ARKIKUVA 39/52

29/09/2019

Vähämpä tiesin (tai muistin). Sovin kaverin kanssa taaperotreffit keskustakirjasto Oodiin. Siellä on kiva pienten lasten leikkialue.

Ostin itselleni kahvin kaveria odotellessa ja istuin sohavalle leikkialueen viereen. Mielessäni oli nauttia kahvia lapseni rauhallisia leikkejä sivusta seuraten.

Todellisuus olikin sitten jotain aivan muuta. Askelmittariin tuli puolen tunnin aikana noin 8 175 askelta, keräsin kirjoja takaisin hyllyyn noin 137 kappaletta, selkäni valui hikeä samalla kun kimaltelevat hikikarpalot koristivat otsaani, kahvit läikkyivät kun säntäsin milloin mistäkin askelmalta ottamaan koppia lapsesta (hän nykyään siis myös juoksee ja kovaa) – silloin kun en pahoitellen yrittänyt saada häntä pois tunetemattomien ihmisten älypuhelimilta tai kenkävarkaista.

Taaperoelämä – en muistanut että se oli näin vauhdikasta.


SYKSYINEN MINI ME

26/09/2019

Rakastan lämpöä, aurinkoa, kukkia ja kesää, mutta kaikista eniten rakastan syksyä. Joka vuosi syksy yllättää upeudellaan, vaikka kuinka mukamas muistaa kuinka hieno se on.

Sateiset ja pimeät päivät vievät usein veronsa, ne eivät lukeudu kovinkaan usein tai ainakaan monen päivän putkina suosikkeihini, mutta nämä aurinkoisen kirpeät syyspäivät tuntuvat herättävän minut eloon ihan uudella tavalla. Yksi tällainen päivä riittää kuittaamaan niin monet synkät sateet.

Luonto on syksyllä niin ihmeellisen upea. Ehkä juuri sen nopea muutos ja säkenöivät värit ovat se asia, joka saa haukkomaan henkeä. Miten ihmeellistä, että ihan hetkessä vaikkapa takapiha täyttyy sienistä tai pihapuu vaihtaa väriään.

Keväisin on ihanaa nähdä luonnon pikkuhiljaa heräilevän taas pimeän talven jäljiltä, mutta syksy on paljon intensiivisempi. Kaikki tapahtuu nopeammin ja kunnon rysähdyksellä. Luonnon oma ilotulitus ja viimeiset bileet ennen loppua.

Kevät ja vuodenvaihde ovat monelle uuden alkua, minulle se on aina ollut syksy. Syksyllä vietän myös syntymäpäivääni ja olenkin usein miettinyt, että monelle lempparivuodenaika taitaa olla juuri se milloin on itse syntynyt.

Kaikki lapseni ovat myös syntyneet syksyllä ja heidän kauttaan on helppo muistella menneitä. Että juuri saman ikäisenä minäkin vietin ensimmäistä jouluani tai menin kouluun. Viime viikkoina olen alkanut näkemään Myyssä yhä enemmän itseäni. Ulkonäöllisesti ja eleelliseti, mutta myös jonkinlainen yhteys on tuntunut myös vahvistuvan.

Ehkä se on tämä syksy, olemme molemmat syksyn lapsia.


ÄIDILTÄ TYTTÄRELLE

22/09/2019

Jatketaan vielä vähän synttäri -ja etenkin syntymäpäivälahjateemaa. Tällä kertaa elokuussa yksi täyttäneen tyttären.

Yksivuotiashan ei juurikaan lahjoja vielä tarvitse tai edes osaa kaivata, mutta minusta oli itse äitinä kiva ele sellainen antaa. Lahja ei tosin ollut mikä vaan kaupasta ostettu tavara, vaan vanhat hopearannerenkaani. Tämä oli juuri oika hetki ikäänkuin siirtää perintö eteenpäin, vaikka renkailla tuskin juurikaan rahallista arvoa on. Tunnearvoa sitäkin enemmän.

Olen saanut rannerenkaat aikoinaan omalta äidin äidiltäni. Ne ovat Balilta, jossa isoäiti matkusteli vuosikausia niin paljon, että sitä voi varmaankin sanoa lähes asumiseksi. Suomessa hän möi hienoja Balilaisia puisia koriste-esineitä, joita meiltäkin löytyi lapsuuden kodistamme paljon. Lopulta hän menikin naimisiin Balilaisen miehen kanssa ja he muuttivat yhdessä Australiaan kauppaa pitämään – reissaten Balille edelleen paljon.

Näiden rannerenkaiden, jollaisia siis perinteisesti jo usein vauvoille Balilla puetaan, lisäksi yksi hienompia tuliaisia noilta reissulta on Balilainen, hyvin koristeellinen kansallis/juhlapuku. Sitä minulla ei harmiksi ole enää tallessa, mutta onneksi nämä rannerenkaat ovat säilyneet muutoista (ja lapsuuden leikeistä) huolimatta mukana.

Lasten kokoiset rannerenkaat ovat jo elämää nähneet, mutta omasta mielestäni se tekee koruista vieläkin hienommat. Toki niitä voisi varmasti puhdistaa lisää, niistä näkee että niitä on pidetty paljon – ja myös leikitty. Ja paljon pitäminen on merkki siitä, että ne ovat olleet mieluisat ja rakkaat.

Myy onkin ollut aivan haltioissaan myös renkaista ja voi istua vaikka kuinka kauan paikallaan, vaan harjoitellen renkaiden pujoittamista ranteisiin ja nilkkoihinsa. Välillä ne ovat unohtuneet leikkeihin ja löytyneet myöhemmin jostain sohvantyynyn alta.

Vuoden parin päästä ne varmaankin pysyvät jo paremmin päällä, kun Myy muutenkin ymmärtää paremmin niiden tarkoituksen. Sama hänelle ristiäislahjaksi antamani vanhan medaljonkini kanssa.

Myyn paita ja oma mekkoni saatu Kaikolta