MISTÄ (HÖLMÖSTÄ) SINÄ OLET SYYLLISTYNYT?

13/11/2019

Vanhempana syyllistyminen alkaa jo raskausaikana. Tai jopa ennen sitä. Vahingoittiko joku nuoruuden hölmöily lisääntymiskyskyäni? Entä voiko se vaikuttaa jotenkin tulevaan sikiöön? Ja entäs sitten kun olin jo raskaana, mutten vielä tiennyt sitä. Treenasin varmaan liian kovaa, söin sushia ja join skumppaa, äh pilasin koko vauan heti ensimerteillä – näitä ajatuksia tulee meille kaikille.

Koko raskausajan sitä voi halutessaan löytää vikaa omasta tekemisestään vaikka päivittäin. Siis aivan typeriä asioita, mistä syyllistää itseään. Kuten että, seisoin tupakanhajussa bussipysäkillä = myrkytin vauvan, kierähdin unissani vatsalle = liiskasin vauvan, en tänäänkän soittaut Mozartia vatsan läpi kohtuun = estän vauvaani kehittymästä fiksuksi. Lista on loputon.

Eikä itsensä syyllistäminen missään nimessä lopu lapsen syntymään – sittenhän se vasta kunnolla alkaa. Omien ajatusten lisäksi ulkoiset paineet pusertavat päivittäin ihan arkisissa tilanteissa. Milloin tosissaan joku kanssamatkustaja saattaa alkaa sättimään, kuinka ratikassa ei kannattaisi matkustaa ruuhka-aikana lapsen kanssa ja milloin se syyllistäminen on vain ihan omassa päässä.

Etenkin tuoreena vanhempana sitä on todella herkillä kaikelle. Ja herkkänä sitä ottaa itseensä. Sitä saattaa ajatella olevansa huono äiti, koska ei ilmoittanut lastaan vauvauintiin ja rattaatkin ovat vanhat, parhaat päivänsä nähneet, jousitus ihan huono ja varmaan se vaikuttaa nyt negatiivisesti lapsen motoriseen kehitykseen.

Kaikki tämä kumpuaa suuren suuresta rakkaudesta ja halusta olla maailman paras vanhempi omalle lapselleen. Syy kaiken syyllistymisen takana on siis hyvä, mutta käytännössä se toimii vain itseään vastaan. Päivittäin voisikin miettiä vaikka yhden asian, missä mielestään vanhempana onnistui, vaalia sitä ja olla ylpeä siitä. Eikä murehtia niitä isossa kuvassa pieniä juttuja, jotka ei nyt välttämättä mennyt ihan niin nappiin. Omia standardeitakin voi ehkä olla syytä miettiä uusiksi – ei ole aina paha mennä sieltä mistä aita on matalin.

Yhteiskunnan ja median luomat paineet täydellisestä vanehmmuudesta eivät varsinaisesti auta näiden ajatuksien kanssa. Mutta aivan liian usein me mietimme sitä, että mitä muut meistä ajattelevat tai miten meidän kuuluisi toimia. Vahempana ne energiat kannattaisi suunnatta jonnekin ihan muualle, kun muiden ihmisten mielipiteiden murhetimisieen tai pahimmillaan ulkopuolisille todisteluun. Ja sanoessani näin, silti minäkin sorrun edelleen välillä etenkin tuohon jälkimmäiseen.

Olen kymmenenvuotisella äitiysurallani kokenut järjettömän määrän syyllistymistä, juurikin niiden ulkoapäin tulevien paineiden takia. Koko sen ajan olen myös aktiivisesti taistellut sitä tunnetta vastaan. Harvoin minulle on nimittäin suoraan kukaan oikeasti sanonut, että olet huono äiti kun keräsit yli kaksikymmentä raskauskiloa, koska et mennyt puistoilemaan sateessa, koska unohdit varata ajan neuvolaan, koska jätit siivoamatta ja tilasit pizzaa, koska lapsellasi on taas korvatulehdus, koska sekoitit lapsen päivärytmin ja nyt hän sai väsymyksen takia raivarit…

Toki olen jotain ikäviä tilanteitakin on äitiysvuosiin mahtunut, enkä taatusti ole kuvitellut niitä kaikkia veemäisesti lauottuja kommentteja tai närkästyneitä katseita. Osan olen onneksi pystynyt kuittaamaan olankohtautuksella, mutta osa on vaikuttanut pitkäänkin ja niiden vuoksi olen joskus jopa jännittänyt tiettyjä tilanteita jo etukäteen.

