LOKAKUUSSA

7/11/2020

– Katsoin neljä leffaa ja paria sarjaa, mikä on oma ennätys aikoihin
– Vietettiin poikien kanssa syyslomaa kaupungissa, käytiin syömässä, kaupungilla, museossa ja oltiin hotellissa yötä
– Dippasin kylmävesialtaaseen ja saunoin ulkona katolla, muiden kaupungin kattojen ja kauniin ruskan yllä
– Ostin takin, joka ostamista pähkäilin pari kuukautta
– Yritin saada joka päivä askelmittariin 10 000 askelta, mutta kuukauden keskiarvo jäi noin puoleen (tosin puhelimen mittari ei taida olla kovin tarkka / herkkä / aina mukana)

– Ihmeteltiin kahta täysikuuta
– Kävin mummin luona sairaalassa
– Katselin taloja Porvoosta
– Jatkoin edelleen taistelua yli kaksi vuotta sitten alkaneesta YEL-maksusäädöstä
– Päätin laittaa yli 9 vuotta palvelleen äitiystakin myyntiin
– Pyöräilin jonkin verran, vaikka liukkaat lehdet maassa pelottavatkin

– Kävin normaalia enemmän ihmisten ilmoilla ja näin paria kaveriakin
– Hullaannuin kokoajan enemmän lisää väreistä
– Keskimmäinen lapsi täytti 9-vuotta
– Menin melkein joka ilta melko aikaisin nukkumaan
– Töitä oli paljon, kuten aika lokakuussa tuntuu olevan
– Laitatin sähkönsiniset biosculpture -kynnet
– Hain talvitakin kellarista
– Haaveilin viikonlopusta, jonka saisin viettää itsekseni kellaria järjestellen


MUINAISEN EGYPTIN TAIKAA

23/10/2020

Ystäväni varmaan naureskelevat tätä postausta lukiessaan, niin kovasti he ovat saaneet kuulla viime kuukausien palavasta kiinnostuksestani muinaista Egyptiä kohtaan. Tuntuu itsekin vähän hassulta innostua jostakin näin kovasti. Toisaalta pyramidit, Faaraot ja kuuluisa kuningatar Kleopatra on jollain tavalla kiehtonut minua aina, muistan jo lapsena kuvittelleeni, millaista elämä olisi tuohon aikaan Niilin varrella ollut.

Siitäkin huolimatta, en ole perehtynyt tai tutkinut tuota aikaa sen ihmeemmin ikinä – ennen kuin nyt. Jokin aika sitten aloin kuuntelemaan äänikirjana Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläistä, kirjaa jonka lukemattomuudesta olen kokenut aina jonkinlaista pientä häpeää. Kirja teki vaikutuksen niin kovin monella tapaa, että sen kuuntelun lomassa aloin tutkimaan netistä enemmän tuon ajan tapahtumia. Vaikka kirja onkin fiktiivinen on siinä myös paljon Muinaisen Egyptin viimeiseeltä kukoistuskaudelta tunnettuja henkilöitä, tapahtumia ja paikkoja.

Kirja on huikean hieno teos, seikkailu jonka soljuva kieli, filosofointi ja toki itse seikkailu vie mennessään – ja onneksi kirja ei ihan heti lukemalla / kuuntelemalla lopu. Tarina sisältää valtavasti tietoa Ekhnatonin ajan Egyptistä, faraoista, jumalista, sotaretkistä ja tarkkaa kuvausta arkkitehtuurista ja tuntuu uskomattomalta että kirja on kirjoitettu 40-luvulla, niin tarkan kuvauksen että edelleen ajankohtaisen aiheiden, kuten tasa-arvon kannalta. Huh, vaikutuin tästä klassikkoteoksesta kovasti.

Kirjan myötä kiinnostukseni heräsi myös ihan pieniä yksityiskohtia kohtaan, olen yön pimeinä tunteina googlaillut vaikka että miltä on näyttänyt tuohon aikaan vesikello. Tuntuu ihmeelliseltä, miten tuhansia vuosia ennen ajanlaskumme alkua on voinut olla jo sellainen korkeakulttuuri, sivistys ja miten ihmiset ovat esimerkiksi ehostautuneet erilaisin peruukein, meikanneet ja käyttäneet ylellisiä öljyjä. Elämä tuolloin on ollut tavallaan hyvinkin samaistuttavaa niin monella tapaa ja sitten toisaalta ei yhtään.

