kohtaa pitäisi pistää stoppi omalle hieman liian lennokkaasti laukkaavalle ajatuksenjuoksulle, ja vaan hyväksyä se että herkällä äidillä on herkkä lapsi jolla on jokin ihan normaali kehitysvaihe meneillään.
Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.
Hienoa, että kirjoitat ja kohtaat kipeän asian noin rohkeasti. Se, mitä viimeisessä virkkeessä toteat, on todennäköisesti totta.
Olen koulutukseltani kasvatustieteen maisteri ja erikoistunut varhaiskasvatukseen. Tähän yksittäiseen tapaukseen on tietenkin mahdoton ottaa asiantuntevasti kantaa tuntematta koko tarinaa.
Lapset reagoivat asioihin omalla tahtiinsa, juuri temperamentti (mistä tuo mainitsemasi herkkyyskin on ilmentymä), vaikuttavat lapsen tapaan toimia ja kokea. Ehkä Kaapo on vasta nyt pystynyt käsittelemään eron tuomia tunteita, ja ne ilmenevät hänessä näin. Minusta kuulostaa hyvältä, että olette edenneet lämpimästi. Keskustellen, palkiten ja ennakoiden. Sen enempää et voikaan tehdä.
Se, olisiko lapsenne käsitellyt tälläistä eroahdistusta ilman vanhempien eroa on tietenkin mahdoton sanoa. Ehkä, ehkä ei. Sitä, miten olet toiminut tilanteessa, on kuitenkin helppo kehua ja arvostaa. Lapset eivät voi päättää siitä elävätkö vanhemmat samassa kodissa. Lähes poikkeuksetta lapset kipuilevat eroa jossain elämänvaiheessa ja jollain tasolla. Se on hyvä tiedostaa. Se ei kuitenkaan ole syy jäädä korjaamattomaksi käyneeseen parisuhteeseen. Rakkautta, läsnäoloa, herkkyyttä ja arvostusta, sitä lapsi tarvitsee. Ja tässä tapauksessa myös saa. 🙂
Kaikki järjestyy. <3
Tämä kommentti on niin lämmittänyt mieltä tässä muutaman päivän. Kiitos <3
Meillä on ollut sama tilanne kun mistä huolehdit, ja kesti kauan tajuta mikä tuo turvallisuuden tunteen. Me erosimme kun poika oli 3. Vasta kun poika vanhempana sanoi, että ei halua äidin viikolla isille ja toisinpäin, tajusin että ne on toistuvat rutiinit, jotka sen rakentavat. Kannattaa mahdollisuuksien mukaan ennakoida lapsille siirtymisiä ja vaikka tehdä lapsille kalenteri isä-äitipäivistä. Jokaisen päivän voi aina aamulla merkata kalenterissa lasten kanssa, siitä alkaa se ajankulu pikku hiljaa konkretisoitumaan ja lapset voi itsekin laskea milloin mennään toiselle vanhemmalle. Niin ja piti vielä mainita että meidän 12 vee ei ole vieläkään onneton ydinperheen puuttumisesta, vaan kokee rikkautena nämä kaksi kotiaan,eikä osaa edes kuvitella toisenlaista elämää 🙂 Toivottavasti tämä sinua yhtään lohduttaisi mietteissäsi!
Hei kiitos. tuo kalenterisysteemi kuulostaa kyllä kokeilemisen arvoiselta jutulta. vaikka kyllä me toki ennakoidaan ja puhutaan aina etukäteen että mitä mitä milloinkin tapahtuu, niin tuollainen lapsen oma ja konkreettinen väline voisi tuoda lisää sitä turvallisuudentunnetta 🙂
Voi pientä. 🙁 Toivottavasti se on vain nopeasti ohi menevä vaihe. Tsemppiä ♥
♥♥♥♥♥
Ihanaa että herkkyyden tunnistamisen lisäksi osaat antaa sille myös tilaa. Töissäni ja opinnoissani näen valitettavan paljon vanhempia, jotka koettavat kitkeä herkkyyden ilmaisuja, erityisesti poikalapsista. Ja se vasta vahingollista varmasti olisikin.
