LASTEN HARRASTUKSET

13/09/2019

Lasten harrastukset puhuttavat usein näin syksyisin ja monessa blogissakin aihetta on sivuttu viimeisen viikon aikana.

Itse olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että pieni, alle kouluikäinen lapsi ei tarvitse harrastuksia. Toisaalta, silläkin on iso merkitys mitä harrastaa. Tavoitteelinen urheilu -tai musiikkihaharrastus eroaa todella paljon vaikka jokaviikkoisesta uimahallikäynnistä tai muskarista.

Tärkeintä kuitenkin on, ettei harrastus rasita liikaa – niin lasta kun vanhempiakaan. Tähän taas vaikuttaa moni muu seikka harrastuksen mielekkyyden lisäksi, kuinka usein, mihin aikaan ja kuinka kaukana kotoa se on – auttaako tarvittaessa joku kuskaamisessa. Itselleni suurin rasite on ollut juurikin lasten harrastuksiin vieminen, hakeminen ja siinä välissä odottelu.

Nyt kun isommat lapset kulkevat lähes itsenäisesti harrastuksiinsa – jotka löytyvät myös ihan läheltä – saavat he omasta puolestani harrastaa melkeimpä niin paljon kun huvittaa (niin kauan kun se on mielekästä eikä haittaa muuta elämää).

Olen tässä vuosien aikana myös huomannut, että harrastuksen hinta ei todellakaan korreloi laadun kanssa. Olemme aloittaneet harrastusuramme ensin ilmaisista kaupungin ja seurakunnan kerhoista ja muskareista, ja nyt pojat taas käyttävät hyödykseen kouluilla järjestettäviä erilaisia kerhoja. Kuten teatteri -ja improkerhoa, kuviskerhoa, liikuntakerhoa sekä kokkikerhoa. Kaikki nämä on maksuttomia ja ihan superhyviä sekä ammattitatoisesti ohjattuja.

Pojat ovat käyneet myös suht edullisilla erilaisten järjestöjen, kuten MLL:n järjestämissä harrastuksissa, sikrkuskoulussa ja kuvataidekerhossa. Ne maksavat alle satasen lukukaudessa ja ovat olleet myös laadultaan todella hyviä. Sitten taas toisen toimijan, yli puolet kalliimpi Parkour-koulu ei vastannut yhtään edes lapsen odotuksia – se oli vain ylikallis (ja tylsä) jumppa.

Harrastuksia on myös lopetettu. Juurikin tämä hyvä kuviskerho harmiksemme sen vuoksi, ettei jatkokurssille ikinä mahtunut mukaan, jalkapalloharrastus pitkän yrittämisen jälkeen sen vuoksi, ettei se vaan ollut oma juttu. Mielstäni on tärkeää kannustaa lasta, eikä heti antaa lopettaa, mutta nähdä herkästi myös milloin vain kannattaa siirtyä seuraavaan lajiin. Ikävä jos lapselle jää huono fiilis siitä, että hänet pakotettiin johonkin, mikä ei tuntunut hyvältä.

Pojat kävivät myös yhdessä tanssikoulussa, mikä oli tosi kiva ja mieluinen, mutta siinä ongelmaksi tuli kuitenkin logistiset haasteet ja huono kellonaika. Autottomana lasten kuskaaminen ei ole mitään herkkua – etenkään talvella. Se siis loppui taas meidän vanhempien päätöksestä.

Tällä hetkellä neljäsluokkalainen Kaapo harrastaa säännöllisesti huimat neljä kertaa viikossa. Se kuulostaa itsestänikin aika paljolta, mutta hän nauttii harrastuksistaan eikä koe niitä taakkana – päinvastoin, hän saa niistä paljon iloa. Karate hänellä on kolme kertaa viikossa ja bändikoulu kerran. Tämän lisäksi hän osallistuu itsenäisesti lähes viikoittain koulun jälkeen järjestettäviin ilmaisiin kerhoihin luokkakavereidensa kanssa.

