MISTÄ (HÖLMÖSTÄ) SINÄ OLET SYYLLISTYNYT?

13/11/2019

Vanhempana syyllistyminen alkaa jo raskausaikana. Tai jopa ennen sitä. Vahingoittiko joku nuoruuden hölmöily lisääntymiskyskyäni? Entä voiko se vaikuttaa jotenkin tulevaan sikiöön? Ja entäs sitten kun olin jo raskaana, mutten vielä tiennyt sitä. Treenasin varmaan liian kovaa, söin sushia ja join skumppaa, äh pilasin koko vauan heti ensimerteillä – näitä ajatuksia tulee meille kaikille.

Koko raskausajan sitä voi halutessaan löytää vikaa omasta tekemisestään vaikka päivittäin. Siis aivan typeriä asioita, mistä syyllistää itseään. Kuten että, seisoin tupakanhajussa bussipysäkillä = myrkytin vauvan, kierähdin unissani vatsalle = liiskasin vauvan, en tänäänkän soittaut Mozartia vatsan läpi kohtuun = estän vauvaani kehittymästä fiksuksi. Lista on loputon.

Eikä itsensä syyllistäminen missään nimessä lopu lapsen syntymään – sittenhän se vasta kunnolla alkaa. Omien ajatusten lisäksi ulkoiset paineet pusertavat päivittäin ihan arkisissa tilanteissa. Milloin tosissaan joku kanssamatkustaja saattaa alkaa sättimään, kuinka ratikassa ei kannattaisi matkustaa ruuhka-aikana lapsen kanssa ja milloin se syyllistäminen on vain ihan omassa päässä.

Etenkin tuoreena vanhempana sitä on todella herkillä kaikelle. Ja herkkänä sitä ottaa itseensä. Sitä saattaa ajatella olevansa huono äiti, koska ei ilmoittanut lastaan vauvauintiin ja rattaatkin ovat vanhat, parhaat päivänsä nähneet, jousitus ihan huono ja varmaan se vaikuttaa nyt negatiivisesti lapsen motoriseen kehitykseen.

Kaikki tämä kumpuaa suuren suuresta rakkaudesta ja halusta olla maailman paras vanhempi omalle lapselleen. Syy kaiken syyllistymisen takana on siis hyvä, mutta käytännössä se toimii vain itseään vastaan. Päivittäin voisikin miettiä vaikka yhden asian, missä mielestään vanhempana onnistui, vaalia sitä ja olla ylpeä siitä. Eikä murehtia niitä isossa kuvassa pieniä juttuja, jotka ei nyt välttämättä mennyt ihan niin nappiin. Omia standardeitakin voi ehkä olla syytä miettiä uusiksi – ei ole aina paha mennä sieltä mistä aita on matalin.

Yhteiskunnan ja median luomat paineet täydellisestä vanehmmuudesta eivät varsinaisesti auta näiden ajatuksien kanssa. Mutta aivan liian usein me mietimme sitä, että mitä muut meistä ajattelevat tai miten meidän kuuluisi toimia. Vahempana ne energiat kannattaisi suunnatta jonnekin ihan muualle, kun muiden ihmisten mielipiteiden murhetimisieen tai pahimmillaan ulkopuolisille todisteluun. Ja sanoessani näin, silti minäkin sorrun edelleen välillä etenkin tuohon jälkimmäiseen.

Olen kymmenenvuotisella äitiysurallani kokenut järjettömän määrän syyllistymistä, juurikin niiden ulkoapäin tulevien paineiden takia. Koko sen ajan olen myös aktiivisesti taistellut sitä tunnetta vastaan. Harvoin minulle on nimittäin suoraan kukaan oikeasti sanonut, että olet huono äiti kun keräsit yli kaksikymmentä raskauskiloa, koska et mennyt puistoilemaan sateessa, koska unohdit varata ajan neuvolaan, koska jätit siivoamatta ja tilasit pizzaa, koska lapsellasi on taas korvatulehdus, koska sekoitit lapsen päivärytmin ja nyt hän sai väsymyksen takia raivarit…

Toki olen jotain ikäviä tilanteitakin on äitiysvuosiin mahtunut, enkä taatusti ole kuvitellut niitä kaikkia veemäisesti lauottuja kommentteja tai närkästyneitä katseita. Osan olen onneksi pystynyt kuittaamaan olankohtautuksella, mutta osa on vaikuttanut pitkäänkin ja niiden vuoksi olen joskus jopa jännittänyt tiettyjä tilanteita jo etukäteen.

