Toisen lapsen saannin jälkeen olen todella alkanut arvostamaan omaa aikaa, tai myös aikaa vain yhden lapsen kanssa. Vaikka mielelläni otan lapseni lähes kaikkialle mukaan, on virkistävää käydä välillä vaikka kaverilla kylässä pelkän vauvan kanssa.
Se on kuin pieni loma.
Vaikka olen aina ollut mielestäni melko rento-äiti, olen todennut tämän toisen lapsen jälkeen että rennompikin olisi voinut olla. Ihan oman itseni vuoksi. Tietysti se on helpommin sanottu kuin tehty. Toisen lapsen kanssa kaikki ei vain ole niin uutta ja ihmeellistä. Öisin ei tule herättyä kymmeniä kertoja tarkistamaan että hengittääkö vauva, kakan väriä tai koostumusta ei tule mieleenkään analysoida. Eikä aikaa ole muutenkaan hössöttää tai murehtia turhia.
Kaapon kanssa vauva-aika oli melko helppo. Hän nukkui ja söi hyvin, oli kaikin puolin iloinen ja tyytyväinen vauva. Päiväunet hän nukkui missä vaan, omassa tai meidän sängyssä, sohvalla tai vaikka lattialla. Rattaissa, kantorepussa tai kahvilan sohvalla. Minun oli siis helppo mennä ja liikkua ja paljon oltiinkin siis menossa ja tehtiin kaikenlaista. Samoin hän söi mitä vaan, missä vaan. Kylmänä tai lämpimänä.
Silti nyt tuntuu että olisi pitänyt ottaa vielä rennommin. Kai sitä on kaikesta huolimatta ollut silloin jonkinlainen pieni jännitys päällä. Sen tajuaa vasta nyt.
Yhden lapsen, etenkin vauvan kanssa kaupungilla tai kylässä olo on niin helppoa. Vauva vain kulkee matkassa mukana, ei paljoa vaadi tai kiukuttele. Joko nukkuu tai iloisena tutkailee ympäristöä. Jos tarve vaatii, käydään jossain pikaisesti vaihtamassa vaippa tai ottamassa maitohörpyt ja matka jatkuu.
Kun on vain yksi lapsi mukana kaupungilla tai julkisissa kulkiessa, tulee usein olo että olen unohtanut jotain. Välillä mietin myös että unohdan kohta varmaan hiljaisen lapsen ratikkaan.
Kaikilla on tietenkin omat syynsä ja lapset erilaisia, mutta tekisi silti mieli sanoa (pelkkää hyvää tarkoittaen) joillekin vanhemmille että ota rennosti! Rutiinit ovat lapselle tärkeitä ja tuovat turvallisen olon, mutta se on ihan sama vaihtaako vaipan lennossa vai metsästääkö stressiin asti kauppakeskuksesta hoitohuonetta. Ei se lapsi pilalle mene jos nukkuu päiväunet välillä jossain muualla kuin tutussa parvekkeen kulmassa tai silloin tällöin syö välipalan bussissa. Tietysti, voihan joku olla rennompi vanhempi juuri siksi että noudattaa täysin tarkkaa rutiinia päivästä toiseen ja tekee kaiken aina samalla tavalla. Harvoin se vain on täysin mahdollista.
En osaa sanoa miten olisin voinut olla rennompi, en ehkä mitenkään, sillä mitään konkreettista asiaa en pysty listaamaan. Ehkä olen nyt vain niin paljon varmempi itsestäni vanhempana että olen sitä kautta myös relampi.
Jatkossakin pyrin viettämään aikaa välillä myös kaksin yhden lapsen kanssa kerrallaan. Sen lisäksi että se tekee minulle hyvää, on se varmasti kivaa myös lapsille.
Mitä olette mieltä te yhden tai useamman lapsen vanhemmat? Onko ensimmäisen lapsen kanssa elo ollut stressaavampaa, missä asioissa haluaisitte ottaa vielä rennommin vai oletteko jo seeteisiä ja rentoja vanhempia?
