Joskus ala-asteella aloin tosissani toivomaan omaa koiraa. Anelin ja vinguin sitä äidiltäni monta vuotta. Kirjoitin kirjeitä jossa lupasin mm imuroida joka päivä, luututa lattiat kolme kertaa viikossa ja ikkunat pestä kerran kuussa, jos vain saisin koiran. Mutta en saanut.

Eräänä kesäpäivänä, ollessani 12-vuotias, kehoitti äitini laittaa päälle vaatteet jotka saavat likaantua. Lähdimme yhdessä veljieni kanssa junalla jonnekkin. Asemalla meitä oli vastassa pariskunta valkoisen pakettiauton kanssa. Istumme pakun takansa, seuranamme muutama koira. Vasta siinä vaiheessa minulle selkeni että minne olimme matkalla. Koirakenneliin.

Pariskunta esitteli meille kenneliään ja koiria. He kasvattivat kolmea eri rotua, Portugalin vesikoiria, perhoskoiria ja joitain isompia, en muista mitä. Isolla pihalla oli ulkona paljon koiria, lisäksi omissa mökeissä ja aitauksissaan isot ja pienet koirat. Pariskunnan talo oli vielä täynnä heidän ”omia” koiriaan ja pentuja.

Nainen toi keittiöön kaksi jo vähän isompaa vesikoiran pentua ja heidän emonsa. Mustat pörröiset koirat hyörivät ympärillämme, rapsuttelimme ja ihastelimme niitä aikamme. Onni ja riemu oli kuvaamaton kun tajusin että taidan vihdoin saada koiran! Kahdesta pennusta piti valita toinen. Päätimme että perheesemme sopii paremmin pennuista villimpi ja riehakkaampi. Koska olimme niin innoissamme koirista ja äitini oli kasvattajalle tuttu saimme ottaa pennun heti mukaan.

Niimpä perheemme vihdoin kasvoi uudella pörröisellä jäsenellä. 7 kk vanhalla tyttökoira Parisade Ondiinalla. Pian hän sai kutsumanimekseen Odie.

Odie oli alusta alkaen tosi ihmismäinen. Ensimmäien yönsä se nukkui kainalossani ja siitä lähtien se nukkui aina joko sängyssä tai sängyn alla. Se viihtyi kovasti ihmisten parissa, tuli sohvalla syliin istumaan ja puistonpekllä viereen. Se oli ihan uskomattoman kiltti ja lempeä. Se antoi pukea päällensä vaatteita, tehtävän kampauksia ja tanssitettavan. Kerran puimme kaverini kanssa sille pikkuveljeni haalarin, pipon, hanskat ja kengät ja kärräsimme sitä ostarilla rattaissa. Se tuntui vain nauttivan saamastaan huomiosta.

Odie oli tosi villi ja energinen. Ja ihan hönö. Se sai koirapuistossa hulluja hepuleita ja juoksi tuhatta sataa ympyrää. Se oli joka kerta tosi onnellinen ja innoissaan kun joku tuli kotiin tai kylään. Se oli maailman kiltein ja sympaattisin. Se on lohduttanut sadat itkut, murheet ja sydänsurut. Ottanut vastaan kiukuttelut ja helyyden osoitukset.

Koska Odie oli viettänyt elämänsä ensimmäiset 7kk kennelissä ei se ollut sisäsiisti. Aina koulusta tullessani sainkin siivoilla sen pissoja ja kakkoja milloin mistäkin. Se oli tietysti ärsyttävää, mutta näin jälkeenpäin muisteltuna välillä hassuakin. Muistan elävästi yhden kerran. Olin seiskaluokalla ja oli joululoma (paras joululoma muuten ikinä), tulimme parhaan kaverini kanssa meille ja pari poikaakin oli tulossa myöhemmin. Kun pääsimme eteiseen haistomme heti että jotain on vialla. Odie oli ripuloinut koko olohuoneen lattian. Se oli kävellyt samalla ympäri ja kaikkialla oli ripulivanoja. Soitimme kaverillemme ja kikatimme että Odie on kakannut matoja joulukuusen taakse. Pesin lattiat ja suihkutimme pullollisen kaameaa persikan hajuista suihkedeodoranttia olohuoneeseen. Poikien ilmeet olivat huvittavat kun he hetken päästä astelivat ripulin ja persikan hajuiseen kotiimme.

Vietin varmaan suurimman osan ajan ylä-astetta kotiarestissa. Odien ansiosta pääsin kuitenkin joka ilta ulos tapaamaan kavereitani. Monet tunsivatkin minut siitä että minulla oli koira aina kaikkialla mukana. Odie oli rakas myös monelle ystävälleni.

Harrastimme Odien kanssa mm agilityä. Kasvattaja vei häntä myös näyttelyihin suomessa ja ulkomailla. Odie voitti lähes kaikissa ja sai mutovalion sertifikaatin. Hän sai pari vuotiaana myös pentuja, kuusi musta-valkoista pörröä.

Kun muutin seitsemän vuotta sitten pois kotoa jäi Odie asumaan äitini luokse. Sillä oli hyvät oltavat, iso piha, metsää ympärillä ja ranta vieressä. Muutama vuosi sitten Odie sai kaverin kun äitini adoptoi katukoiran Espanjasta. Odien miniversion, tumman ja tulisen Pequen. He viihtyivät hyvin keskenään ja köllöttelivät suurimman osan ajasta vieretysten. Odie alkoi olemaan jo vanha hömppä, hieman kömpelö, näkö ja kuulokin reistali välillä. Kuitenkin reipas ja hyväntuulinen aina.

Koirat ottivat Kaapon hyvin vastaan kun hän syntyi. Nykyisin Kaapo muistaa iltaisin aina mainita että raskastaa mm myös Pekua ja Oudia. On aina tosi ihana mennä äidilleni kylään, joku on aina kainalossa rapsutettavana ja seurana. Kaapo tykkää koirista ihan hirveästi, pitää niiden ulkoiluttamisesta, harjaamisesta ja herkkujen antamisesta.

Eilen kuitenkin koitti päivä jota en olisi halunnut tulla tulevan. Meille niin monelle rakas koira lähti luotamme pois. En voi uskoa etten koskaan enään nään sitä. Kauhean surullista.

Odie alkoi viime sunnuntaina vuotamaan kovasti verta. Hänestä löytyi useita kasvaimia joista suurin oli osittain pullahtanut alapäästä ulos ja vuosi verta. Leikkaus olisi ollut suuri riski, eikä kuitenkaan kaikkia kasvaimia oltaisi ehkä saatu pois. Odie vaikutti onneksi muuten melko reippaalta. Äitini joutui ihan hirveän paikan eteen ja päättämään Odien kohtalosta. Hän teki parhaan ja vaikemman ratkaisun, josta hänelle tuhat halia ja rutistusta, eilen hän lähti viimeiselle matkalleen. Tuntuu tosi pahalta etten ehtinyt näkemään Odieta enään ennen lähtöä, olisin halunnut olla mukana mutta se ei onnistunut. Toivon vaan ettei hän ollut kovin pelokas ja turvaton viimeisinä hetkinään. Mukana hänellä oli kuitenkin tuttuja ja rakkaita ihmisiä. Toivottavasti hänellä oli hyvä olla ja sai rauhan eikä tuntenut kipua.

19.12.1998 – 09.02.2012

Odie rakas koirani. Mikään ei sinua ikinä korvaa. Ihanat muistot säilyvät aina. On jo ikävä.

Minttu