Nykyään syyllistän itseäni kiireestä ja väsymyksestä. Siitä, että nämä asiat estävät minua olemaan täysillä läsnä. Tiedostan myös, että olen asettanut itselleni liian korkean riman. Tahtoisin olla lempeä, huolehtivainen, rauhallinen, ymmärtäväinen ja rakastava, läsn oleva äiti, jota lapset aikuisenakin muistelevat lämmöllä. Samaan aikaan haluan pysyä kelkassa työmarkkinoilla, tehdä kokajan enemmän ja paremmin, kehittyä, oppia, ottaa selvää ja olla mukana edelläkävijänä. Vaimonakin haluan pistää parastani, olla sellainen huoleton ja hymyileväinen vastarakastunut, mitä olin tavatessamme – kun ei ollut vielä kahden vuoden univelkoja taakkana.

Ja niin minä varmasti olenkin, mutta en tietenkään kokoaikaa. Tiedostan, ettei se ole mahdollista, mutta silti. En haluaisi olla se stressaantunut äiti, joka puskee päätänsä jostain välistä päivittäin. Joinain päivinä vähemmän ja joinan taas enemmän.

Mutta kun piti varata se lapsen hammaslääkäri, vastata wilma-viesteihin, tutkia mikä talvihaalari on ominaisuuksiltaan paras ja etsiä se oikeassa koossa parhaaseen hintaan kätettynä, koska pitää kuluttaa vastuullisemmin, selvittää välikohtausta koulussa, pitää keksiä terveellistä, itsetehtyä ja lähituotettua ruokaa lapsille, tehdä töitä että voi ostaa niitä sikakalliita pähkinöitä, jotta lapset saavat laadukkaita rasvahappoja, osallistua whatsapp keskusteluun koulun myyjäisistä, tyhjentää asianpesukone, keksiä lahja kaverisynttäreille, viedä lapsi oikeana päivänä ja oikeaan aikaan synttäreille, muistaa sirkuskoulun jouluesityksen muuttunut päivämäärä, etsiä oikeanväriset vaatteet esitykseen, vertailla eri bambuhammasharjoja, ottaa puheeksi naapurin haukkuva koira, yrittää pysyä kartalla mitä maailmalla tapahtuu, siivota jälleen kerran kaikki sirpaleet lapselta pudonneesta ja rikkoutuneesta lasista, koornidoida yhteislahjaa synttäreille, muistaa se hiton vessapaperi, tiskiaine ja ommella ne kestovanulaput.

Ei kukaan sanonutkaan että vanhemmuus olisi aina helppoa. Mutta siitä voi edes yrittää tehdä helpompaa, olemalla ihan ensiksi armollisempi itselleen. Siinäkin täytyy löytää juuri itselle oikea tapa. Jollekin se voi olla valmiin ruoan tilaaminen kotiin, jotta arkisten arkareiden määrä vähenee, toiselle taas hikilenkki yksin räntäsateessa, jotta jaksaa taas paremmin hermostumatta.

Tärkeää on osata sulkea korvat siltä syyllistävältä ääneltä omassa päässä. Eikä herranjumala ainakaan miettiä, että mitä joku ulkopuolinen tästä tai sinusta ajattelee. Siitä miten pitäisi tehdä – etenkin jos kyse on jostain väärinpäin puetuista sukkahousuista tai hätälounaaksi ostetusta hodarista. Niistä ei tule miinuspisteitä, eikä kukaan muu kun sinä niitä varsinkaan laske. Ne eivät arvota sinua vanhempana. Olet juuri hyvä noin.

Mistä hölmöstä sinä olet vanhempana syyllistynyt tai tuntenut huonomuutta? Haastan sinut kertomaan ja kysymään kavereiltakin. Jaetaan näitä ajatuksia (kommenteissa tai omassa somessa), jonka jälkeen osataan toivottavasti vain nauraa niille ja elää vähän rennommin.

