WHY BE MOODY WHEN YOU CAN SHAKE YOUR BOOTY

9/01/2020

Niinhän sitä sanotaan, että jokainen on oman onnensa seppä ja omalla asenteella onkin suuri merkitys niin omaan kun siinä sivussa myös niiden kanssaeläjienkin eloon. Ei se aina helppoa ole saada etenkään vaikeaa elämänvaihetta muutettua postitiivisempaan suuntaan pelkän ajattelun voimalla, mutta on se mahdollista. Enkä myöskään sano, että kaikkea voisi päättämällä paremmaksi muuttaa, mutta helpotusta voi olla mahdollista saada. Etenkin kun positiiviseen ajatteluun lisää vielä hyvää tekevää tekemistä.

Itselläni vähän raskaampi elämäntilanne on tuntunut kestäneen jo yli vuoden. Suurin syy sille on ollut hunot unet, jolloin kaikki on vähän (tai aika paljonkin) tahmeampaa. Toki uniasiat pitää saada kuntoon ja sitä tässä parhaillaan edelleen yritetään, mutta yritän samalla päästä pois siitä negatiivisesta ajattelumallista, joka omaan mieleen on syntyt tässä huonoissa unissa vellomisesta. Omassa päässä on synynyt vakiokaava: huonot unet = huono päivä tai että väsyneensä olen kamala ihminen. Tällaisessa negatiivisessa ajattelumallissa sitä vain kääntyy itse itseään vastaan.

Väsymys myös vahvistaa sellaisia normaaleita mielialanvihteluita, joita meillä kaikilla on – enemmän tai vähemmän. Näin naisena pahimmat näistä heilahduksista ajoittuvat usein tiettyyn kierron aikaan ja pelkästään oman kehon ymmärtäminen ja asian hyväksyminen auttaa jonkin verran. (esim puhelimeen ladattavan appin tai iphone terveys-aplikaation kautta omaa kiertoa on helppo seurata) Kun ymmärtää kyseessä olevan hormoneihin liittyvää heittelyä, eikä koko todellisuus, on niiden helpompi antaa tulla ja mikä tärkeintä: mennä.

Toinen iso asia on tunnistaa ne asiat jotka aiheuttavat negatiivisia tunteita ja tietysti toisinpäin. Usein ymmärrän jälkikäteen oman hermostumiseni olleen monen asian ketju. Enhän minä nyt oikeasti suuttunut lapselle niin paljon siitä, ettei hän kolmannellakaan sanomisella ollut pedannut sänkyään, vaan räjähdin lopulta siksi, että olin viettänyt koko aamupäivän nenä kiinni tietokoneessa kasaantuneiden spostien äärellä, skippasin lounaan ja kastuin märäksi kiukuttelevan taaperon kanssa kaupassa käydessäni. Sitten selasin somea aivottomana jotta saisin edes vähän omaa aikaa ja aivot narikkaan, vaikka kävelylenkki olisi toiminut paremmin. Piti myös ehtiä siivota ennen kun lapset tulevat koulusta, enkä enää tässä vaiheessa jaksanut nähdä kaaosta ymärilläni. Olen oikeasti vain vihainen ja turhautunut itselleni.

Kun tunnistaa ja osaa ennakoida ne tilanteet, lähteä sinne lenkille tai piipahtaa kahvilla ystävän kanssa ennen kun tuntee, että tarvitsee viikon yksin parantolassa selvitäkseen arjesta on se palvelus itselle. Ja kun itse voi hyvin, heijastuu se tottakai myös ympärillä oleviin. Pikkulapsiajessa tämä on tottakai helpommin sanottu kun tehty. Mutta silloinkin voi soveltaa, lenkki voi olla roskien vienti ja talon ympäri kävely, kahvikupin kanssa voi lukittautua hetkeksi salaa vessan rauhaan.

Ja silloinkin kun niitä ylilyöntejä sattuu, hermostuu, suuttuu, kaikki tuntuu menevän pieleen, yrittää olla itselleen armollisempi. Ymmärtää, että koko päivän ei tarvitse olla paska, itse ei ole paska – vaan se oli vain se hetki, jonka ei tarvitse määrittää muuta kun sen yhden hetken. Joinain päivinä on helpompi olla positiivisempi kun toisina ja sekin on täysin ok.

