VIIMEISET KOTIPÄIVÄT

4/08/2021

Meidän oli tarkoitus aloittaa päiväkodin harjoittelu tällä viikolla, mutta nuha iski ja jouduimme tottakai lykkäämään aloitusta. Omien työkuvioidemme takia järjestely ei kuitenkaan sekoittanut suunnitelmia sen kummemmin, vaan oikeastaan oli aika ihanaa viettää vielä muutama kesäpäivä yhdessä kotona.

Harjoittelu meidän oli tarkoitus toteuttaa päiväkodin toiveesta hyvin pikkuhiljaa, ensimmäisinä päivinä aamu-ulkoilua ryhmän kanssa vanhempi mukana, sitten vasta sisälle menolo ja lunaalle asti oloa. Myöhemmin vasta ilman vanhempaa ja päikkäreille jääntiä. Reippaan luonteensa vuoksi uskon, että voidaan kuitenkin melkein heti hypätä ihan normaaliin rytmiin, toki lyhyemmillä päivillä.

Lähestyvä päiväkodin aloitus on herättänyt monenlaisia tunteita, samaan aikaan ollaan jo odotettu sitä ja samalla muutamaa viikkoa vaille kolme vuotta kotihoidossa olleen lapsen päiväkodin aloittaminen on myös tosi haikeaa ja tuntuu luopumiselta jostain ihanasta ja tärkeästä.

Ehkä myös siksi nämä viimeiset kotihoitopäivät ovat olleen eritysen ihania. Sitä on ollut itsekin ihan kunnolla läsnä, halunnut tehdä kaiken mahdollisen yhdessä, olla lähellä, rauhassa ja kiireettömästi. Ennen kun yhteinen arki yhtäkkiä muuttuu ihan toisenlaiseksi kun tähän asti.


KELTANOKKIA (PIAN TAAS) LIIKENTEESSÄ

2/08/2021

Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä If Vakuutus kanssa.

Koulupäivä alkaa koulumatkasta ja pian katukuvista voi taas bongata pieniä ja vähän isompiakin koululaisia, vanhoja konkareita ja niitä aivan ensikertalaisia. Keltainen lippis toimii monen ekaluokkalaisen tunnuksena.

Pikkuiset ekaluokkalaiset suurine reppuineen ovat joka syksyinen ihastuneiden huokaukseni aihe. Enkä varmasti ole ainut. Sen pienten innostuneen jännityksen näkee jo kaukaa ja mieleen muistuvat aina ne syksyt, jolloin omat lapset aloittivat ensi kertaa koulun.

Kun esikoiseni aloitti viisi vuotta sitten koulutaipaleensa, meitä oli itseasiassa kaksi ekaluokkalaista, sillä myös itse aloitin samaan aikaan uudet opinnot. Olisi ollut hauska päästä kulkemaan koulumatkat yhdessä, mutta koska minun piti viedä ennen kurssieni alkua vielä pikkuveli päiväkotiin, joutui esikoinen nopeasti koulunalun alkamisen jälkeen kulkemaan matkansa itse.

Onneksemme koulu oli lähellä, vaikkakin vilkkaan tien varrella, mutta täysin ilman kadun ylityksiä. Silti matkaan kuului rekkojen epävirallisen lepopaikan ohitus, tunneli sekä risteytyvä pyörätie, josta työmatkapyöräilijät kiisivät huimaa vauhtia kävelytien yli. Koulun aloituksessa itseäni jännittikin eniten itse aamut, jolloin pieni ekaluokkalainen joutui suoriutumaan itse ensin kotoa ulos ja sitten itse koulumatka.

Kaikki meni onneksi hyvin, meillä oli ihanat naapurit, joiden pelkkä läsnäolo toi luottamusta omiin aikaisiin aamuihini (ja joskus ihan konkreettisestikin, esimerkiksi kerran, kun alakertalainen oli tullut esikoisen apuun kadonneen hanskan etsintään) ja onneksi koulumatkatkin sujuivat ilman haavereita.