#mistäminäsyyllistyin


PÄIVÄ HENGENPELASTAJANA

10/11/2019

Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Veripalvelun ja Indieplacen kanssa

Tiesittekö, että Suomalaiset miettivät keskimäärin vuoden ennen verenluovutukseen menoa? Minä itse mietin tosin paljon kauemmin. Uskon, että meillä kaikilla on aito halu auttaa muita, silti verenluovutus jännitti itseäni niin paljon, että minulla meni piikkikammoisena vuosikausia ajatukseen totutellessa.

Reilu kahdeksan vuotta sitten sain itse luovutettua verta, menetettyäni sitä yli 1,5 litraa synnytyksen yhteydessä, ponnistuvaiheesssa revenneen verisuonen vuoksi. En ymmärtääkseni kärsinyt vielä kovin vakavasta verenhukasta, mutta menetetty määrä oli kuitenkin se verran reipas, että se romahdutti hemoglobini 70 tienoille ja sairaanhoitohenkilökunta suositteli ottamaan verta vastaan.

Pitkän synnytyksen jälkeen oloni oli tottakai muutenkin kaikkensa antanut, mutta samaan aikaan siinä uusi vauva sylissä fiilis oli kuitenkin hyvä ja onnellinen. Muistan olleeni vähän ihmeissäni, tarvitsisinko minä tosiaan verta?, tunsinhan oloni kuitenkin hyväksi, vaikka en esimerkiksi olisi pysynyt omin avuin pystyssä. Olin itse yhdistänyt verensiirron akuutteihin ja vakaviin tilanteisiin, kuten onnettomuuksiin.

Luovutettua verta kuitenkin käyteteään päivittäin onnettomuuksien uhrien lisäksi esimerkiksi syöpähoitoihin, keskosille, suunnitteluihin leikkauksiin, anemian hoitoon ja niihin synnytyksiin. Luovutettu veri jaetaan Veripalvelussa punasoluiksi, verihiutaleiksi ja plasmaksi, joten yhdellä luovutuksella voi auttaa jopa kolmea ihmistä.

Niinpä minulle sitten annettiin muutama pussillinen verta, kädesä jo valmiiksi ollutta katetria pitkin. Muistaakseni punasoluja. Tarkat muistikuvat jo niin monen vuoden takaa ovat jo vähän hatarat, mutta selvästi muistan sen, miten väri palasi takaisin täysin kalvenneille kasvoilleni, miten pyörryttämisen tunne helpottui ja kuinka muutaman tunnin päästä pystyin jo hoiperrella suihkuun. Oli hyvä aloittaa uusi yhteinen elämä uunituoreen vauvan kanssa, kun ei itse ollut ihan täysin voimaton.

Siitä saakka minulla on ollut ajatus, että haluan pistää hyvän kiertämään. Toki verenluovutukseen menoa olen ajatellut jo sitä ennenenkin. Kerroin tuossa alussa olevani piikkikammoinen – se on yksinkertaisesti selitetty. Oikeastaan voisin sanoa olevani toimenpide -ja kipukammoinen. Oli kyse sitten tavallisesta verikokeesta tai hammaslääkärikäynnistä, saatan mennä ihan lukkoon pelkästä mielikuvasta. Siksi myös verenluovutus tuntui ajatuksena hyvin jännittävältä ja keksin usein tekosyitä miksi en voisi sitä tehdä.

Meni siis monta vuotta ja oli myös aikoja, jolloin en oikeasti sopinut luovuttajaksi. Milloin se oli imetys, uusi tatuointi, ulkomailla saatu sairaalahoito, flunssa tai uusi tapailukumppani. Nämä kaikki asiat estävät luovuttamisen – mutta vain tietyksi aikaa. Niihin oli kuitenkin helppo turvautua ja siirtää asiaa myöhemmäksi.