Minttu
mä olen kyllä ehkä vähän liiankin rento, kuitenkin tässä pitäisi olla äiti eikä mikään hengailukaveri. Pitäisi siis vähän tiukentaa otetta ettei ihan mahdottomaksi mene meininki:) Mutta mä olen ehdottomasti sitä mieltä, että rennolla meiningillä pärjää parhaiten. Joustavuudella ja stressittömyydellä tekee itselleenkin asiat helpommaksi.
Niin, toki sitä voi (ja pitää) olla silti äitinä ja asettaa rajoja vaikka oma mieli onkin rento ja lasten kanssa pidetään hauskaa ja hassutellaan. Stressi, kireys ja jännittäminen kun tuppaa tarttua helposti kaikkiin muihinkin ympärillä oleviin.
mä toivoisin olevani rennompi, vaikkakin mun epärentous johtunee uhmasta ja muusta sellaisesta turhasta 😉
mä jotenkin olin ajatellut noin kun säkin että sen lapsen kanssa voi mennä ja ei se mee rikki jos ei aina tapahdu samalla tavalla, vaan välipala siellä ruoka täällä unet matkalla…
sitten sain tuollaisen ihmepikkuakan… ruoka maistuu vain jos rutiini on selvä, unet maistuu vain tietyllä tavalla. Tän kaiken älysin kun olin menettänyt lähes kaiken rentouteni kun koitin mennä ja tulla ja olla rennosti… voi elämä näiden kanssa.
Nyt tämä mini taas tuntuu olevan ihan ok pienten vaihteluiden kanssa. Ensin luulin että kaikkien… sitten mentiin kylää nukkumaan ja kuunnteltiin koko yö huutoa putkeen kun paikka oli väärä ;D
Mutta tästä kaikesta siis yhteenvetona, voi kun se rentous tulisi jo kohta… odotan niin aikaa ettei tuon ekan syömisiä tarvii tarkkailla tms.
Ja nuo hetket kahden jomman kumman kanssa, silloin vasta ymmärtää joka kerta uudestaan missä härdellissä sitä päivittäin pyörii 🙂
On vaikea olla rento ja steressitön kun yksi hullu uhmaraivoaa vieressä. Tunnustan. Onneksi tuo vauva on ainakin toistaiseksi vielä mm mitä mainiointa shoppailuseuraa.
Lapset ovat niin erilaisia, toisilla pienetkin muutokset heijastuu sitten vaikka käytökseen tai uniin. Kun toisille taas riittää että masu on täynnä ja tekemistä riittää, väsymyksen tullen voi sitten käärityä nukkumaan vaikka auto-ostoskärryihin.. 😉
voi auto-ostoskärryt sentään, tuo onkin tänään edessä ehdin jo unohtaa ja rentoutua ;D ne on kyllä härvelit… ensin meillä huudetaan niihin, ja ei tietty päästä taas jonkin aikaa kun isimies on töissä, ja sitten jos joku on mukana että pääsee niin sitten halutaan ne pikkukärryt… niissä autoissa on meille joku taika. ja teille kai just se toisensorttinen 😉
Oletpas ihana. Oletolet. Ja hei, olen Niina Oivi, moi!
Siiitä on niin kauan aikaa, kun sain ekan enkä tajunnut MITÄÄÄN. VAUVA? MINÄ ÄITEE? NJÄÄÄH! PERUTAAN!
Ihan sekona kaikesta, ymmärtänys, matkein, provosin – vein plikan messissä luennolleni mukaan – taisin ollas niit ensimmäisii ”luoja-se-imettää-muuallakoKopissa-yäk”- keskustelun alku&juuria, keskustelupalstojen ”hävytöntä imettää siellä sun täällä plaaplaa…”.
Perustelin aina jotta ”syötte tekin! Fak juuu!”, näin 13 vuotta myöhemmin ymmärän toki sen toisen kannan – toki ne toi ristiriitaisia tunteita. Tottakaj. Meitä on päästä varpaisii. Enkä enää näytä kesarii.