Karate järjestetään parin minuutin kävelymatkan päässä meiltä kotoa, joten on tietysti kiva ja arkea helpottava asia, että hän voi vaihtaa Karate-asun kotona ja kipaista harrastukseensa. Tärkeintä ja parasta toki, että laji tuntuu hänelle kaikin puolin sopivalta ja hän tosissaan itse tykkää käydä siellä.

Bändikoulussa alkoi juuri kolmas kausi ja sekin on ollut hyvin mieluinen. Joka kauden päätteeksi järjestetään myös konsertti, jossa he esiintyvät ja ne ovat olleet meille vanhemmille ihan mahtavia hetkiä nähdä oma pikkuinen lavalla.

Karate maksaa 150 euroa lukukaudessa (3 x vko 1,5h kerta) ja bändikoulu (15 kertaa 1h kerta) 250 eur. Isovanhemmat osallistuvat harrastusmaksuihin.

Tokaluokkalainen Elvis harrastaa isoveljeään vähemmän. Useamman vuoden kestänyt sirkuskoulu joutui harmillisesti lopettamaan viime kevään jälkeen, mutta onneksi vielä lähempää kotia löytyi uusi, joka on nyt muutaman kerran jälkeen vakuuttanut meidät kaikki – oikein pätevän oloinen koulu jossa pääsee kunnolla temppuilemaan!

Sikruskoulun lisäksi löytyi vuoden etsinnän jälkeen kuviskerho – omasta koulusta, koulupäivän pääteeksi. Sitäkin on takana vasta kaksi kertaa, mutta Elvis on tykännyt tosi paljon.

Koulun jälkeen Elvis myös käy neljä kertaa viikossa leikkipuiston iltapäiväkerhossa. Siellä ei ole hirveästi ohjattua toimintaa, mutta heidän kaveriporukkansa tykkääkin mieluiten leikkiä omiaan puiston metsässä. Mielestäni tällainen ”vapaa” tekeminen on oikein hyvää ja riitävää pienelle koululaiselle, joka saa välillä pinnistellä aika paljon jotta jaksaa keskittyä koulupäivän ajan.

Sirkuskoulu maksaa 210 eur lukukaudessa (1 x vko 1h kerta + mahdollisuus osallistua ilmaistunneille), kuviskerho 0 eur (1 x vko 2h kerta).

Etenkään pienempien lasten vanhempien on mielestäni turha stressata siitä, jos lapsella ei ole mitään sen kummempia harrastuksia. Etenkään jos lapsi on päiväkodissa. Se on aivan riittävää touhua sen ikäiselle ja pienet tarvitsevat hoitopäivän jälkeen lepoa kotona.

Tottakai kaikki perheet ovat erilaisia, enkä ole tässä tuomitsemassa kenenkään valintoja. Joissain perheissä varmasti päiväkoti-ikäisetkin voivat nauttia säännöllisestä harrastuksesta ja joillekin taas riittää hyvin perheen kanssa tehnyt metsäretket ja leipomiset kotona.

Meillä Elvis kävi viime keväänä Helsingin Ooperan poikien baletin testitunnilla ja tykästyi siihen kovasti. Mietimme yhdessä balettiharrastuksen aloittamista ja lopulta päädyttiin siihen ettei hän sitä innostukseta huolimatta aloita. Tokaluokkalaisella treenikertoja on viikossa 3-4, eikä yhdeltäkään tunnilta saa olla pois hepposin syin. Heppoinen syy olisi esimerkiksi kaverin synttärit, jotka aika usein sattuisivat lauantain treenikerran päälle. Vaikka harrastuksena baletti olisi hieno ja voisi viedä vaikka minne, en halua vaatia lapseltani myöskään sellaista uhrausta näin nuorena. Toisaalta, nyt emme saa ikinä tietää kuinka intohimoisesti hän lopulta olisi balettiin suhtautunut ja olisiko se sittenkään ollut uhraus hänelle.

Toistaiseksi mennään kuitenkin nyt näin ja just nyt tämä on tosi hyvä. Yksivuotiaalla ei ole vielä harrastuksia, mutta kävisimme kyllä mieluusti kerran viikossa yhdessä muskarissa jos se ei sattuisi päiväuninen kanssa päällekäin. Eilen juuri puhuttiin, että aletaan käymään säännöllisesti uimassa koko perhe – kunhan lähihallimme remontti nyt pian valmistuisi.