Nykyään syyllistän itseäni kiireestä ja väsymyksestä. Siitä, että nämä asiat estävät minua olemaan täysillä läsnä. Tiedostan myös, että olen asettanut itselleni liian korkean riman. Tahtoisin olla lempeä, huolehtivainen, rauhallinen, ymmärtäväinen ja rakastava, läsn oleva äiti, jota lapset aikuisenakin muistelevat lämmöllä. Samaan aikaan haluan pysyä kelkassa työmarkkinoilla, tehdä kokajan enemmän ja paremmin, kehittyä, oppia, ottaa selvää ja olla mukana edelläkävijänä. Vaimonakin haluan pistää parastani, olla sellainen huoleton ja hymyileväinen vastarakastunut, mitä olin tavatessamme – kun ei ollut vielä kahden vuoden univelkoja taakkana.

Ja niin minä varmasti olenkin, mutta en tietenkään kokoaikaa. Tiedostan, ettei se ole mahdollista, mutta silti. En haluaisi olla se stressaantunut äiti, joka puskee päätänsä jostain välistä päivittäin. Joinain päivinä vähemmän ja joinan taas enemmän.

Mutta kun piti varata se lapsen hammaslääkäri, vastata wilma-viesteihin, tutkia mikä talvihaalari on ominaisuuksiltaan paras ja etsiä se oikeassa koossa parhaaseen hintaan kätettynä, koska pitää kuluttaa vastuullisemmin, selvittää välikohtausta koulussa, pitää keksiä terveellistä, itsetehtyä ja lähituotettua ruokaa lapsille, tehdä töitä että voi ostaa niitä sikakalliita pähkinöitä, jotta lapset saavat laadukkaita rasvahappoja, osallistua whatsapp keskusteluun koulun myyjäisistä, tyhjentää asianpesukone, keksiä lahja kaverisynttäreille, viedä lapsi oikeana päivänä ja oikeaan aikaan synttäreille, muistaa sirkuskoulun jouluesityksen muuttunut päivämäärä, etsiä oikeanväriset vaatteet esitykseen, vertailla eri bambuhammasharjoja, ottaa puheeksi naapurin haukkuva koira, yrittää pysyä kartalla mitä maailmalla tapahtuu, siivota jälleen kerran kaikki sirpaleet lapselta pudonneesta ja rikkoutuneesta lasista, koornidoida yhteislahjaa synttäreille, muistaa se hiton vessapaperi, tiskiaine ja ommella ne kestovanulaput.

Ei kukaan sanonutkaan että vanhemmuus olisi aina helppoa. Mutta siitä voi edes yrittää tehdä helpompaa, olemalla ihan ensiksi armollisempi itselleen. Siinäkin täytyy löytää juuri itselle oikea tapa. Jollekin se voi olla valmiin ruoan tilaaminen kotiin, jotta arkisten arkareiden määrä vähenee, toiselle taas hikilenkki yksin räntäsateessa, jotta jaksaa taas paremmin hermostumatta.

Tärkeää on osata sulkea korvat siltä syyllistävältä ääneltä omassa päässä. Eikä herranjumala ainakaan miettiä, että mitä joku ulkopuolinen tästä tai sinusta ajattelee. Siitä miten pitäisi tehdä – etenkin jos kyse on jostain väärinpäin puetuista sukkahousuista tai hätälounaaksi ostetusta hodarista. Niistä ei tule miinuspisteitä, eikä kukaan muu kun sinä niitä varsinkaan laske. Ne eivät arvota sinua vanhempana. Olet juuri hyvä noin.

Mistä hölmöstä sinä olet vanhempana syyllistynyt tai tuntenut huonomuutta? Haastan sinut kertomaan ja kysymään kavereiltakin. Jaetaan näitä ajatuksia (kommenteissa tai omassa somessa), jonka jälkeen osataan toivottavasti vain nauraa niille ja elää vähän rennommin.