Syksyllä tein pitkästä aikaa Veripalvelun Sovinko luovuttajaksi?-tesin. Ja kyllä, minä sovin. Testi on helppo tehdä netissä ja sen avulla on helppo hahmottaa, olisiko itsellä nyt hyvä hetki auttaa – pelastaa jonkun, tai parhaimmillaan kolmen ihmisen henki. Nettitestin lisäksi voi soittaa Veripalvelun maksuttomaan numeroon 0800 0 5801, etenkin jos testissä jokin asia jäi askarruttamaan. Viimeistään siellä osataan kertoa, sovitko sinä luovuttajaksi. Hyvin moni sopii ja silti vain 5% meistä luovuttaa verta.

Etenkin ensimmäille verenluovutuskerralle suositellaan ottamaan kaveri mukaan ja näin minäkin olin suunnitellut tekeväni. Aikataulut eivät vain menneet yksiin, asia venyi ja pelkäsin pian saavani syysflunssan jos odottaisin vielä kovin pitkään (verta luovuttessa pitää sekä olla terve, että tuntea itsensä terveeksi). Niinpä eräs ihan tavallinen tiistai painelin itsekseni Veriplavelun Sanomatalon toimipisteseen. Jännitti, mutta yllättävän vähän. Itse verenluovutustilanteen lisäksi minua jännitti hemoglobiini ja että olisihan se tarpeeksi korkea. Sen pitää nimittäin naisilla olla vähintään 125.

Minut otettiin lämpimästi vastaan, sain täytettävksi esitietolomakkeen ja minua neuvottiin juomaan samalla muutama lasillinen mehua. Lounasaikaan paikalla oli muutama muukin luovuttaja, osa oli varannut ajan etukäteen, mutta kuten itse tein, paikalle voi mennä ihan oman aikataunsa mukaan ilman ennakkoilmottautumista.

Lomakkeen täytön jälkeen tapasin hoitajan, jonka kanssa kävimme vielä läpi sen, ja että varmasti sovin luovuttajaksi. Hän vielä selosti minulle miten verenluovutuksessa toimitaan, näytti välineitä ja kertoi miten prosessi sitten luovutetun veren suhteen etenee. Tästä tuli itselle entistä helpottuneempi olo, kun tiesin tarkalleen mitä seuraavaksi tapahtuu.

Tässä kohtaa myös hemoglobiini mitattiin ja se olikin hyvät 142. Siltikin sain kotiin vielä kahden viikon rautakuurin, luovutuksessa huvenneita rauta-arvoja korjaamaan. Myös tästä syystä naisille suositellaan yksi tai kaksi luovutuskertaa vuodessa. Kuitenkin jos kaikki on kunnossa, verta voi luovuttaa halutessaan jopa kolmen kuukauden välein. Mutta jo kerta vuodessa on siis oikein hyvä!

Itse verenluovutustilanne kävi nopeasti. Pääsin istumaan mukavalle nojatuolille, josta katselin samalla televisiota, siinä pyörivä kiinteistömoguli-ohjelma sai ajatukset kivasti pois. Ylipäätään tunnelma oli rauhallinen ja rento. Aluksi minulta otettiin muutama putkilo verta, josta varmistetaan vielä veriryhmäni ja testataan ettei se sisällä vaikkapa mitään sairauksia, ennen kun luovuttamani veri sitten menee minnekään eteenpäin. Neula toki pisti vähän laittaessa, mutta ei sen jälkeen enää tuntunut. Istuskelin tuolissa vain rauhassa välillä tv:tä katsellen, välillä ympäristöäni ja muita luovuttajia ja heidän hoitajiaan seuraillen. Koko luovutustapahtuma oli ohi kymmenessä minuutissa.

Luovutuksen jälkeen olo voi hetken aikaa tuntua hieman pyörryttävältä, jopa huonovointisuutta voi tulla, joten sain käsiini heti omenamehua sitä välttämään. Minulla oli luovutuksen jälkeen oikeastaan tosi hyvä olo, suurimmaksi osaksi siksi, että olin voittanut pelkoni, suoriutunut mallikkaasti ja ennenkaikkea olin tehnyt jotain hyvää, arvokasta ja tärkeää. Minä saatoin tuolla teolla oikeasti pelastaa jonkun ihmisen (tai kolmen) hengen. Tai edes antaa voimia jollekulle uunituoreelle äidille, joka tarvitsi vähän jeesiä samanlaisella hetkellä kun minä kahdeksan vuotta sitten. Ai hitto että siitä tulikin hyvä fiilis.