Toka kun ihan työllä, eh, tehtiin, mä luulin niin paljon kaikkee… ”Yks menee siin mis kakskii” ”…tarvitaanhan sisar” , ”…hei mitä pienempi ikä-ero sitä paree joojoo, ai perustelut? Nooh, tota…” Itsekkäitä minuja. Olin nuor plikka.
Ainii. Jotain siis. Ööö, tästä aiheestaKIN. (hjuva minä taas…hölisee mit sattus…ja jatkaa)
Siirin (kakkonen) tullessa maailmaan olin niin hirmusta onnellinen, mutta jotenkin se meni niin että minu husband ”vei” Viivin (tän ykkösen) aina messiinsä jotta me tutustuttais ja kaikki olis hiljaista ja saisin lisää mammaeuforiaa. Se menikin sitten niin että meist tuli Siirin kanssa kahestaan ihan liaanit. Oltiin kii. Kumpikin (tai minä) sain liaanista voimaa siirtyä kiljumaan Viiville, pienellepienelle silloin vielä kaikki shaisset. Vaikka ”tunsin” olevain kypsempi silooin – Viivi näytti kasvaneen IHAN älyttömästi, ”ei tuo tarvi enää niin paljon vauvausta minult, missä on Siiri..” Ja hään ikä 2. Voi luoja. Onneksi josain vaiheessa tajusin sanoo iskälle että jätä meet tytöt, mee vaikka ööö lukeen ittes siks deeiiks. Me opetellaan nyt olla yhessä.
…Ja juma että oli vaikeeta! Kumpikin tytsä itki, Viivi huus että haluu ”syyä kinkkuu” ja minä että me ollaan edellen kasviksii, potki Siirin sänkyä, minuu, maalamani taulut, huus lauttasaaressa ikkumasta että: ”Äiti tuhma!!!!!!!!!!” Naapurit oli onnisesks ihan perhosii.
Ja juma että helisin! Varmana kuulus minust sillon sellanen äänitehostekin ”hellhelll”…
Ja olin ihan vaikeena miten jakaa ja mitä ja millain, hä? Nää kaks tässä ja eri tarpeet, eri halit, eri erit. Kaikki. Laskeuduin maammapilvistäin ja otin molemmat haltuun, en todellaakaan muista miten sen tein, en todellakaan.
No meidät yhditettyä, mä muistan että kun Siiri nukkus peiton alla ja tiesin että hyvin, notkuin Viivin kanssa ja sylikkäin näprättiin kirjoja, lujin tosi paljon heille, samaan aikaan kun kirjoitin heistä tarinaa, että voi helkuta ihan luksusta notkua beibe vaan! Ja miten hää otti minun tapani lukea tai nostaa kulmakarvaa, on vieläkin. Se jäi!
…samoin sitte puistossa kun Siiri nukahti ja skoolaattiin kupit mammojen kanssa kaffea että ”JES, nugguu! Ai sunkii? LOMALLE!!!!”
Viivi paineli menojaan suojatussa pellepuistossa ja sain vaihtaa MITÄ TAHANSA jonkun toisen maman kanssa.
Esim. ”Minkä muotonen on aurinko???? Kerro!” 😀 Kaikki ihanasti PIHALLA.
Nukkuvan Siirin kanssa tein ostoksii jaa vaan hymisin. Tehkää kaikki niin. Ottakaa pienin ja menkää ja hymiskää. Se ei vaadi mitn, ei karju ja hyppää selälleenmahalleenpoikkipinoon ”kun haluuN MEHUJÄÄNNNN” ja on tammikuu.
Ottakaa omaa yhden kanssa kerrallaanKIN.
Erittäin sallittu! ERITTÄIN!
…näin kolmeltoista vuoden jälkeenkin.
Mä harrastan tytsien kanssa erikseen.