Terveisin eräs herkkä aikuinen, jolle on koko ikänsä sanottu, että ethän sitä tuosta nyt pahastu, ei tilanne ole noin vakava ja älä itke turhasta.
http://kideblogi.fi/ilmansinuaolenlyijya/2014/07/03/ei-tarvitse-ottaa-niin-paljon-itseensa/
Voi no joo, ei tulisi mieleenkään. Toki sitä välillä tulee sanottua vaikka että ”älä itke” mutta lohdutuksena, eikä kieltona. Ehkä kun on itsekkin tällainen herkkis osaa suhteutua toisen hätään paremmin.
Moi Minttu. En kommentoinut aiemmin, mutta nyt alkaa jo kuulostaa niin tutulta, että sanon sanasen meidän perheen arjesta. Aatto ei halua myöskään mitään, mihin liittyy ero vanhemmista. Toisesta vanhemmasta voi sellaisten monimutkaisten rutiinien kautta erota ilman itkuja silloin kun jää toiselle vanhemmalle. Meillähän siis ollaan tässä saman katon alla kaikki, mutta vuorohoito on nyt tosi arkista, kun opiskelen iltaisin. Hänen eroahdistuksensa on ollut läsnä tosi pitkään eikä ota taantuakseen. Aatto ei ole koskaan osannut jäädä myöskään tuttujen sukulaisten hoitoon. Pihalla en voi yleensä mennä viemään roskia kymmenen metrin päähän ilman häntä. Parempina päivinä hän voi jäädä meille kotiin siksi aikaa, koska jännitys ja pelko ja ikävän tunne liittyy erityisesti riskiin että joku toinen aikuinen puhuttelee tai lähestyy häntä.
Missään päivähoidossa Aatto ei ole koskaan ollut ja kerhosta sai ns. potkut, kun ei oppinut eroamaan minusta tarpeeksi nopeasti ja ilman ikävän ilmaisuja jotka ohjaajien mukaan ”tarttuvat toisiin lapsiin” (juuri tuossa ryhmässä oli voimakas tunteiden mitätöinti/vähättely tapana, joten ehkä se oli hyväkin vaikka kieltämättä olin aika järkyttynyt heidän päätöksestään, kun lapsi oli ihan hirveästi nauttinut kerhosta ja käyttäytynyt siellä aina tosi hyvin, kunhan hän vaan uskalsi jäädä sinne).
On kieltämättä houkuttelevaa ajatella, että hänellä olisi takanaan jokin elämäntapahtuma, joka olisi aiheuttanut trauman, joka sitten purkautuisi tällaisena käytöksenä. Sellaista vaan on aika mahdotonta löytää. Kysymys on minusta kaiken pohtimisen tuloksena siitä, että hän on erityisen herkkä lapsi, jonka vanhemmat ovat kannustaneet ilmaisemaan tunteita. Vanhemmalle on rankkaa, että joutuu kestämään sen tunteenilmaisun, mutta ehkä vielä rankemmat ovat ne itsesyytökset siitä, miten on ehkä aiheuttanut lapsen tunteet. Mutta nuo jälkimmäiset kannattaa yrittää jättää omaan arvoonsa. Ihanaa, että otat lapsen tunteet tosissasi.
Moi! Kiva kun kommentoit! Tämä taas vakuuttaa enempi siitä että tuo eroahdistusmikälie on tosiaan joku ikäjuttu. Ja joillekkin se tulee ja joillekkin, herkemmille lapsille, vähän voimakkaammin. Tuo mitä kirjoitat että nämä tunteenilmaisut on vanhemmalle rankkoja ja mitä ajatuksia ne herättää on niin totta. Mutta tosiaan toisaalta mielummin niinpäin kun että lapsi opetettaisiin kätkemään tunteensa tai vähäteltäisiin. Tsemppiä meille ja pojille! 🙂
Kuulostaa kurjalta. : ( mutta toivottavasti menee jossain vaiheessa ohi. ♥ Varmasti tosi rankkaa sullekin. Oma poika 4v on toistaiseksi jäänyt aina paitsi kerran hyvillä mielin päiväkotiin.. Ja muuallekin.. Joskus on saattanut sanoa, ettei haluaisi vaikka mummille, mutta sinne kun on päästy, niin ajatukset on unohtunut..
