Sanokaa nyt etten ole ainut joka kokee välillä suuriakin tunteita lasten kanssa leikkiessä. Ihan totta, mua usein rupeaa jopa harmittamaan kun ensin pyydetään rakentaaman jotain ja sitten se tuhotaan surutta. Onhan se ihan hölmöä, mutta jotekin sitä pääsee välillä niin niihin leikkeihin ja etenkin rakentamiseen mukaan.

Muuten en hirveästi jaksa leikkiä lasten kanssa leluilla, mutta legoilla rakentamisesta tykkään. Tai niin kauan kunnes lapsi päättää että tää talo onkin rallirata ja tuhoaa hetkessä vaivalla väsätyn rakennelman. Sama juttu kesällä hiekkalaatikolla. Pyydetään rakentamaan hiekkalinna tai autorata ja juuri ennen kun se on valmis päättää lapsi hypätä sen päälle. Ja minä siinä vieressä yritän suojella viimeisiä rippeitä, ei saa rikkoa! Älkää tuhotko!

K sai syksyllä lahjaksi ihan pieniä legoja joista voi ohjeiden mukaan rakentaa erilaisia autoja. Isä ja poika rakentelivat niitä ja kun autot olivat valmiit oli isä sitä mieltä, ettei niillä saa leikkiä jotteivät mene rikki! Naureskelin ja olin aika ihmeissäni, nehän ovat leluja ja leikkimiseen tarkoitettuja. Mutta nyt kun olen taas parina iltana rakennellut lasten toiveesta taloa, eläintarhaa, autotallia.. jotka on heti tuhottu, alan ymmärtään hieman tuota mihenkin ajatusjuoksua.

Kaapo on jo tajunnut että äidin kiusaaminen toisen leikin lomassa on hauskaa. Ja niinhän se varmaan onkin, kyllä mua itseänikin välillä naurattaa oma tuohtumukseni. Huomaan ajattelevani että noh, rakennan sitten yksin illalla hienon eläintarhan kun lapset ovat nukkumassa. Vielä en onneksi ole tähän ryhtynyt, jos näin joskus käy niin mut saa viedä jonnekkin hoitoon. Parina iltana on ollut myös suuri kutkutus asetella nukkekodin kalusteet ja pikkusälät nätisti.