Mä lähden huomenna lomalle. Etelä-Espanjaan, jossa isäni perheineen asuu. Olimme keväällä siellä kuukauden poikien kanssa ja oli kyllä tosi ihanaa. Mutta tällä kertaa lähen ihan yksin.

On todella ihana lähteä, olen todella tämän tarpeessa. Jo pelkkä neljän tunnin lentomatka yksin on ihan luksusta. Ei tarvitse raahata mukana eväitä, viihdyttää, hyssytellä tai pitää ketään sylissä (toivottavasti). Perillä saan vaan olla, loikoilla altaalla ilman että pitää vahtia ettei kukaan liukastu tai putoa altaaseen. Saan kierrellä rauhassa toreilla, kukaan ei vedä minulle itkupotkuraivareita kun en osta jokaista myynnissä olevaa lelua. Kun aamulla herään omia aikojani kukaan ei ole sillä välin maalannut itseään ja puolta taloa pinkillä huulipunallani.

Ja vaikka olen todella innoissani viikon mittaisesta etelänlomastani, poden myös tuttuun äiti-tyylin asiasta huonoa-omaatuntoa. Koska tietysti lapsistakin olisi tosi kiva lähteä reissuun, ja ihan yhtä lailla lasten isäkin olisi loman tarpeessa. Etukäteen myös stressaan sitä kuinka nopeasti viikko menee ja kuinka ikävä mulle tulee lapsia. Ihan hölmöä, tiedän.

Yksin reissuun lähtemisen suunnittelukin on jotain ihan muuta kuin lasten kanssa matkatessa. En ole tehnyt viikkoja etukäteen listoja tavaroista mitä pitää ottaa mukaan, itseasiassa en ole pakannut vielä yhtään. Iltakin menee ihan muissa hommissa kuin matkalle lähtöön valmistautuessa. Yksin matkatessa ei ole niin vakavaa jos jotain unohtuu – ihanan rentoa!

Bloggaan varmasti jotain reissun aikana ja ehkä inspirpidun myös tekemään vihdoin sen toivotun postauksen hyvistä paikoista, etenkin Fuengirolassa, lasten kanssa matkatessa. Ainakin osa kevään postauksista reissusta löytyy Lasten kanssa Espanjassa – tägin alta.