Kolme vuotta sitten olimme taas jännittävässä tilanteessa. Olimme muuttaneet ja edessä oli esikoisen pidentynyt koulumatka, johon kuului nyt useampi tien ylitys, joista yksi Helsingin vilkkaimman kadun yli sekä raitiovaunumatka. Samaan aikaan myös nuorempi poika aloitti koulun uuden kotimme lähellä ja itse olin aivan viimeisilläni raskaana. Laskettu-aika ajoittui juuri ensimmäiseen kouluviikkoon. Minusta ei siis taaskaan ollut saattamaan kumpaakaan kouluun. Sitä oli vain pakko luottaa (vaikkakin sydän ihan syrjällään), että autoilijat ja muut kovaa liikenteessä liikkuvat noudattavat liikennesääntöjä ja huomioivat pieniä kulkijoita.

Liikennesääntöjä ja kadun ylityksiä käytiin lasten kanssa jälleen paljon läpi. Ja käydään edelleen. Itselleni tärkeintä oli saada lapset ymmärtämään, ettei edes vihreä valo merkitse, että tie olisi turvallista ylittää. Aina pitää katsoa ja varmistaa. Etenkin kun täällä kaupungissa monilla tuntuu olevan aina niin kovin kiire ja näillä pienillä taas huomio herpaantuu helposti, on yhtälö vaarallinen. En kuitenkaan halua tartuttaa myöskään liikaa pelkoa lapsiin, sillä koulun alkamisesta pitää saada iloita ja riemuita!

Muistan miten ekaluokan aloitus jännitti ihan hurjasti keskimmäistä, koska hän ei tuntenut koulusta entuudestaan ketään, mutta kun menin häntä ekan päivän jälkeen hakemaan, vastaan juoksikin leveästi hymyilevä poika uusi keltainen lippis päässään, iso reppu puolelta toiselle heiluen. Ensimmäiseen koulupäivään oli kuulunut Keltanokka-lippisten saaminen, oman kuvan piirtäminen ja ruokailu.

Keltainen lippis toimii tänäkin vuonna ekaluokkalaisten tunnuksena. Ifin Bongaa Keltanokka liikenteessä -kampanjan tavoitteena on herättää autoilijat ja muut motoristit vuosittain koulujen alkamisen aikoihin siihen, että liikenteessä on jälleen suuri määrä uusia koululaisia, jotka vasta harjoittelevat liikennetaitojaan. Siksi onkin meidän kaikkien yhteinen asia pitää huolta lasten turvallisuudesta liikenteessä. Hiljennetään siis vauhtia, ollaan tarkkana ja huomioidaan pienet antamalla tilaa.

Itse liikun pääosin kävellen tai sitten pyörällä ja satunnaisesti ratikalla. Etenkin näin koulujen alkamisen alla, mutta toki muutenkin, nämä pikkuiset herättävät huomioni liikenteessä kulkiessaan. Katua ylittäessä minulla onkin tapana vielä lapsen puolesta varmistaa, että lähestyvät autot huomaavat ja tie on turvallista ylittää. Pyörällä ajaessani taas hiljennän varmuudeksi vauhtia lapsia ohittaessani ja julkisissa kulkuvälineissä annan heidän mennä aina ensin. Tällaisilla pienillä, mutta silti niin suurilla teoilla voimme kaikki yhdessä tehdä koululaisille turvallisimman ja mukavamman liikenteen.

Kirkkaankeltaisia ja heijastinnauhoin väritettyjä lippiksiä on jaettu ekan luokan aloittaville vuodesta 2006 asti yhteensä lähes miljoona ja tänäkin vuonna sellaisen saa noin 55 000 lasta. Tulevina viikkoina näitä uusia asioita opettelevia keltanokkia pyörii liikenteessä siis paljon. Huomioidaanhan yhdessä kaikki pienet ja isommatkin lapset ja tehdään heille tänäkin vuonna iloinen koulun aloitus!