Hyvää mieltä saa tottakai parhaiten tekemällä asioita joista pitää. Itse ainakin huomaan, että huonosti nukuttujen öiden takia tämä on kuitenkin jäänyt pahasti huomiotta. Helposti sitä jää sohavlle makaamaan kun oikeasti energiaa saisi liikkumisesta, hemmottelee itseään kahvilan isoimmalla korvapuustilla kun oikeasti keho kaipaisi proteiineja ja vitamiineja, selaa illalla muiden jo nukkuessa somea kun senkin ajan voisi käyttää siihen tärkeään uneen – tai vaikka kasvonaamion tekoon! Eikä siinä, kyllähän minä pidän myös sohvalla makouluista, korvapuusteista ja somessakin roikkumisesta – mutta kohtuudella.

En ole sitä tyyppiä, joka tekee uudenvuoden lupauksia, mutta tällä kertaa vuosikymmenen vaihtuminen antoi ihan uutta puhtia aloittaa samalla ikääkuin jotain uutta. Minun tavoitteni on voida jatkossa paremmin. Keho ja mieli ovat vahvasti yhteydessä toisiinsa ja voidakseen hyvin pitää molemmista pitää huolta. Molempia voi huoltaa kuitenkin samalla reseptillä, eli liikunnalla, joka minulla on jäänyt tässä vauva/taapero/unettomat yöt-elämäntilanteessa ihan liian vähälle.

En ole aieminkaan ollut mikään himo- tai tavoitteellinen liikkuja, mutta juuri ne positiivisesti omaan mielialaani vaikuttavat kiireettömät uimahallireissut ja tuntemattomia metsäpolkuja pitkin tarpomiset äänikirjaa kuunnellen ovat jääneet. Aiemmin vein ja hain isompia lapsia nelisen kilometriä päivässä kävellen eskariin, nykyään he kulkevat itse kouluun ja minä istun läppärillä tai taaperon kanssa heikkalaatikon reunalla kakkuja tehden. Pieniä juttuja, mutta loppujenlopuksi aika suuria.

Siitäkään asiasta en halua ottaa silti turhia paineita tai asettaa liian tiukkoja tavoitteita. Tavoitteeni on tällä hetkellä, että joka päivä teen jotain ja mieluiten ulkona. Tarkoitukseni ei ole alkaa treenaamaan ulkonäön vuoksi, vaan saada zen oman pään sisään pitkällä kävelyllä ja viikottaisella vesijuoksulla. Sillä sellaista tunnen ainakin nyt tällä hetkellä eniten kaipaavan yhtäkkisen rääkin sijasta. Kävelystä syntyvät mielihyvähormonit taas saavat mielenkin iloisemmaksi ja tasaisemmaksi, joka omalta osaltaan toivottavasti vaikuuttaa myös parempiin yöuniin.

Lisäksi, jo sillä ajatuksella, että haluan tehdä itselleni hyvää ja tuntea oloni entistä paremmaksi on positiiviset vaikutukset. En rajaa itseltäni mitään kivaa pois (no okei, ehkä vähän vähemmän sokeria ja somea), vaan lisään sitä. Pakkohan siitä on seurata vain hyvää.

Mistä te saatte hyvää oloa?


YHDEKSÄN VUOTTA SITTEN PERUSTIN BLOGIN

6/01/2020

 

Tasan yhdeksän vuotta sitten sää taisi olla aika samanlainen kuin tänään. Muutamaa päivää aiemmin olin huomannut miettineeni, että pitäisikö perustaa blogi. En tiennyt blogeista oikeastaan yhtään mitään, joskus googlaamalla olin johonkin ruotsalaiseen muotiblogiin päätynyt, mutta muuten blogimaailma oli minulle vielä tuntematon.

Facebookissa olin kuitenkin tuohon aikaan aika aktiivinen. Olin siellä ryhmässä jossa oli muita syyskuussa 2009 syntyneiden lapsien äitejä ja lähes päivittäin tuli sinne jotain kirjoiteltua. Välillä tuntui, että asiaa äitiydestä ja ihan vaan siitä omasta kuplasta ja eämästä oli enemmän kun mitä omaan facebookstatukseen mahtui – ja siitä se ajatus sitten varmaankin lähti.