Ja yhdessä. (se sitä vaikeempaa…) 😀
Voikaahan hyvin, erikseen&together, love
MOI! ihihihihi, tämä oli ihana! mahtava aamunpiristysruiske ja samalla ovallinen aivojumppa! Love love love !
heh, meillä on pari kuukautta vanhempi poika (+2vee tyttö) ja meillä vauva on se, jonka kanssa on vaikea liikkua. Ei viihdy vaunuissa, ei viihdy liinassa eikä manducassa. Puhumattakaan, että se nukkuisi jos ollaan liikenteessä :O Ja kymmenen kilon painoista ei jaksa kovin kauaa käsissäkään kantaa. Esikoinen oli meillä se, jonka kanssa oli ja on edelleen helppo mennä minne tahansa. Taitaa nämäkin olla pitkälti persoonakysymyksiä, sen ainakin minä olen oppinut kun esikoinen on ollut kaikessa se ”helppo” ja toinen ”haastava”. 🙂
Niin totta, kun kaikki ovat kuitenkin niin erilaisia. Toivottavasti pääset kuitenkin relaamaan lasten ja lapsen kanssa välillä erikseen vaikka kyläilen yms. Eihän kaikki aikuisetkaan tykkää vaikka kaupungilla pyörimisestä.
Ekan kanssa stressasin paljon enemmän. Toisen kanssa olin paljon rennompi. Nyt pojat siinä iässä että kinaavat AIVAN kokoajan. Uudenlainen stressi on siis kehittynyt äitelle. Paras lääke onkin välillä viettää hieman aikaa kummankin lapsen kanssa erikseen. Kinaa ei synny ja kun ovat yksikseen niin nauttivat selvästi omasta ajasta.
Kolmisteen reissaaminen on aikamoista juuri nyt 😀 Tuoreessa muistissa viimeviikon kaupunkireissu… Pihaleikkejä siis suositaan.
Uuuh juu, en mäkään kovin mielelläni molempien kanssa kaupungille lähde… ÄÄh, uhmis kiukkuaa ja toki se tarttuu sitten kaikkiin. Isomman kanssa harrastelaan sitten erikseen muunlaista hommaa, esim uimahallireissuja yms.
Sitä sterssiä sitten odotellessa kun pienempi vähän kasvaa ja on kaksi uhmista jotka tappelevat myös keskenään ;D
Minulla on juuri samana vuonna/kuuna syntynyt poju kuin teillä näköjään tuo nuorimmainen=)
Ensimmäinen vasta ja välillä on huomanut alkaneensa miettimään millaista oisi jos tulis toinenkin. Kyllä se arki varmaan muuttuisi. Ekan lapsen kanssa tulee varmasti stressattua enemmän kun kaikki on niin uutta. Välillä vaan miettii, että kun juuri pärjää yhden kanssa niin miten sitä ikinä osaisi kahta hoitaa, mutta kai se aika luonnostaan sitten menee kun on mentävä=)
Muuttuhan se toki, mutta omasta kokemuksesta on sen toisen kanssa paljon helpompaa. Tietää ettei se mene rikki, ekasta on jo saanut kokemusta ja vinkkejä. Paitsi jos ne lapset on ihan erilaisia tai tosi haastavia. Siitä mulla ei ole kokemusta. Mutta mitä nyt muiden äitien kanssa olen jutellut, sitä on vain pakko pärjätä. Ei voi muuta 😉 Kyllä mä vielä pari lasta voisin tänne ottaa lisää, kun ne kasvaa niistä on seuraa toisilleen ja äippä saa vaan juoda kahvia, blogata ja lueskella lehtiä, eikö? ;DD
Mä stressasin paaaljon enemmän ekan kanssa, mutta oli siihen syynsäkin. Eka oli todella haastava vauva. Ei puhettakaan, että sen olisi saanut esimerkiksi nukkumaan jossain muualla kuin kotona, kaikenmaailman erikoisjärjestelyillä sielläkin. Kyllähän mä yritin, montakin kertaa, viettää päivää kaupungilla, mutta voi luoja miten valtavasti se aina epäonnistui.