Mitä, miten ja kuinka usein teillä harrastetaan? Olisi kiinnostavaa vähän vertailun vuoksi kuulla mitä harrastukset teillä maksavat?

Tägin LAPSI HARRASTAA alta muuten löytyy useampi muukin vanhempi kirjoitukseni lasten harrastuksiin liittyen.


VOIHAN RAKKAUS

3/09/2019

Sydämeni sulaa joka kerta, kun katson näitä kolmea touhuamassa keskenään. Isoveljet aivan halitoituneina, valmiina tekemään mitä vain pikkusisko haluaa ja pikkusisko pyörittämässä heitä kokoajan vain tiukempaa pikkusormensa ympärille. Hahaha <3


MILTÄ TUNTUU ALOITTAA KAIKKI ALUSTA

30/08/2019

Minulta on muutamaan kertaa toivottu postausta siitä, miltä tuntuu aloittaa kaikki alusta, eli saada vauva kun isommat lapset ovat jo – no, isoja? Kun on jo päästy kuluttavien yöheräilyiden yli, lapset ovat omatoimisia ja itsellä on taas oma elämä. Miltä tuntuu kun se kaikki taas viedään? Ja ennenkaikkea, kannattaako siihen kakkavaipparumbaan ylipäätään ryhtyä enää uudestaan?

Lapsen saaminen on aina jännittävä ja jopa pelottava ajatus, halusi sitä kuinka paljon tahansa. Oli lapsia entuudestaan tai ei. Sanon itse aina, että täysin oikeaa ja täydellistä aikaa tai hetkeä lapsen saamiselle tulee tuskin koskaan. Koska se jännittää, sitä myös helposti löytää omasta elämäntilanteestaan aina jotain syitä, jotka ovat lapsen saamista vastaan. Edelleenkin, vaikka kuinka paljon lasta haluaisikin.

Olen myös sitä mieltä, että mitä vanhempana lapsen saa, sitä vaikeampaa se on. Silloin on jo niin selvät sävelet omasta elämästä ja on tottunut tietynlaiseen elämäntyyliin, että muutos on pelottavan suuri. Toki sitten taas nuorempana tuntuu, että koko maailma odottaa, pitäisi elää ja kokea, eikä silloin halua sitoutua liiaksi. Ja sitähän se vanhemmuus juuri on, sitoutumista. Oman kokemuksen mukaan kuitenkin, sitten kun se (pelottava) päätös on tehty ja lapsi on siinä, ei sitä muuta haluakaan kun sitoutua siihen, ihan täysillä.

Ikäeroa vanhimman ja nuorimman lapseni välissä on yhdeksän vuotta. Miehelläni, jolla myös on etuudestaan lapsi, ikäero on huimat 14 vuotta. Olen itse saanut lapseni ollessani 23, 25 ja 32 vuotias. Jokaista lasta olen halunnut jo etukäteen ihan järjettömän paljon, mutta viimeisimmän kohdalla olen pelännyt ja epäröinyt eniten.

Pelkäsin juuri eniten siksi, että tiesin millaista vauvan saaminen on. Miten se muuttaa kaiken, parisuhteen, ysstävyyssuhteet, perhedynamiikan, minut – kaiken. Samalla myös tiesin, miten paljon kaikkea ihanaa siitä seuraa, joten päätimme olla rohkeita.

Millaista se sitten on käytönnössä ollut? No, tottakai univelka tuntuu paljon kuormittavammalta kun kymmenen vuotta sitten. Kahden lapsen jälkeen luulisi, että kolmannen kanssa sitä on paljon itsevarmempi – mutta samat epävarmuuden tuntemukset ne puskivat tälläkin kertaa. Toisaalta, nyt sitä pystyy paremmin ja varmemmalla otteella tekemään monet ratkaisut juuri niinkuin itse tuntuu parhaalta, eikä noudattaa orjallisesti vaikkapa neuvolan välillä vanhanaikaisia ohjeita.