6.1.2011 Kaapo oli päiväunilla ja minä istuin olohuoneessamme olleen työpöydän ääreen ja tein tunnuksen bloggeriin. Blogin nimi piti päättää heti, sillä se tuli myös blogin osoitteeksi. Sitä en ollutkaan vielä yhtään miettinyt, mutta eteenpäin ei päässyt ennen nimeä, joten se piti päättää nopeasti. Tiesin, että blogissa kertoisin ainakin itsestäni ja perhe-elämästämme. Mietin, että millaista se oli nyt. Olin pian puolitoistavuotiaan pojan äiti, asuimme kaupungissa lähellä keskustaa, tapasimme paljon kavereita, teimme joka päivä jotain oli se sitten sitä, että kävimme leikkipuistossa, kahvilassa tai vauvakinossa. Elämä oli tavallista, mutta juuri meidän näköistä, unohtamatta sitä, että olin yksilö, en pelkkä äiti. Mietin, että juuri niistä meidän elämää ilostuttavista asioista ja tekemisistä halusin kertoa. MAMI GO GO (mamma menossa) – se oli varmaan ensimmäinen nimi joka tuli mieleen, joten sillä mentiin.

Kotimaisia blogeja oli jo tuohon aikaan, mutta iso osa niistä käsitteli muotia. Vanhemuudesta kertovia blogejakin toki jo oli, mutta ei vielä kovinkaan montaa. Niiden suosio kuitenkin kasvoi sitäkin suuremmaksi juuri samoihin aikoihin. Olen joskus aiemminkin kutsunut sitä aikaa äitiysblogi-buumiksi ja se oli varmaankin yksi syy, miksi blogistani tuli nopeasti suosittu. Toiseksi syyksi haluan ajatella sen, että oma blogini erottautui tuolloin joukosta. Oli oikeastaan tosi helppoa alkaa tekemään omanlaistaan juttua, kun ei ollut mitään vertailupintaa muihin blogeihin. En tiennyt yhtään mitä olin tekemässä, tein vaan.

Tässä vuosien aikana olen moneen otteeseen kiitellyt (ja toki joskus kironnutkin) tuota yhdeksän vuoden takaista päähänpistoani. Ajattelen, että blogin perustaminen ja sen pikkuhiljainen muuttuminen ammatikseni antoi minulle mahdollisuuden vielä miettiä, että mitä haluan oikeasti isona tehdä. Olen aina tykännyt kirjoittamisesta ja itseni ilmaisemista sillä tavalla, mutta sitä on myös varjostanut dysgrafia eli tietyntyyppinen kirjoitushäiriö, jonka vuoksi vaikkapa kouluaikaan esseitäni kehuttiin kovasti, mutta numerot laskivat kirjoitusvirheiden vuoksi. Olisin peruskoulun jälkeen mielelläni jatkanut vielä enemmän opiskelua kirjoittamisen ja muiden taiteiden parissa, mutta opomme sanoi alentuvasti minulle ysiluokalla, etten tule pärjäämään lukiossa ja minun olisi parasta suunnata opiskelemaan suoraan jotain käytännöllistä ammattia. Niin tein ja vapaa kirjoittaminen jäi melkein kokonaan. 

Blogin lähes päivittäinen kirjoittaminen on ollut todella hyvää treeniä dysgrafiaan, vaikka virheistä tuskin pääsee ikinä kokonaan eroon. Parasta on kuitenkin ollut ymmärtää, että minä olen juuri hyvä – myös virheineeni. Olen hyvä siinä mitä teen, omalla tavallani. En ehkä ole paras kirjoittaja, mutta olen paras omassa elämässäni. Bloggaamisen myötä olen todella löytänyt kirjoittamisen ilon, mutta myös paljon muuta. Lisäksi olen aina tykännyt valokuvaamisesta ja on ollut ihana huomata, miten siinäkin voi itse treenamalla kehittyä. Olen itse oppinut ja ylpeä siitä. Tein itse itselleni ammatin, jolla elättää perheeni.

Välillä hyvinkin päiväkirjamaiseen tyyliin kirjoittaminen ja asioiden ynnääminen raskalaisin viivoihin on auttanut myös jäsentämään omaa elämää, omia ajatuksia. Jotenkin minusta tuntuu myös hyvältä, että iso osa elämääni näiltä vuosilta on tallennettu myös muualle kun vain omaan päähäni. Mikä hienointa, nämä välillä ihan tavallisita tuntuvat kirjoitukseni ovat antaneet monille lukijoille myös paljon vertaistukea, voimaa, rohkeutta, uusia näkökulmia – ja joskus ihan vain viihdettä.