Tokan kanssa en tehnyt mitään toisin. Ja silti se nukahtaa helposti ostoskeskuksen hälinässäkin. Tokan kanssa tahitaankin sitten syömisen kanssa, mutta se ei haittaa niin paljon. Mies ei usko vieläkään (Toka on 1,4v), että Tokan kanssa oikeasti nukahtaminen on niin helppoa. Joka kerta jos lähdetään yhdessä johonkin sellaiseen aikaan, että Tokan pitäisi pian nukkua, pohtii mies, että onnistuukohan se. Mä jo tiedän, että onnistuu, mutta silti joka kerta sanon ääneen, että miten hienoa, kun se on näin helppoa.
No ei ihme että vähän stressauttaa tuollainen. Mutta jos toinen olisi ollut samanmoinen ei ehkä olisi stressanut niin paljoa. Kiva että kuitenkin näin 🙂
Me ollaan otettu aika lunkisti, ainakin jos vertaa esim. monien tuttujen fb-statuksia tai yleistä keskustelua äitipiireissä. Ei olla esim. edes luettu mitään niitä neuvolasta saatuja papereita, heh. Tähän mennessä ainakin on tuntunut, että omiin vaistoihin ja kykyihin luottaminen on riittänyt ja jos joku asia on mietityttänyt, on sitä voinut sitten neuvolassa kysyä tai joltain toiselta äidiltä tai omalta äidiltä. Nyt ainakin tuntuu, että me ollaan ihan itsestään löydetty sellainen meille sopiva tapa ottaa vauva mukaan elämäämme, välillä mennä enemmän hänen ehdoillaan ja useimmiten sitten vain mukauttaa asioita joita muutenkin tekisimme.
En ole tainnut hengitystäkään käydä vahtaamassa kuin kerran niillä kovimmilla paukkupakkasilla kun vauva nukkui partsilla – vain todetakseni että sisäilma siellä kopassa oli varsin miellyttävä ja olisi itsekin tehnyt mieli sinne käpertyä 😉
En sitten tiedä vaikuttaako rentouteen se, että mennään lapsentahtisesti, ei lueskella oppaita ja tutkailla milloin vauvan pitäisi mitäkin osata, vaan otetaan asiat kerrallaan kun tulevat ajankohtaisiksi.
Jossain vaiheessa spennasin öisin kun lapsi söi, se kun oli ekat kuukautensa nukkunut välillä kymmenenkin tuntia putkeen ja olin saanut tottua aika hyvään. Mutta kun taas tajusin että lapsi sitä tarvitsee, nimen omaan yösyötöt pitävät parhaiten maidontuotantoa yllä, ja mikä milloinkin on tiheentyneen yösyömisen syynä, niin laskin katsomasta kelloa vaan nappasin vaan muksun vatsan päälle syömään ja siitä sitten takaisin sivuvaunuun enkä aamulla edes muistanut montako kertaa se oli syönyt. Osittain siihen stressaamiseen kyllä vaikutti se, että suuren pulauttelun vuoksi ei pitkään aikaan voinut makuulta imettää ja piti aina lähteä olkkariin nojatuolille, se tietenkin tuntui raskaammalta kuin vain napata lapsi vatsan päälle ja takaisin.
Sehän on juurikin se tärkein että tekee niin miltä itsestään tuntuu parhaalta luontevimmalta. Jonkun ulkopuolisen silmin se saattaa vaikuttaa liian löysältä tai liian tiukalta, mutta sillähän ei ole mitään väliä.
Lapsentahtisuutta suosittelen kyllä minäkin.