#mistäminäsyyllistyin


KAUNIS JA IHANA MINÄ

27/09/2016

Processed with VSCO with hb1 presetProcessed with VSCO with hb1 presetProcessed with VSCO with hb1 presetProcessed with VSCO with hb1 preset

Kuka muistaa vielä kolmen vuoden takaisen Beautiful Body haasteen? Nyt kerron mistä kaikki oikein lähti.

Olin kärsinyt vuosia vääristyneestä minäkuvasta, vihasin sitä miltä näytin. Olin mielestäni liian lihava, väärän muotoinen, väärän pituinen, väärän värinen, liian kömpelö, liian muhkurainen, liian isot tissit, liian lättänä pylly, vatsaan tuli rumat makkarat kun istuin… Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Toki kuvittelin että kaikki muutkin ajattelivat minusta näin. Jos joku sanoi minua kauniiksi en uskonut. Minusta oli kiusallista olla uimaranalla edes kavereiden kanssa. Kesällä pidin hameen kanssa legginssejä, oli kuinka kuuma tahansa.

Aloin laihduttamaan ensimmäisen kerran neljännellä luokalla. Sen jälkeen kaikki nämä vuodet ajattelin laihduttamista jatkuvasti. Seiskaluokalla toivoin sairastuvani anoreksiaan, jotta saisin olla laiha. Oikeasti en ollut yhtään lihava, olin kaunis nuori ja nätti. Harmi etten vain itse nähnyt sitä.

Vuodet kuluivat, mutta ajatus itsestäni ei muuttunut. En kohdellut itseäni hyvin, sätin, puristelin makkaroita peilin edessä ja söin läskiahdistukseen suklaata. Saatoin olla viikon todella tiukalla laihdutuskuurilla, jonka jälkeen repsahdin ja olin itseeni entistä enemmän pettyneempi. Välillä saatoin törmätä johonkin vanhaan nuoruuskuvaan. Katsoin niitä ihmeissäni, olin oikeasti ollut silloin ihan hoikka, mietin että miksi ihmeessä en silloin nauttinut elämästä ja siitä että näytin hyvältä? En kuitenkaan tajunnut että voisin tehdä sen vieläkin. En vain osannut muuttaa ajattelutapaani. Ja nyt oikeasti olinkin jo vähän pullukka.

Sitten sain ensimmäisen lapseni. Raskaus todellakin jätti jälkensä. Viimeisinä kuukausina nahka vain repesi. Kaikkialta. Siihen ei voinut vaikuttaa mitenkään. Jotkut sentin paksuiset rasvausarvet alkoivat ihan ylävatsasta ja päättyivät vasta alas haaroväliin asti. Arpia ei tosiaan tullut vain vatsaan, vaan niitä oli kaikkialla. Sektiosta tuli vielä myös oma arpensa, eikä tiukasti kiinni kurotun haavan ympärillä oleva iho palautunutkaan entiselleen. Kahden vuoden päästä tuli toinen lapsi. En ole koskaan näyttänyt rujommalta kipeiden ja kutisevien raskausarpien, ylimääräisen vatsanahkani ja maitoa suihkuvien jättitissien kanssa. Ne kymmenen tikkiä haarovälissä olivat vain kirsikkana kakun päällä.

Tiesin että minä ja kroppani olivat tehnyt upean ja ihmeellisen työn, tehneet kaksi elävää ihmistä tähän maailmaan. Toki ottaisin kaikki nämä ulkonäkö muutoksen milloin vain näiden kahden takia. Mutta silti olisi halunnut näyttää siltä. Nyt oli kuitenkin näin, eikä perhe-elämää pyörittäessä ehtinyt hirveästi kirjaimellisestikkaan tujotella sitä omaa napaa.

Sitten päätimme lasten isän kanssa erota. Tajusin että elämässä on oltava vähän itsekäs. On tehtävä itse itsensä onnelliseksi. En kuitenkaan ihan vielä tällöin osannut ajatella, että tämä liittyy myös siihen itsensä hyväksymiseen. Mutta aloin rakastaa itseäni enemmän. Kohtelemaan itseäni paremmin. Tekemään asioita joista pidän. Hyppäsin tuntemattomaan, eikä se ollutkaan katastrofi. Asiat alkoivat rullaamaan. Aloin luottamaan itseeni enemmän.