Jollain tapaa minua kiehtoo myös tuon ajan draama, toiset katsovat tositeeveetä tai saippuasarjoja, minä luen Muinaisen Egyptin hallitsijoiden kieroilusta, salasuhteista, avioliiton ulkopuoella syntyneistä lapsista, salamurhista ja naimakaupoista omien sisarusten kesken, hahah. Myös tavassa miten kuolemaan ja sen jälkeiseen tuonpuoleiseen elämään valmistauduttiin ja mitä kaikkea siihen liittyi on jotain missä riittää paljon ihmeteltävää.

Mikä sattuma, että samaan aikaan kun innostuin Muinaisesta Egyptistä, aukesi Amos Rexissä samaan aikaan sijoittuva näyttely, Egyptin loisto. Näyttelyssä pääsee tutkimaan entisaikojen egyptiläisten vuodenkiertoa, maailmankuvaa, uskontoa ja valtiorakennetta sekä ihmisten käyttämiä ihan tavallisia arkiesineitä – sellaisia mitä Sinuhe Egyptiläinen kirjassakin paljon kuvattiin. Näyttelyssä on esillä muun muassa ikiaikaisia sandaaleja, vanhoja verokuitteja, koruja, pelinappuloita ruukkuja ja kuolleiden kirjoja. Osa niin hyvin säilyneitä, että ne voivat olla vain muutamien vuosien, ei satojen tuhansien vuosien takaa. Niin ja esineiden lisäksi siellä on muumioita.

Olen nähnyt joskus ala-asteella lapsen muumion Heurekassa ja muistan sen käynnin hyvin. Näin reilu parisenkymmentä vuotta myöhemmin muumion, eli siis kuolleen ihmisen, esittely ei taidakaan olla enää eettisesti yhtä yksinkertainen juttu kun silloin. Näyttelyn oppaastakin löytyy sisältövaroitus: näyttelyssä käsitellään kuolemaa, esillä on muumioituja vainajia. Ja onhan se aika pysäyttävä ja nöyräksi vetävä hetki astua muumion, ruumiin, vaikkakin peitetyn eteen. Ihmisen muumioita on näyttelyssä kolme ja eläinten, kuten korien, kissojen, lintujen, krokotiilin ja jopa kalan(!) muumioita sekä koristeellisia sargofageja sitten enemmän.

Me kävimme katsomassa näyttelyn poikien kanssa hiihtolomalla. Oli ihana nähdä, miten Egyptin loisto kiehtoi myös heitä ja miten tarkkaan he halusivat lukea myös kaikki esineiden yhteydessä olevat pitkät tekstit. Moni kysyi minulta, että soveltuuko näyttely lapsille. Mielestäni kyllä hyvin. Kuolema on kokoajan läsnä näyttelyssä, mutta ei pelottavalla tavalla, vaan kuten tuolloin siihen taidettiin muutenkin suhtautua, kunnioituksella ja yhtenä osana elämää.

Jos Sinuhe on lukematta, ja vaikka ei olisikaan, suosittelen suurella lämmöllä kuuntelemaan sen äänikirjaversion, parasta aikoihin! Niin ja kannattaa käydä toki myös näyttelyssä!


LAPSIYSTÄVÄLLINEN RAVINTOLAKULTTUURI 2020

7/10/2020

Satuin eilen lounaalle parin kaverin kanssa, jolla yhdellä oli mukanaan kaksikuinen esikoisvauva. Naureskeltiin sitä, miten minä, jonka pitäisi jo kolmen oman lapsen kokemuksella olla konkari näissä hommissa, olinkin meistä se, jota jännitti eniten pitää tuota pikkuista sylissä. Olin myös se, jonka sylissä vauva alkoi itkemään.

Kun vauva muutaman parkaisun jälkeen ei rauhoittunut, alkoivat hikirkarpalot nousta otsalleni – huomasin nimittäin ajattelevani, että mitähän MUUT viereisissä pöydissä lounastavat ihmiset ajattelivat tästä. Vauvalla oli tukala olla ja minä ajattelin näitä (vaikkakin vain nopean häivähdyksen ajan) muita aikuisia, vitsi miten pöljä ajatusmalli!

