12 KK

21/08/2019

– 10,3 kg 78,5 cm
– Vaatekoko 80/86, kenkä 21
– 6 hammasta (4 ylhäällä, 2 alhaalla)
– Kävelee pääosin, myös ulkona
– Pyörii ympyrää, kävelee taaksepäin
– Kiipeilee, mm syöttötuoliin, liukumäkeen ja isoveljien kerrossängyn yläsänkyyn (sos!!!)
– Tykkää köllötellä sohvalla
– Rakastaa musiikkia ja tanssimista
– Pyytää laittamaan radion päälle tai musiikkia matkakaijuttimesta
– Lempiherkkua kala ja peruna sekä marjat
– Haluaa syödä itse
– Ymmärtää tosi hyvin puhetta, suomeksi ja ruotsiksi (ja useinmiten myös toimii kehotusten mukaan)
– Sanoo muutamia sanoja, juttelee kovasti
– On hyvin sosiaalinen ja menee ulkonakin vieraiden ihmisten luo
– Leikkii mielellään duploilla, palikoilla, pehmoleluilla ja selaa kirjoja
– Rakastaa tutkia ja nypläillä kaikkea pientä
– Ei laita enää ihan kaikkea suuhunsa
– Herää edelleen öisin syömään
– Yrittää pukea itse (ja repii kaikki vaatteet kaapista päälleensä)
– Ihailee isoveljiään
– Halailee ja pusuttelee paljon
– On todella touhukas ja menevä tapaus
– Heittää ja ottaa kiinni palloa
– Rakentaa usean palikan tornin (ja tykkää hajoittaa sen)
– Vastaa kysymyksiin päätään nyökyttäen / pudistaen tai suutaan naksuttaen
– Hassuttelee, vitsailee, naurattaa, matkii ja hekottelee
– Kulkee rappusia yksin kontaten tai kävellen talutettuna
– Kerää lelut takaisin koriin
– Osoittelee kaikkea kiinnostavaa

KATSO MYÖS: 1 KK, 2 KK, 3 KK, 4 KK, 5 KK, 6 KK, 7 KK, 8 KK, 9 KK, 10 KK, 11 KK


YKSIVUOTIAS

19/08/2019

Piti tulla jo lauantaina pikaisesti juhlajärkkäilyiden lomasta huikkaamaan, että meillä on täällä nykyisin yksivuotas touhutaapero! Juhlahumu vei kuitenkin mennessään ja ehdin istumaan koneelle vasta nyt.

Vietimme Myyn syntymäpäiväjuhlia eilen pihallamme kauniissa aurinkosäässä. Juhlat olivat aivan ihanat, paikalla oli niin sukuamme, että lapsellisia ja lapsettomia ystäviäämme. Lasten mennessä nukkumaan jatkoimme iltaa extempore vielä pienellä kaveriporukalla.

Viikonlopusta jäi ihana rakkaudentäyteinen olo. Miten onnekkaita olemmekaan, että niin meillä, mutta ennenkaikkea lapsillamme on ympärillään niin paljon mahtavia ihmisiä.

Aivan toiset fiilikset kun oli vielä muutama päivä sitten. Vieräytin muutaman kyyneleenkin haikeuksissani. Ihan vain, koska en meinannut kestää ajan nopeaa kulkua ja ajatusta siitä, etten voi vaikuttaa siihen mitenkään. Tuntui jopa ahdistavalta, että vauvani ei ole enää virallisesti vauva.

Nyt viikonloppuna hänen touhujaan ja ja huimia uusia kehitysaskeleita (kävelee takaperin ja pyörii ympyrää!) seuranneena tunnen onneksi vain kiitollisuutta tästä kaikesta. Mikä onni onkaan saada seurata vierestä kun omat lapset kasvavat ja kehittyvät omiksi itseikseen. Oppivat uusia taitoja ja ilostuttavat meitä vanhempia niillä.

Ps. Näissä 1-vuotispäivänä otetuissa kuvissa Myyllä on kaulassaan ristiäislahjaksi saama vanha kaulakoruni – eikö olekin soma! Mietin pitkään, otammeko Myystä jotain virallisia 1-vuotiskuvia, mutta koska kuvia tulee otetuksi muutenkin niin paljon ja Myy oli juuri viikkoa aiemmin ammattikuvaajan kuvattavana mallihommissa, ajattelin ettei sellaisia tarvitse ottaa. Oikeastaan ajatus tuntui vähän stressaavalta, missä välissä, missä, mitä päälle, millainen sää, kuka kuvaa yms – ihan liikaa päätöksiä. Näistä ihan vaan kotona ilta-auringossa otetuista synttärikuvista tuli mielestäni just ihania ja aitoja.