Kotona työskentely on mahdollistanut sen, ettei lasteni ole tarvinnut olla niin paljon hoidossa, mitä he muuten varmasti olisivat joutuneet olemaan. Olemme voineet reissata vapaasti, sillä blogia voi päivittää mistä vaan, mihin aikaan tahansa. Toki se on ollut ajoittain myös raskasta, kun työlle ei ole selkeitä raameja. Olen vasta viime vuosina alkanut kutsumaan bloggaamista työksi ja edelleen se särähtää korvaani. Ei siksi, etteikö se kunnon työtä olisi, mutta kun se on niin paljon enemmän. Se on elämäntapa, josta monen mutkan kautta aloin saamaan palkkaa. En tee tätä rahan vuoksi, vaan siksi etten pysty olla tekemättä tätä.

Yhdeksän vuoden aikana on tapahtunut paljon, kuten edellisestä vuosikymmenkatsauksestakin voi todeta. On siis vaikea erotella mikä on ollut blogin ansiota ja mikä muuten vain normaalia ihmisenä ja yksilönä kasvamista. Jokatapauksessa viimeiset yhdeksän vuotta ovat antaneet paljon ja iso osa on ollut blogin ansiota. Olen voinut olla rohkeasti minä, olen saanut paljon itseluottamusta, onnistumisia ja epäonnistumisia. Kokemuksia, paikkoja ja ihmisiä. Olen saanut paljon ja olen antanut paljon. Ehkä juuri siksi.

Olen uskaltanut, ollut auki ja haavoittuvainen ja siksi matka onkin ollut niin hieno ja antoisa. Nyt 33 vuotiaana tulevaisuuden suunnitelmat ovat edelleen auki. Mutta tiedän nyt paremmin mitä haluan. Minulla on haaveita ja unelmia, jotka uskon mahdolliseksi. Joita kohti kuljen, tiedostaen, että kaikki voi muuttua – ja muuttukin, tulee paljon sellaista mitä ei voi aavistaa. On ollut hienoa saada jakaa osa tästä taipaleestani teidän kanssanne jo yhdeksän vuoden ajan (miten hullua!). Kiitos teille kaikille vuosien mittaan juttujani lukeneet, tykänneet ja kommentoineet. Olette tämän blogin henki. Jännittävää nähdä mitä vuosi kohti kymmenvuotiasta blogia tuo tullessaan!


TEIDÄN JA MINUN BEST 9

5/01/2020

Tein viime vuonna koosteen yhdeksästä eniten tykätystä ig kuvasta sekä tarinoista niiden takaa. Oli hauska avata jälkikäteen vielä vähän syvemmin kuvia. Tänä vuonna halusin tehdä saman, mutta tuli mieleen myös valita sen lisäksi vielä omat suosikkini viime vuodelta.

Teidän best 9

1 Pumpulihääpäivä / meidän toinen hääpäivämme koitti heinäkuun lopun superhelteiden aikaan. Olimme silloin kyläilemssä isäni ja hänen vaimonsa uudessa kodissa. Pelattiin pihapelejä, lilluttiin paljussa, korkattiin skumppa ja syötiin porukalla kanttarellikastiketta. Tämä itse kuva on kuutenkin otettu juuri vihkimisen jälkeen muutamaa vuotta aiemmin. Etsittiin jotain hyvää kuvauslokaatiota ja päädyttiin EMMAn lastauslaiturille, koska siinä oli kiva betoniseinä.

2 Fuck it / mieheni kaveri vietti isoja synttäribileitä ja meille tuli riittaa ennen juhlia. Saimme sovittua, mutta minun ei tehnyt enää mieli lähteä mukaan juhliin. Oltuani hetken kotona päätin kuitenkin, että yhdessä juhliminen on parempi kun kotiin yksin jääminen. Piti äkkiä keksiä jotain päällepantavaa, tätä selästä lähes kokonaan auki olevaa bodyä en ollut aiemmin viitsinyt käyttää selkämakkaroiden takia. Nyt kuitenkin päätin että fuck it, puin sen ja pidin hauskaa.