Hei, pakko kans kysyä kun kirjoitit, että on ollut kauppareissun ajan itsekseen niin kauanko sulla sitten kestää käydä jossain kaupassa? : D Ite oon uskaltanut jättää poikaa sen verran, että oon just vienyt roskat ja hakenut postit tai käynyt pyykkituvassa.. :))
Mut tsemppii♥
Onneksi tosiaan meilläkin se ikävä nopeasti lähtee, sillä onhan se kiva vaikkapa mummolassakin välillä kyläillä 🙂
Kauppa meillä on tuossa ihan parin metrin päässä, joten yli kymmentä minuuttia ei ole varmaankaan ikinä mennyt. Sinä aikana Kaapo on yleensä tehnyt jotain ”missä ei voi sattua mitään” kuten jäänyt katsomaan jotain ohjelmaa tai pelannut puhelimella yms. Ja olen opettanut että jos jotain sattuu niin huutaa postiluukusta rappuun apua 🙂
Vanhempien ero sattuu aikuisiälläkin. Ne on isoja juttuja jotka vaativat aikaa. Kyllä kaikki vielä järjestyy ja Kaapo hiffaa et ei häntä oo jättämäs kukaan <3
Totta. ♥
Olen päiväkodissa töissä ja meillä on osalla lapsilla perheen kuva/kuvia päiväkodissa mukana. Kuvat on yleensä tulostettuja, liimattu kartongille ja päällytetty. Niillä on uskomaton voima ja ovat lapsille hirveän tärkeitä. Teillähän lapset voisi ottaa kuvat myös aina toisen vanhemman luo mukaan.
Tosi hyvä vinkki ja ehdottomasti toteutetaan ja kokeillaan 🙂
Tosi hienoa, että uskallat ääneen pohtia nonkin kipeää asiaa kuin eron vaikutus lapseen. Olen itse aina ajatellut, että kyllä ero varmaan jollain lailla lapseen vaikuttaa, mutta tokkopa nyt sillä tasolla, että heistä psykopaatteja tulee! Ymmärtääkseni teillä on lasten isän kanssa hyvät välit, niin onhan se o parempi kuin ne perheet, joissa exät käyttää lapsia aseena. Tsemppiä!
Varmasti vaikuttaa, mutta joo toivottavasti ei ihan niin pahasti.. Ja tosiaan lapset kyllä jätetään riitojen ulkopuolelle eikä käytetä niitä toiselle kostamiseen yms. Me molemmat exän kanssa ollaan myös ”eroperheistä” ja tiedetään mitä kaikkea se voi tuoda tullessaan, joten halutaan omille lapsille tehdä kaikki mahdollisimman helpoksi, kivaksi ja turvalliseksi 🙂
Heips, kokemuksesta voin sanoa, että usein lapsilla tulee juuri tuossa viisivuotiaana tuollainen ikävöimisvaihe. Esikoisen kohdalla olin aivan ihmeissäni, kun reipas tyttäremme alkoikin huutamaan pää punaisena ovenraossa aina minun lähtiessäni asioille. Aina on helppo ajatella, että kaikki oireilu johtuu erosta, mutta minusta tuo kuulostaa ihan normaalilta ikäänkuuluvalta kipuilulta. Tsemppiä!
Eli tämä ei siis ole merkki siitä että lapsestani kasvaa psykopaatti !? 😀 kiitos 🙂
Itselläni ei ole omia lapsia, mutta ehkä Kaapon kanssa samankaltaisia kokemuksia omasta lapsuudesta. Olin kuusivuotias vanhempieni erotessa ja ryhdyin asumaan viikko-viikko systeemillä vuoroin isän ja äidin luona. Aluksi sujui hyvin koska tilanne oli uusi ja ”jännittävä” (uusi koti, isäpuoli, uusi oma huone yms.) Noin vuoden kuluttua erosta iski tuo eroahdistus vai miksi sitä voisi kutsua? En siis uskaltanut olla yökylässä kavereilla, en olisi halunnut kouluun, en varsinkaan mökille jommankumman vanhemman kanssa niin, että toinen vanhempi eri kaupungissa, en halunnut vaihtaa kotia enkä pystynyt nukkumaan omassa huoneessani vaan nukuin isäni vieressä.