En pitänyt kiirettä pois lähtemiseen, join rauhassa lisää mehua, katsoin vähän telkkaria jonka jälkeen siirryin vielä ”kahvion” puolelle mutustamaan muutaman keksin, vähän vielä lisää mehua ja tietysti sitä kahvia. Kaikesta siitä mehun litkimisestä vatsani oli ihan täysi, mutta nappasin vielä kotimatkalle laukkuun varmuudeksi täytetyn ruisleivän mukaan. Kiitokseksi käynnistä sain luovuttaja-pinssin, heijastimen sekä kangaskassin jossa lukee Hengenpelastaja.

Kotiin menin normaaliin tapaan ratikalla, toki otin hoitajien kehoituksesta loppupäivän rauhallisemmin ja join paljon. Ainoastaan kotiin, kolmanteen kerrokseen kavutessani tuntui vähän raskaalta ja hengästyin helposti. Mutta se on aivan tavallista ja kuuluu asiaan. Seuraavana päivänä tunsin jo itseni aivan normaaliksi. Siis ihan normaaliksi HENGENPELASTAJAKSI. Hyvä fiilis teostani ei ollut kadonnut minnekään.

Verta ei voi korvata millään lääkkeillä ja luovutettu veri onkin monille vakavasti sairaille elinehto. Uusia verenluovuttajia tarvitaan jatkuvasti, joka arkipäivä 800 luovuttajaa, sillä veri myös vanhenee nopeasti. Etenkin näin pimeänä marraskuuna luovuttajien määrä vähenee, joten juuri nyt olisi oikein hyvä tosissaan harkita luovuttajaksi ryhtymistä.

Omasta kokemuksesta suosisittelen luovuttajaksi ryhtymistä lämmöllä. Se on helppo ja ilmainen tapa auttaa ja siitä tulee todella hyvä mieli. Eikä se oikeasti ole edes pelottavaa, paikalla on ihanaa ja osavaa henkilökuntaa, joka saa olon tuntumaan tärkeältä ja turvalliselta. Tämän kokemuksen myötä päätin myös mitä pikinmiten liittyä kantasolurekisteriin.

Helsingissä verta voi käydä luovuttmassa Kivahaassa sekä Sanomatalossa, Espoossa Isossa Omenassa. Muut luovutuspaikat löydät täältä. Testaa sovitko luovuttajaksi täältä. Vai oletko kenties jo luovuttaja? Olisi kiinnostavaa kuulla teidän omia tarinoitanne myös luovutuksesta tai jos olette itse saaneet luovutettua verta. 


EI SE OLE NIIN PÄIVÄN PÄÄLLE

9/11/2019

Niinä vuoroviikkoina, kun muut lapset ovat toisilla vanhemmillaan ja me kotona miehen ja taaperon kanssa vain kolmisin, päivät menevät usein aivan sekaisin. Oli arki tai viikonloppu, huomaan meneväni nukkumaan yleensä mahdollisiman aikaisin. Joskus puoli yhdeksän peiton alle kaivautessani tajuan olevan launatai-ilta ja tietettekö, tunnen siitä pelkkää tyytyväisyyttä.

Viikoinloppuihin ei sisällty samanlaisia enää odotuksia ja suunnitelmia kun ennen vauvaa. On vain päiviä jotka soljuvat.

Eikä se ole yhtään huono asia. Maanantaina oltiin kahdestaan miehen kanssa yötä hotellissa- sillä miksi sellaista ei voisi tehdä myös viikolla? Otettiin drinkit kattoterassilla ja syötiin monen ruokalajin illallinen. Tuntui ihan lauantailta. Tiistai sitten tuntui sunnuntailta ja eilinen perjantai oli ehdottomasti torstai  – ja sitten toisaalta, se olisi voinut olla ihan mikä tanhasa muu päivä. paitsi ehkä sunnuntai.