3 on wendsdays we wear pink / tämä kuva jäi melkein julkaisematta, koska hiukseni näyttivät siinä mielestäni kuivilta. Hahah. Niin ne varmasti sitä olivatkin, mutta tuskin kenelläkään muulla huomio kiinnittyy tässä kuvassa siihen.

4 how u doing? / tämäkin kuva jäi itseasiassa melkein julkaisematta, koska se ei sopinut ig feediini. Feedini yhteneväisyys ja kuvieni yhteen sopiminen onkin ollut yksi naurettavimista ja turhimmista asioista joista olen murehtinut vuonna 2019. Lopuvuodesta tossani päättin, että tämä ei ole asia johon jatkossa urhaan yhtään ylimääristä energiaa, vaan julkaisen kuvan jos siltä tuntuu, sen kummempaa suunnittelematta. Tässä kuvassa odotamme ratikkaa ja aurinko paistaa.

5 1v juhlat / kuka löytää minut kyykystä pöydän takaa? Myyn täyttäessä vuoden pidettiin ihanat synttäribileet meidän pihalla. Anopin avustuksella leivoin allergiselle sopivan kakun ja tässä poseerataan sen edessä juuri juhlien alussa. Samalla kun otimme kuvia, Elvis sattui pyörimään kusimuurahaisten maanalaiseen pesään(?) ja joutui agressiivisen hyökkäyksen uhriksi. Seuraavassa hetkessä olinkin jo pöydän alta juoksemassa polttavia muurahaisia kuhisevan pojan kanssa kotiin suihkuun.

6 ensiaskeleet / tämä kuva on otettu muutamaa päivää ennen kun Myy otti ensimmäiset askeleensa ja seisoi jo hienosti ilman tukea. Olimme tulossa kaupungilta kotiin kun näin tämän keltaisen seinän, nostin Myyn rattaista ja laitoin seisomaan seinän eteen. Juuri silloin alkoi satamaan, lähes yhtäkkiä ihan kaatamalla – aluperäisessä kuvassa pisarat jo näkyvät maassa. Kotiinpäästyämme olimme aivan läpimärkiä.

7 onnea rakas / tällä kuvalla toivotin hyvää syntymäpäivää Tapaninpäivänä 40 vuotta täyttäneelle miehelleni. Melkein tuli huono-omatunto, kun instassa meidän kehuttiin näyttävän hyvältä. Tämä kuva on nimittäin oikeasti kahden vuoden takaa, itsenäisyyspäivänjuhlista, juuri ennen kun sain tietää olevani raskaana. Ehkä me kuitenkin myös vauvavuoden jälkeen voisimme näyttää edelleen yhtä hyviltä.

8 felt cute didn’t delete it later / tässä olen itseasiassa lähdössä juuri Myyn allergia-atsitukseen, tosin vielä ennen housujen pukemista (samat housut jotka muuten myöhemmin hävisivät kuukausiksi anoppilaan). Osku lähti Myyn kanssa lääkäriin edeltä kävellen, joten minulle jäi hetki omaa-aikaa kotona ja olihan se kuvan paikka.

9 one / vauvavuosi oli yhtäkkiä ohi ja babystä tuli taapero. Tässä Myy synytymäpäivänään. Päädyin ottamaan hänestä meidän makkarissa ”viralliset” syntymäpäiväkuvat parin ilmapallon kanssa. Kaulassa hänellä on minun vanha medaljonkini, jonka annoin hänelle ristiäislahjaksi.

Minun best 9 (ei järjestyksessä)

1 my best three / tämä kuva on kesältä perheen teinin rippijuhlien jälkeen. Tämä kuva minulla on myös puhelimeni taustakuvana. Muistan kuvanottohetkeltä juuri sen hassun tunnelman, mikä meillä parhaimmillaan lasten kanssa on. Minun hassu pieni jengini.

2 eka yökylä / viime vuosi pyöri paljolti nukkumisen ympärillä – ja sen miten vaikeaa tai vähän sitä usein oli. Keväällä Myy oli ensimmäistä kertaa yökylässä ja me nautimme. Nukuimme, söimme pizzaa ja katselimme kauan sitten tauolle jääneen sarjan loppuun. Aika pian tämän kuvan ootamisen jälkeen Myy onnistui kiipeämään pois tuosta sängystään ja jouduimme vaihtamaan sen isompaan.