Itselleni ainakin alkoi tuolloin valjeta se seikka että ”oma perheeni” ei enää oikeasti ole sellainen kuin miksi sen mielsin ja pohdin kamalasti vanhempieni eron syitä omassa lapsen päässäni. Märehdin sitä oikeasti ihan irveän paljon, mutta en vanhempieni kuullen.
En nyt tiedä saako tästä minkäänlaista kuvaa tai onko apua, mutta halusin vain sanoa sen, että ero saattaa olla lapselle niin hirveän iso mullistus, että sen käsittelemiseen menee tosi kauan. Ihanaa, että olet niin ymmärtäväinen lapsiasi kohtaan ja osaat tarttua ongelmiin. Juuri sinun seuraasi ja huomiotasi lapsi selvästi tarvitsee ja ihan mahtavaa kun sinä ja lastesi isä pystytte viettämään yhdessä aikaa lasten kanssa. Luo varmasti ihan eri ilmapiirin kuin mitä omassa perheessäni aikoinaan! Niin ja vuoroasumisesta vielä sen verra, että minulle ja sisaruksilleni se ei kertakaikkiaan sopinut ollenkaan. Olimme ihan puhki reissaamisesta ja kotien eri säännöistä että päädyimme lopulta asumaan vakituisesti isämme luokse. Tää on varmasti niin lapsi ja perhekohtaista kuin vaan voi olla mutta kannattaa tosi paljon kuunnella lapsia jos heillä jotain mielipidettä asumisestaan on ja teillä siihen mahis taipua.
Hirvee romaani tuli nyt, mutta itselleni vanhempien ero on ollut aikoinaan aika rankka ja koin kovasti samaistuvani Kaapoon vaikka erilasia lapsuuksia elämme/elimme.
Tsemppia sulle ja pojille <3
Hei!
Paihoittelut siitä että kommentoin vasta nyt, mutta kirjoituksesi toi niin vahvasti omat kokemukseni vanhempien erosta mieleen että oli pakko pistää kommenttia tulemaan.
Olin 11 kun vanhempani muuttivat eri osoitteisiin. Tuolloin asia oli itselli ihan fine, mutta nuorempi pikkusiskoni joka oli tuolloin 8 otti asian aika raskaasti. Äidin luona itkettiin isän perään ja isän luona äidin perään. Itse olen ajatellut kaikki nämä yhdeksän vuotta jotka erosta on kulunut että minun tulee olla reipas isosisko ja näyttää ettei maailma lopu siihen että vanhempien liitto loppuu.
Hämmästyinkin kuinka paljon olen nyt 20 vuotiaana alkanut ikävöimään isääni. Ihan kuin ne tunteet jotka olisivat kuuluneet tuntea kauan sitten tulisivat pintaan pahasti jäljessä.
Halusin kertoa tämän koska tällä todistetaan kuinka yksilöllisesti jokainen kokee elämän tielle tuovat asiat.
Uskoisin myös että poikasi ikävöinti johtuu aivan täysin normaalista kehitykseen kuuluvasta jaksosta. Olen koulutukseltani lastenohjaaja ja olen sen puolesta perehtynyt melko kattavasti lasten ikä- ja herkkyyskausiin. Alle kuusi vuotias lapsi kehittää omaa persoonallisuuttansa johon osana kuuluu tietynlainen itsenäistyminen. Lapselle saattaa tulla hyvinkin ristiriitainen olo kun hän alkaa tajuta että nyt aletaan olla jo isoja ja pelko omasta riittämättömyydestä saattaa alkaa kalvaa. Tällöin lapselle tärkeimmät läheiset, eli vanhemmat tulevat entistä tärkeämmiksi.
Muistan kuinka oma äitini palasi äitiyslomiltaan töihin ollessani itse kuuden. En olisi millään suostunut luopumaan äidistä ja olenkin jälkeenpäin ihmetellyt miten niin pienestä ihmisestä voi riittää niin paljon itkua ja kyynelietä.
Loppuun voin todeta että oli hyvä että opin tuolloin ettei äiti ole aina paikalla. Aralle ja ujolle lapselle se oli hyvä ensi sysäys kovaan elämän kouluun jota tässä edelleen käydään.
Voimia ja tsemppiä teidän koko hurmaavalle perheellenne!