Samaan aikaan se kertoo siitä, miten syvälle ovat iskostuneet ne vihaiset katseet, joita olen vuosien mittaan saanut ihan vain siksi että lapsi on mukana. Vaatii muutenkin paljon rohkeutta vaatii lähteä vauvan tai pienten lasten kanssa ihmisten ilmoille, etenkin ravintolaan. Suomessa on vallinnut pitkään tapa, jossa lapset saavat kyllä näkyä, mutta eivät kuulua. Mikä on hullua, koska lapsista ääntä lähtee – kuten aikuisistakin.

Olen vähintään muutaman kerran tässä vuosien mittaan myös kirjoittanut tästä samasta aiheesta. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että lasten kanssa saa ja pitää käydä eri paikoissa, kuten ravintolassa. Muualla kun kotiympäristössä tarvittavia taitoja, kuten sosiaalista kanssakäymistä ja käytösmalleja on vaikea opettaa muuten kun niissä itse tilanteissa harjoittelemalla. Sitä paitsi, monesta meistä ulkona syöminen on kivaa ja sitä haluaa tehdä rakkaiden ihmisten, kuten oman perheensä kanssa.

Sanoisin kyllä myös, että vuosien mittaan on asiassa tapahtunut positiivista kehitystä. Toki omat lapset ovat jo isoja ja he alkavat olla konkareita monessa, tietävät miten ravintolassa käyttäydytään, kuinka kahvilassa tilataan tai vaikkapa miten julkissa matkustetaan toiset ihmiset huomioiden – joten kaikki tämä on heidän kanssaan helppoa ja stressitöntä. Lisäksi kivoja ja rentoja (mutta hyviä) ruokapaikkoja ja kahviloita on vuosien mittaan tullut myös paljon lisää. Ihmisten asenteet lapsia ja lasten kanssa liikkuvia ihmisiä kohtaan ovat mielestäni parantuneet. Sanoisin että ylipäätään ravintolakulttuuri vuonna 2020 on paljon parempi kun kymmenen vuotta takaperin ja siinä samassa lapsiystävällisessä kulttuurissa on otettu harppaus.

Lapsiystävällisen ravintolan ei tarvitse merkitä sitä, että listalta löytyy prinssinakkeja tai että lapset saavat mekastaa ja riehua, vaan että lapset ovat sinne yksinkertaisesti tervetulleita ja tärkeitä asiakkaita. Asiasta ei tarvitse tehdä sen isompaa numeroa tai ravintolan profiloitua nimenomaan lapsiystävälliseksi – henkilökunnan asenne ja pienet (mutta silti niin suuret) jutut ratkaisevat.

Näitä pieniä juttuja voi olla vaikkapa puolikkaiden annosten onnistuminen keittiöstä tai sellainen simppeli juttu kun syöttötuoli. Me kävimme viime viikolla koko perheen kesken syömässä kivassa ja trendikkäässä ravintolasssa, jossa toivotettiin lapset tervetulleiksi tarjoamalla heille kokonaan ilmaiset annokset. Tämä oli iso ele, olkoonkin osana markkinointikampanjaa.

Etenkin pienten vauvojen ja omaa tahtoa sekä rajojaan kokeilevien (normaali ja hyvin suotava sekä tarpeellinen kehitysvaihe!) lasten kanssa tilanteet, joissa on muita aikuisia ihmisiä läsnä ja joissa vaaditaan tietynlaista olemista, voivat olla hyvin jännittäviä tai stressaavia vanhemmille. Sillä on ihan järjettömän iso merkitys hymyilläänkö vieruspöydästä tsemppaavasti vai pyöritelläänkö silmiä, kun taapero saa meltdownin tai vauva ilmoittelee itkulla tarpeistaan.

Kotona päivät pitkät lapsen kanssa olevalle vanhemmalle on tosi tärkeää saada edes välillä elettyä sitä normaalia, osittain vanhaa elämäänsä, jossa käydään ihmisten ilmoilla ja tavataan ystäviä ja ottaa halutessaan lapset näihin tilanteisiin mukaan – usein siihen ei muuten olisi edes mahdollisuutta. Vähän lisää armollisuutta, ystävällisyyttä ja ymmärrystä itseään ja kanssaihmisiä kohtaan, niin ehkä tulevaisuudessa vanhemmilla olisi edes yksi stressin aihe vähemmän, myös meillä jotka vain haluavat nuuskutella kaverin ihanaa vauvaa.

(ps. kukaan ei katsonut pahasti lounaalla, vaan ihastellen ja ehkä vähän huvittuneena omaa paniikkiani)