TALVEN KAUNEIN PÄIVÄ
& KOKO PERHEEN LASKUREISSU

11/01/2021

Lauantaina saatiin nauttia ehkä yhdestä tähänastisen talven kauneimmista päivistä, kun aurinko paistoi, maa oli lumesta puhtaan valkoinen ja pakkanen kipusi aamusta lähemmäs kymppiä. Vaikka kyllä nyt näin ikkunasta katsottuna tuolla ulkona on nytkin, lumisateen jäljiltä aivan maagisen kaunista.

Me heräsimme normilauantaista poiketen ihan liian aikaisin herätyskelloon, keiteltiin aamupuurot, pakkauduttiin unisina illalla valmiiksi pakattuun autoon ja suuntasimme auringon pikkuhiljaa noustessa Peuramaan laskettelukeskukseen. Kuten arvata saattaa, aurinkoinen lauantai-talvipäivä houkutteli paikalle myös ”muutaman” muun, mutta onneksi me olimme heti aamusta liikkellä ja pääsimme alta pois juuri pahimpaan ruuhkaan – kotiin lounaalle ja päikkäreille.

Pojat eivät olleet suksilla ollenkaan koko viime talvena ja sitäkin ennen vain muutaman kerran, mutta hienosti olivat kaikki opit jääneet mieleen. Myös Myy pääsi isänsä vanhoille suksille että lumilaudan päälle. Jos alle 2,5 -vuotias pärjää jo noin hyvin, on minunkin aika vihdoin rohkaistua ja lähdettävä jatkossa mukaan mäkeen.

Oman kokemukseni laskettelusta suksilla ja laudalla alkavat olla reippaasti yli 15 vuoden takaa. En silloinkaan ollut mikään eritysen taitava, mutta kyllä sitä tuli aina muutaman kerran talvessa koulun ja kavereiden kanssa rinteessä käytyä. Muistan selvästi viimeisen kerran, olin ehkä 17 tai 18 ja olimme luokkakavereiden kanssa Vuokatissa. Laskin laudalla ja kaatuilin vaan ihan kokoajan ja jo yhden laskun jälkeen voimat olivat loppu ja hermo mennyt, joten painelin suoraapäätä after skihin, enkä sen koommin ole kyseistä hommaa harrastanut (laskemista siis, after skitä kyllä sen jälkeenkin).

Nyt olen naimisissa miehen kanssa jolla on veressä ja varmaan dna:ssakin laskeminen (kun minä haaveilen rantalomasta, hän halajaa lumisille vuorille), enkä halua olla porukasta se ainut joka ei laske, vaan toimii laskettelureissuilla pelkkänä lasten huoltojoukkona. Voipi siis olla että seuraava Peuramaan retki tapahtuu pian uudestaan ja sen jälkeen kuvia on muualtakin kun vain rinteen juurelta.


ULKOILLAANKO TEILLÄ JOKA PÄIVÄ?

27/11/2020

Ajatus tämän postauksen kirjoittamiseen tuli jo useampi viikko sitten, olin aluksi kuullut peräti kolmelta perheelliseltä tutultani niin ihmetystä kun jonkin tapaista ihailua (ja jopa huonoa omaatuntoakin) siitä, kuinka paljon me lasten kanssa ulkoilemme. He kun olivat saaneet somen perusteella kuvan, että olemme lasten kanssa joka päivä jossain ulkona ja luonnossa.

Samalla viikolla leikkipuistostamme myös itselleni entuudestaan tuntematon vanhempi kysyi minulta vähän ihmettelevällä äänensävyllä, että ulkoillaanko meillä ihan joka päivä? Vähän nolostelellen vastasin, että joo, yleensä ainakin kaksi kertaa päivässä…

Kun jäin miettimään näitä kohtaamisia myöhemmin, olin oikeastaan melko hämmentynyt meidän kaikkien osapuolten tunnereaktioista. Tuntui jännältä, että joku jopa kokee huonommuutta asiasta, joka on taas meille osittain ihan vain elämäntilanteen sanelema pakko ja toisaalta, miksi minusta oli taas noloa sanoa, että ulkoilemme paljon – ikäänkuin olisin muka siinä tilanteessa jollain tapaa parempi kun se ei niin paljoa ulkoileva. Kaikkea sitä nämä äiti-aivot pyörittelevätkään sisällään!