Koska elämme intensiivistä pikkulapsiperhe-elämää, meillä on harvoin viikonloppuisinkaan mitään menoja. Ehkä alitajuisesti yrittämmekin sopia mahdollisiman vähän ohjelmaa – millekään päiville. Ne kuitenkin täyttyvät aina ihan itsestään. Kun ennen viikkoa rytmitti tarkkaan viikonpäivät ja ennenkaikkea lähestyvä viikonloppu, nyt on ihan erilaista.

En voi sanoa kaipaavaani vanhaa elämääni, tiedostan sen, että nyt on erilainen elämänvaihe ja joskus taas tulee toisenlainen. Jos jotain ”vanhasta elämästäni” kaipaan, on se ystävät joita tuli – yleensä viikonloppuisin, nähtyä enemmän. Välillä kaipaan tanssimaan, mutta yöunet vievät selvän voiton siitä hommasta.

Lapsiperhearki kuvataan usein rankaksi ja joskus sitä toivookin päivän menevän vain nopeasti ohi – yleensä siksi, että pääsisi nukkumaan. Pääosin se on kuitekin ihanaa ja itseäni hirvittää enemmän ajan nopea kulku. Miten päivä toisensa jälkeen lipuu ohi, vuodenajat seuraavat toisiaan ja lapset hujahtavat pituutta.

Teen kotona töitä ja mieheni on hoitovapaalla. Yritän pitää säännöllistä työaikaa arkipäivisin, mutta käytännössä se onnistuu harvoin. Siinä on varmasti syy sille, miksi sunnuntaisin ei ahdista tuleva maanantai ja miksi se maanantai harvoin tuntuu edes siltä.

Puhun usein arjesta. Arki merkitsee ja ennenkaikkea tuntuu eri ihmisille, erilaisissa elämäntilanteissa erilaisille. Meidän arki on päällisin puolin tavallisen arkista – tai siis tavallista juuri meille. On aikaiset herätykset, kaurapuurot, ulkoilut lähipuistossa, kaupassa käynti, ruan laittoa ja tiskokoneen tyhjennystä. Ja silti joka päivään kuuluu juhlahetkiä.

Meille arjesta tekee eritystä viihtyisällä, rauhallisella mutta meille tapeeksi eläväisellä asuinaalueella eläminen, palvelut kävelymatkan päässä, kiva lähikavila ja lempiravintolat kotiikuljetussäteen sisällä. Laadukasta kahvia aamuisin itse jauhettuista pavuista vaahdotetun kauramaidon kera, kaapissa jemmassa suklaata ja pähkinöitä. Ylellinen kasvööljy ja kylpytakki jonka lehmeyteen sukeltaa iltasuihkun jälkeen. Makaroonilaatikon kanssa nautittu hyvä lasi punaviiniä. Villamatto, jonka tuntua rakastan paljaan jalan alla. Rakkaita ihmisiä elämä täysi – hekin vähintään puhelimen päässä.

Kuormittavia asioita, elämän murheita, on myös, mutta pyrin keskittymään niihin hyviin. Nautiskelemaan. Nauttimaan arjesta – luki kalenterissa mitä vaan, arjesta voi tehdä juhlaa melkein joka päivä jos haluaa. Kuka sanoi, ettei torstaina voisi kattaa illallispöytää kynttilöineen ja kristillalaiseneen? Tai mennä maanantaina, ihan muuten vaan, koko perheen voimin kahvilaan kakulle?

Olen kertonut näkeväni kauneutta ihan arkisissa asioissa. Taaperon heittelemät kaurapuuropallerot ja kahvikupin pohjasta jäänyt rinkuja voivat jonain aamuna näyttää lumoavalta taideteokselta ruokapöydän pinnalla. Pyykkinarulla kuivumassa olevien vaatteiden värihamonia saa sydämeni pamppailemaan ja rakastan aamulla sitä hetkeä, kun sotkuiseen lastenhuoneeseen alkaa yllätten paistamaan kylmä talven aurinko – piirtäen erilaisia varjoja kaiken sen värien sekamelskan joukkoon.

Mikä tekee teidän arjesta eritystä tai saa sen tuntumaan juhlata?