MINÄ ITE

4/08/2019

Lapsen kehityksen tukemiseen haluaa tottakai vanhempana panostaa ja suurimmaksi osaksi se käykin ihan huomaamatta normaalin vuorovaikutuksen kautta. Silloin kun lapsi innostuu jostain uudesta taidosta ja sen treenaamisesta, pitäisi uutta kehitysvaihetta olla tukemassa itse täysillä. Välillä se on kuitenkin helpommin sanottu kun tehty.

Etenkin jos lapsi innostuu treenaamaan portaissa kiipeämissä juuri lomareisulla, maailman vaarallisimmissa kolme kerrosta käsittävissä marmoriportaissa, joissa ei ole kunnon kaidetta. Siinä sitten mennään yhdessä ylös alas kontaten, kun muut makoilevat ulkona aurinkotuoleissaan kylmiä juomia siemaillen. Tai kun lapsi harjoittelee pinsettiotettaan pomimalla kaikki maailman roskat ja pikkukivet suuhunsa tai haluaa opetella syömään itse lusikalla mustikkapuuronsa juuri silloin kun päälle on juuri vaihdettu puhtaat vaatteet.

Itselleni kaikkien lasteni kohdalla vaikein juttu onkin ehkä ollut juuri itse syömisen harjoittelu – eli ruoalla sotkeminen. Vaikka kaikkien kanssa ollaan myös sormiruokailtu paljon, sotkevimmat ruoat kuten soseet ja puurot olen yrittänyt itse syöttää niin kauan kun mahdollista. Kuivuneet makaroninpalaset on helppo imuroida lattialta, mutta yritäppä pyyhkiä katosta bataattisosetta. Kovettuneesta kaurapuurosta nyt puhumattakaan!

En nyt varsinaisesti ole muutenkaan mikään pitkäpinnaisin, mutta näissä minä ite- ruokailutilanteissa joudun hengittelemään sisään ja ulos normaalia enemmän. Tunnen verenpaineeni nousevan ja korvissani alkaa kohisemaan, kun lapsi levittää ruoat ympäri pöytää, pyödän alustaa, omaa naamaansa, päätään ja korvantaustojaan myöten. Tai viimeistään silloin, kun pienet tahmakädet hierovat loput annoksesta vaatteisiini.

Ja sitten toisaalta, itse lusikkaan tarttuva pikkuinen on vaan niin hellyyttävä näky! Kun toinen ihan tosissaan haluaa syödä niinkuin isot, mutta lusikasta on vielä vähän hankala tarttua oikein päin, puhumattakaan siitä saako sen ohjattua suuhun saakka. On hienoa nähdä miten oma lapsi kasvaa, kehittyy ja opettelee uusia taitoja. Olisipa itselläkin samanlainen motivaatio asioiden treenaamiseen.

Virallinen ja ehkä se kaikista tunnetuin minä itse- vaihe tulee normaalisti siinä parin vuoden tienoilla, mutta ainakin tällä typillä omaa tahtoa löytyy jo nyt ja se näkyy tällä hetkellä selvästi ruokailutilanteissa. Lusikka on saatava käteen ja syötävä itse, eikä ruokalappua todellakaan saa enää laittaa,  muuten koko hommaan tulee stoppi. Myös itse pukeminen kiinnostaa, mutta siihen hommaan onneksi vielä kelpaa myös muiden apu. Oma tahto on lisääntynyt tässä viime viikkoina valtavasti ja osa siitä on varmasti myös vahvaa ja voimakastahtoista persoonallisuutta.

Vaikka välillä tuntuu rankalta, on jopa sillä koko loman rappussissa raamppaamisessa ollut hyötynsä. Asumme hissittömän talon ylimmässä kerroksessa ja tarvitaessa nyt vauvan voi antaa kontata raput ylös, samalla itse kauppakasseja kantaen. On ollut myöskin hermoja raastavaa antaa vauvan opetella kiipeämään sohvalle ja treenaamaan siellä oloa sekö turvallista alastuloa, mutta nykyään hänet voi jättää siihenkin ilman jatkuvaa valvontaa.

Muksahdukset, kolhut ja hirveä sotku taitavat nyt vain kuulua tähän ikävaiheeseen ja niistä ottaa opiksi sekä lapsi että vanhemmat. Vähän aikaa kun jaksaa kärsivällisesti harjoitella (ja siivota), niin kohta hän jo keittää omat puuronsa.