Mielenkiintoinen kirjoitus! Meillä on yksi lapsi ja toinen syntyy hetkenä minä hyvänsä. Vielä siis ei ole kokemusta siitä onko toisen lapsen kanssa rennompi kuin ekan. Mutta kyllähän sitä ensimmäisen vauvan kanssa stressasi joistain turhistakin jutuista, kuten esim. siitä että mitä muut ihmiset ajattelevat jos vauva vaikka itkee kaupassa tai bussissa. Olettaisin, että tuollaisissa asioissa osaa suhtautua toisella kerralla rennommin. Mutta mitä tulee vauvan kanssa kaupungilla olemiseen, syömisiin ja nukkumisiin, niin paljonhan se on kiinni vauvan temperamentista. Fakta on, että vaikka vanhempi olisi kuinka rento tahansa, niin jos vauva on ns. vaativa, niin ei siinä vanhemman rentous paljoa auta.
Meillä pidetään yhä kiinni esikoisen (reilu 2v) päivärytmistä. Itse en koe sitä hankalana, vaan päinvastoin arkea helpottavana.
Juuri tuollaisten ”turhien” asioidoen, kuten ärsyttääkö tämä itkevä vauva nyt jotain kanssamatkustajaa, miettimenen tai jopa etukäteen stresaaminen jää (ainakin minulla) viimeistään nyt toisen lapsen kohdalla kokonaan pois.
Kiva kuulla! Ja onnea! Ja kyllä tosiiaan vauvan tempperamentti vaikuttaa moneen asiaan. Tuo kaupungilla yms käynti oli vain omaa kokemustani, eihän kaikki aikuisetkaan tykkää käydä kaupungilla. Joten silloin se on tuskin ikinä steressitöntä vaikka muuten olisi kuinka rentoa lasten kanssa. Ei se rentous sitä vaativaa vauvaa muuta tietenkään, mutta on varmasti paljon kivempi ja helpompi olla vanhempi lapselle rentona kuin stressikasana. Meilläkin pidetään kiinni päivärytmistä, se on tärkeää kaikille. Mutta sillä ei ole niinkään väliä nukkuvatko lapset kotona omissa sängyissääm, kylässä vieraassa sängyssä, rattaissa ulkona, kaupungilla, ratikassa vai parvekkeella.. Missä syövät, kun vain aika on oikea 🙂
Esikoinen 2,5v oli haastava vauva, ei ollenkaan joustava missään suhteessa. Jos heräsi vaunuissa, ei todellakaan katsellut iloisena ympärilleen ja ollut vaatimatta mitään. Nyt ihmettelen ja ihailen 7kk vauvaani, miten paljon voinkaan nauttia vauvasta! Miten voi vauva herätä vaunuissa ja tuijottaa hiljaa kattoon! Miten voi maata vaunuissa hereillä ilman huutamista!? Tää tuntuu niin hienolta ja luksukselta. ”Harmi” vaan, että tää vauva on järjestyksessä toinen, eli en pääse kuin tosi harvoin kaupungille aivan kaksin vauvan kanssa olemaan rento äiti. Esikoisen ollessa mukana tarvii olla kyllä kovat varasuunnitelmat ja viihdytysjoukot pakattu mukaan, ettei kaikilla leviä pää. Rentoudesta ei hänen kanssa ole kaupungilla tai kaverin luona tietoakaan.
On pitänyt niellä kaikenlaista pettymystä. Kaikki se mitä ennen suunnitteli olevansa äitinä ja kasvattajana on kumoutunut! Kaikki rentoudesta, lahjomisesta, kiristyksestä, sokerista, jne jne.. 🙂
=) Ihana kommentti, kiitos! Tätä tämä vanhemmuus on, pettymysten ja omien aatteidensa jatkuvaa nieleskelyä ;P 😉
Tiiät, et mulla on eka lapsi ja mielestäni oon aika rela mutsi 😀 Vaipat vaihtelen kahvilassa, ollaan paljon liikenteessä ja Valo syö kaikkea ja joka paikassa.
Ensimmäinen Tukholman reissu takana ja oli ihan mahtista!
Olen vain nauttinut täysillä tästä äitiydestä ja ajasta vauvani kanssa. Ei vois olla ihanempaa <3
Ihanaa, ihanaa, ihanaa! <3 <3 !! Valo on kyllä niin ihana Vauva! Ja huippu mutsi sillä kans! 😉