STOPPI PUUROLLE

28/07/2021

Kun on syönyt kaksi ja puoli vuotta putkeen aamuin illoin kaurapuuroa, on ihan ymmärrettävää, että jossain vaiheessa tulee stoppi. Esimerkiksi sen kahden ja puolen vuoden jälkeen.

Meidän kaikki lapset ovat olleet niin vauvoina, taaperoina että sitten vähän isompinakin ihan erilaisia puuronsyöjiä. Yhdelle kelpasi vain kalleimmasta sileästä puurojauhosta keitelty puuro, toinen taas kieltäytyi kaikesta puurosta kokonaan, mutta keittelee nykyään aamuisin puurot itselleen ennen kouluun lähtöä ja sitten tämä kolmas, jonka kanssa päästiin ihanan helposti tähän asti.

Ja ihanan helposti sanon siksi, että me koemme puuron vaan niin helpoksi ja hyväksi (ja halvaksi) aamu -ja iltapalaksi. Käytämme itse ihan tavallisia luomukauraryynejä joita emme edes edes keitä, vaan kaadamme päälle vain kiehuvaa vettä ja annamme teketyä lautasella hetken. Joukkoon joko pakkasesta marjoja, banaania tai valmista kaupan sosetta. Volà!

Puuro tuntuu myös pitävän lapsemme nälkää paremmin kuten vaikkapa leipä tai jogurtti, jota hän itse nykyään ennemmin suosii (mutta saattaa syödä vain muutaman haukun). Niiden valmistaminen vaatii myös vähän työtä meiltä vanhemmilta.

Muutamia kertoja viikossa tarjotaan kuitenkin edelleen puuroa, muttei haluta tuputtaa sitä väkisin. Kun pitää tarvittavan päivän parin tauon puuro-annosten välillä, menee alas hyvin kaurapuuro lorauksella kauramaitoa ja tuoreilla marjoilla, pilkotuilla hedelmillä ja/tai maapähkinävoilla. Voisi siis ehkä sanoa, että lapsen makuaisti alkaa kehittyä entistä ”aikuismaisemmaksi” (vaikka joskus tekisi mieli sanoa, että hänestä on tullut valikoiva).

Esimerkin voima toimii myös hyvin, nimittäin jos itsellä on aamupalapöydässä voileivät juustolla ja tomaatilla, voi olla aivan varma että lapsi haluaa myös. On siis parempi tehdä molemmille heti samanlaiset puuroannokset ja syödä ne yhdessä. Tepperamenttisen lapsen kanssa toimii myös tapa, että yhdessä neuvotellaan (tai etukäteen ilmoitetaan) mitä seuraavaksi mennään aamupalaksi valmistamaan, eikä niin, että lätkäistään vaan varoittamatta puurolautanen eteen.

Eikä siinä, kesällä meillä ei ole ollut kiire minnekään, ollaan jaksettu väsertää pilkottuja hedelmiä ja marjoja, mysliannoksia, kananmunia ja voikkareita. Ensi viikolla meillä kuitenkin alkaa päiväkotiin tutustuminen ja ainakin aluksi olisi tarkoitus, että aamupala syödään kotona, joten olisi siis kiva, että saataisiin aamuihin reipas rytmi.

Mahdollisesti kuitenkin myöhemmin hoitopäiviä pidentäessä aamupala syötäisiin vasta päiväkodissa. Sitä silmälläpitäen voi huokaista, että onneksi siis lapsi on tottunut puuroon, vaikka stoppi nyt onkin päällä – vaikka päiväkodissahan on joka päivä jotain eri aamupalaa tai eri puuroja, joten siellä saa jokatapauksessa kivaa kaivattua vaihtelua sille kodin kaurapuurolle.

Puuro aamupalana on kyllä ihan kulttimaineessa ja harva edes kyseenalaistaa sitä. En ainakaan minä. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että jos puuro lapselle maistuu niin hienoa, jos ei, niin sitten keksitään jotain muuta. Mites siellä? Syödäänkö teillä puuroa (väkisin vai omasta tahdosta)?