Itse koen, että lasten kanssa ei vaan voi olla ulkoilematta päivittäin. Etenkin näin pimeänä ja märkänä vuodenaikana se on useasti melko pakkopullaa, mutta se myös rauhoittaa menoa kotona, saa lapset syömään ja nukkumaan paremmin – eikä se todellakaan ole haitaksi itsellenikään. Koska samassa leikkipuistossa päivästä toiseen kökkiminen on melko tylsää, käymme paljon myös kävelyillä ja läheisissä metsissä. Kotiamme reunustavat myös molemmin puolin vehreät puistot ja suuret metsät, joten se käy meiltä helposti – ja samalla saa liikuntaa.

Mieheni, joka on nuorimmaisen kanssa kotona hoitovapaalla, myös hoitaa isoksi osaksi nämä taaperon ulkoilut, etenkin päivisin. Hän on luonteeltaakiin sellainen aktiivinen ulkoilmatyyppi, jolta löytyy varusteet säälle kuin säälle. Niinäkin iltoina, kun minä jäisin mielummin värjöttelemään sateen vuoksi kotiin, hän lähtee ulos. Tämä asenne on alkanut tarttua kokoajan enemmän myös minuun. Ennenkaikkea siksi, että muuten kotona seinät kaatuisi päälle ja happi loppuisi, vaikka muuten mukavuudenhaluinen olenkin.

Asumme 93 neliön kerrostaloasunnossa, ja niinä viikkoina kun kaikki uusperheemme jäsenet ovat paikalla, meitä on täällä kuusi henkeä, josta perheen teini on ainut jolla on oma huone. Ulkona lapset saavat mekastaa, juosta ja hyppiä sydämiensä kyllyydestä, sisällä kotona painileikit äityvät ilman ulkona purettua energiaa liian villeiksi ja kovaäänisiksi. Ja nyt korona-aikaan, kun kotona ollaan entistä enemmän, ovat aamu -ja iltapäiväiset ulkoilut ihan välttämättömiä. Huomana itsekin, jos en käy aamulla ulkona, iltapäivästä alkaa olla jo tosi levoton ja tunkkainen olo.

Joten kyllä, meillä ulkoillaan ihan joka päivä, jopa huonolla säällä. Aina se ei ole niin inspiroivaa, mutta kannattaa ainakin meillä. Toisaalta, meillä ei juurikaan leivota tai askarrella mitään hienoja juttuja. Kuinka paljon teillä ulkoillaan?


LAPSIYSTÄVÄLLINEN RAVINTOLAKULTTUURI 2020

7/10/2020
Kommentit pois päältä artikkelissa LAPSIYSTÄVÄLLINEN RAVINTOLAKULTTUURI 2020

Satuin eilen lounaalle parin kaverin kanssa, jolla yhdellä oli mukanaan kaksikuinen esikoisvauva. Naureskeltiin sitä, miten minä, jonka pitäisi jo kolmen oman lapsen kokemuksella olla konkari näissä hommissa, olinkin meistä se, jota jännitti eniten pitää tuota pikkuista sylissä. Olin myös se, jonka sylissä vauva alkoi itkemään.

Kun vauva muutaman parkaisun jälkeen ei rauhoittunut, alkoivat hikirkarpalot nousta otsalleni – huomasin nimittäin ajattelevani, että mitähän MUUT viereisissä pöydissä lounastavat ihmiset ajattelivat tästä. Vauvalla oli tukala olla ja minä ajattelin näitä (vaikkakin vain nopean häivähdyksen ajan) muita aikuisia, vitsi miten pöljä ajatusmalli!

Samaan aikaan se kertoo siitä, miten syvälle ovat iskostuneet ne vihaiset katseet, joita olen vuosien mittaan saanut ihan vain siksi että lapsi on mukana. Vaatii muutenkin paljon rohkeutta vaatii lähteä vauvan tai pienten lasten kanssa ihmisten ilmoille, etenkin ravintolaan. Suomessa on vallinnut pitkään tapa, jossa lapset saavat kyllä näkyä, mutta eivät kuulua. Mikä on hullua, koska lapsista ääntä lähtee – kuten aikuisistakin.