Kerroinkin aiemmin kesällä yhdessä postauksessa, että ennen kun tapasin mieheni olin lähes viisi vuotta yksin. Tai siis, joka toinen viikko yksin ja joka toinen viikko kolmisin lasteni kanssa. Siinä ajassa ehti muodostua aika paljon kaikenlaisia omia juttuja ja tapoja, mutta ennenkaikkea siitä tuli normi. Että oma elämäni oli juuri sellaista.

Sitten viiden vuoden jälkeen kaikki muuttui yhtäkkiä ihan kertaheitolla. Ihan kaikki. Enää ei ollutkaan vain meitä kolmea, vaan porukkaan tuli lisää sekä uusi aikuinen että uusi isompi lapsi. Muutettiin uuteen kotiin, uuteen kaupunginosaan ja vuoden päästä syntyi vielä vauva. Joka toinen viikko meitä onkin nyt kolme ja joka toinen viikko kuusi.

Että jo vauvaa ennen meillä muuttui muutenkin kaikki ja sitten vielä ”vähän” lisää. Muutos meni mielestäni kaikkien kohdalla kuitenkin ihan hyvin, vaikka välillä onkin absurdia ajatella, että reilu kaksi vuotta sitten elin vielä ihan täysin eri elämää.

Tottakai arki ja elämä olisi helpompaa ja seesteisempää jos perheessä olisi lapsina vain omatoimiset koululaiset ja joka toinen viikko vain kaksi aikuista. Kuitenkaan mikään seesteisyys maailmassa ei voisi korvata sitä isoveljien onnea ja ylpeyttä, kun he saavat nähdä pikkusiskonsa kehittyvän ja oppivan uusia taitoja. Mitkään pitkään nukutut viikonloppuaamut eivät korvaisi sitä rakkauden määrää, mitä uusi perheenjäsen saa ja antaa.

Monet sanovat, että lapset kannattaa ”hankkia” kaikki samaan syssyyn, samoilla univeloilla. Ja onhan se käytännöllisempääkin, kun kaikki vauvantarvikkeetkin löytyvät jo valmiiksi kotoa ja omat hormonit ovat valmiiksi vielä sekaisin. Monet myös sanovat, että siinä se kaksi menee samassa kun yksi ja niin edelleen. Tässä kohtaa olen kyllä vahvasti eri mieltä.

Koen kyllä, että lasten saaminen pienellä ikäerolla oli ainakin henkisesti helpompaa itselleni, kun nyt vähän isommalla ikäerolla. Sitä kun ehti saamaan oman elämän takaisin ja yhtäkkiä sitä onkin taas ihan kiinni ja toisen armoilla pikkuvauvapyörityksessä. Mutta jopa sen oman vapauden menetys ei ole tuntunut niin vaikealta, kun se, ettei parisuhteelle ole jäänyt jurikaan aikaa. Se on ollut itselleni varmaan vaikein juttu tällä kertaa.

Toisaalta on ollut ihanaa, kun on saanut olla rauhassa vauvan kanssa isompien ollessa koulussa – vähän kun saisi uudestaa esikoisen. Ja miten sitten taas isommat sisarukset ovat voineet alusta saakka myös osallistua vauvanhoitoon. Nykyään vauvan voi jättää heidän hoitonnsa vaikkapa suihkun ajaksi tai lähettää pojat kauppaan pitkän kauppalistan kanssa. Paljon siis myös hyvää, vaikka aikamoista sirkusta tuntuu monet päivät olevankin.

Lisäksi, nyt kun omakohtasesti on saanut kokea sen kaikkien toitottaman ”aika menee niin nopeasti, nauti nyt kun ovat vielä pieniä”-mantran, sitä myös tietää, että kohta tuo vauva on jo iso koululainen ja menee omia menojaan. Sitten meilläkin on taas aikaa tehdä enemmän omia aikuisten juttujamme. Tätä aikaa tulee vielä useat kerrat ikävä.

Eli vastaus kysymykseen, miltä tuntuu aloittaa kaikki alusta: Hullulta, pelottavalta, mutta aivan ihanalta.