3 jo joutui armas aika / kesäloma alkoi ja me menimme poikien kanssa perinteisille lomapullille lähikahvilaamme. Hain heille myös kukkakaupasta pionit. Kahvilassa sitten tutkittiin todistuksia ja tunnelma oli tietysti oikein iloinen.

4 karhunpoika sairastaa / vauvan ensimmäinen korvatulehdus ja siihen liittyvä kuume eivät ole kivoja juttuja, mutta tämä hetki on jäänyt mieleeni ihanana. Isä ja tytär päikkäreillä. Myyn hengitys oli raskas ja hän halusi olla lähellä. Koko päikkäreiden ajan hän piti kiinni isänsä poskesta.

5 kevät ja uudet kengät / ah sitä tunnetta kun kadut ovat talven jäljiltä vihdoin puhtaat ja jalkaan raaskii vetää uudet freshit sneakerit. Tosin pari päivää tämän jälkeen ajoin rattailla koirankakakkaan ja toki sitä meni samassa kenkäänkin. Kengät olin ostanut edellistalven alennusmyyneistä ja niistä tulikin viime vuoden käyteyimmät kengät.

6 once in berlin / 2018 lopulla sain hullun idean, lähtisin pitkäksi viikonlopuksi Berliiniin parin kaverin kanssa. Sinä hetkenä ajatus tuntui hyvältä, mutta myöhemmin tajusin, ettenhän minä nyt voisi lähteä kun kotona odottaa vasta reilu puolivuotias vauva. Mies ja kaverit kuitenkin kannustivat lähtemään ja niin sitä mentiin. Juuri ennen matkaa leikkasin polkkatukan ja tässä sitä ollaan airbnbmme kylppärissä, jossa oli muuten koko asuntomme ainoa peili (ei kovin kätevää kun reissussa on kolme naista).

7 kesäloma espanjassa / tätä reissua oltiin odotettu kovasti. Samoihin aikoihin kun ostimme lennot kesäreissumme isäni ja vaimonsa talolle, he ilmoittivatkin pistävänsä talon myyntiin ja muuttavan itse takaisin Suomeen. Se ei kuitenkaan vaikuttanut meidän reissuumme muuten, kun että tämä tuli olemaan viimeinen kertamme tuolla. Koska talo oli kokonaan tyhjillään, mahtui mukaamme myös mieheni veli perheineen. Meillä oli hauska reissu, ainakin näin jälkeenpäin muisteltuna – sillä 14, 11, 9, 8, 7 ja 10kk ikäisten lasten kanssa ei se ehkä ollut ihan sellaista lomailua mistä olin etukäteen haaveillut. Oli kuitenkin ihanaa viettää yhdessä aikaa ja tutustua taas paremmin.

8 roadtrip / kesän lopulla lähdimme kolmisteen pienelle roadtripille. Siis sellaiselle mikä oltiin mitoitettu vähän alle yksivuotiaalle sopivaksi. Koska emme muuten autoile paljoa, myös matkan piti olla sellainen jonka taittaa parhaillaan päikkärieden aikaan. Päädyimme ajamaan vanhaa Turuntietä pitkin Saloon ja siellä Mathidedalin ruukkikylään. Reittivalina osui nappiin, maisemat olivat niin kauniita. Ensimmäinen yö vietettiin vanhassa bed and breakfast paikassa – mikä elämys! Tokana yönä mentiin Tejon kansallispuistoon jossa nukuttiin yö ilmassa olevassa, puiden väliin kiinnitetyssä teltassa! Se oli niiiiiiiiin ihanaa! Kolmantena yönä oli tarkoitus tulla takaisin kotiin, mutta kurvasimmekin vielä appiukkolaan mökille. Sitten oli pakko lähteä takaisin kotiin, koska vauvan erikoiskorvike loppui.

9 synttärimatka / syyskuu oli erityinen, silloin esikoiseni oli kiertänyt auringon kymmenen kertaa. Hänestä on viime vuosina kuoritunut teen juoja ja hän osaa arvostaa hyvää teetä. Myös Harry Potter on ollut kovassa huudossa, joten päätin yllättää hänet synttärimatkalla Lontooseen. Matka jo itsessään oli tottakai ihana! Mutta parasta oli sekkailla ja viettää laatuaikaa ihan kahdestaan.