Olen vähintään muutaman kerran tässä vuosien mittaan myös kirjoittanut tästä samasta aiheesta. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että lasten kanssa saa ja pitää käydä eri paikoissa, kuten ravintolassa. Muualla kun kotiympäristössä tarvittavia taitoja, kuten sosiaalista kanssakäymistä ja käytösmalleja on vaikea opettaa muuten kun niissä itse tilanteissa harjoittelemalla. Sitä paitsi, monesta meistä ulkona syöminen on kivaa ja sitä haluaa tehdä rakkaiden ihmisten, kuten oman perheensä kanssa.

Sanoisin kyllä myös, että vuosien mittaan on asiassa tapahtunut positiivista kehitystä. Toki omat lapset ovat jo isoja ja he alkavat olla konkareita monessa, tietävät miten ravintolassa käyttäydytään, kuinka kahvilassa tilataan tai vaikkapa miten julkissa matkustetaan toiset ihmiset huomioiden – joten kaikki tämä on heidän kanssaan helppoa ja stressitöntä. Lisäksi kivoja ja rentoja (mutta hyviä) ruokapaikkoja ja kahviloita on vuosien mittaan tullut myös paljon lisää. Ihmisten asenteet lapsia ja lasten kanssa liikkuvia ihmisiä kohtaan ovat mielestäni parantuneet. Sanoisin että ylipäätään ravintolakulttuuri vuonna 2020 on paljon parempi kun kymmenen vuotta takaperin ja siinä samassa lapsiystävällisessä kulttuurissa on otettu harppaus.

Lapsiystävällisen ravintolan ei tarvitse merkitä sitä, että listalta löytyy prinssinakkeja tai että lapset saavat mekastaa ja riehua, vaan että lapset ovat sinne yksinkertaisesti tervetulleita ja tärkeitä asiakkaita. Asiasta ei tarvitse tehdä sen isompaa numeroa tai ravintolan profiloitua nimenomaan lapsiystävälliseksi – henkilökunnan asenne ja pienet (mutta silti niin suuret) jutut ratkaisevat.

Näitä pieniä juttuja voi olla vaikkapa puolikkaiden annosten onnistuminen keittiöstä tai sellainen simppeli juttu kun syöttötuoli. Me kävimme viime viikolla koko perheen kesken syömässä kivassa ja trendikkäässä ravintolasssa, jossa toivotettiin lapset tervetulleiksi tarjoamalla heille kokonaan ilmaiset annokset. Tämä oli iso ele, olkoonkin osana markkinointikampanjaa.

Etenkin pienten vauvojen ja omaa tahtoa sekä rajojaan kokeilevien (normaali ja hyvin suotava sekä tarpeellinen kehitysvaihe!) lasten kanssa tilanteet, joissa on muita aikuisia ihmisiä läsnä ja joissa vaaditaan tietynlaista olemista, voivat olla hyvin jännittäviä tai stressaavia vanhemmille. Sillä on ihan järjettömän iso merkitys hymyilläänkö vieruspöydästä tsemppaavasti vai pyöritelläänkö silmiä, kun taapero saa meltdownin tai vauva ilmoittelee itkulla tarpeistaan.

Kotona päivät pitkät lapsen kanssa olevalle vanhemmalle on tosi tärkeää saada edes välillä elettyä sitä normaalia, osittain vanhaa elämäänsä, jossa käydään ihmisten ilmoilla ja tavataan ystäviä ja ottaa halutessaan lapset näihin tilanteisiin mukaan – usein siihen ei muuten olisi edes mahdollisuutta. Vähän lisää armollisuutta, ystävällisyyttä ja ymmärrystä itseään ja kanssaihmisiä kohtaan, niin ehkä tulevaisuudessa vanhemmilla olisi edes yksi stressin aihe vähemmän, myös meillä jotka vain haluavat nuuskutella kaverin ihanaa vauvaa.

(ps. kukaan ei katsonut pahasti lounaalla, vaan ihastellen ja ehkä vähän huvittuneena omaa paniikkiani)