Olin melkein 27-vuotias ja sinkku. Aloin pikkuhiljaa tapailemaan uusia ihmisiä. Sitten minulle kävi jotain joka oli iso sysäys sille, miksi tein Beautiful Body haasteen. En ole kertonut tätä ennen.

Olin tavannut yhden pojan. Hän oli luonani yötä ja asiat menivät siihen pisteeseen että hän näki minut alasti. En ikinä unohda sitä katsetta. Sitä järkytystä hänen silmissään, kun hän näki raskausarpisen vatsani. Se oli liikaa. Hänelle. Hän vain lähti. Keskellä yötä hän vain lähti.

Sen sijaan, että olisin itkenyt silmiä päästäni tai ollut hänelle totaalisen raivoissani, minua suututti se, että edelleenkö vuonna 2013 median luoma kuva naisesta on niin vääristynyt, ettei edes 30-vuotias mies tiedä miltä ihan tavallinen nainen voi näyttää! Luulin jo, että kaikki tietävät, että kuvia muokataan tosi paljon ja harva meistä oikeasti näyttää samalta kun ne mallit lehtien sivuilla tai hollywood-elokuvissa. En myöskään halunnut että omat poikani kasvaisivat sellaiseen maailmaan. Mutta en oikein tiennyt mitä tehdä.

Olin nähnyt aiemmin valokuvaaja Jade Beallin ottamia realistisia kuvia äideistä. Hetken mielijohteesta otin itsestäni saman tyylisen, aamu-unisen valokuvan ja pistin blogiin. Sillä sekunnilla kaikki muuttui. Se oli ensimmäinen kerta kun kerta tunsin itseni niin hyväksi, arvokkaaksi, ihanaksi ja rakkaaksi. Yksi napin painallus ja vuosien kaikki typerät ajatukset olivat historiaa. Kun näin itseni juuri sellaisena kun olen, siinä tietokoneen ruudulla, tunsin yhtäkkiä sitä monen peräänkuuluttamaa armollisuutta itseäni kohtaan.

Kerroin kuvan alla lyhyesti aiemmasta suhtautumisesta itseeni. Miten raskasta on elää rakastamatta ja hyväksymättä itseään. Kehoitin muita tekemään saman. Sitten lähdin uimaan lasteni kanssa.

Kun pääsin iltapäivällä takaisin kotiin, tuntui kun koko internet olisi räjähtänyt. Kymmenet ja kymmenet naiset olivat tehneet saman perässä. Blogit olivat täynnä samanlaisia kirjoituksia. Samanlaisia ajatuksia kun minulla oli ollut. Ja kaikki näyttivät kuvissa todella kauniilta. Kaikki olivat ihanan erilaisia. Ei ollut väliä sillä oliko joku hoikka tai isompi, kaikilla oli samanlaisia ongelmia itsensä suhteen. Syntyi todella hyvää keskustelua ja tuhansien suomalaisten silmät avautuivat. Moni oli kokenut saman helpotuksen tunteen, itsensä hyväksymisen ladattuaan sen kuvan muiden nähtäväksi.

Kuvani oli Ilta-Sanomien kanssa ja muiden lehtien sivuilla. Sain satoja sähköposteja. Haasteeseen otti osaa omassa blogissaan lähes 300 naista. Haastattelupyyntöjä sateli. Ulkonäköpaineista puhuttiin illan uutisissa. Kolumneissa kirjoitettiin tästä. En enää muista minkä, mutta jonkun lehden kaikki miestoimittajat tekivät myös saman perässä. Vielä kolmenkin vuoden jälkeen juttu nousee säännöllisesti esille tai joku ottaa yhteyttä sen tiimoilta.

Se kertoo paljon siitä mitä meidän päässämme liikkuu. Miten näemme itsemme ja toisemme. Miksi olemme niin raadollisia itseämme kohtaan? Haaste tosiaan herätti paljon keskustelua ja mielestäni kolmessa vuodessa asia on kehittynyt parempaan suuntaan. Pikkuhiljaa, mutta kuitenkin. Kaiken kokoiset ja näköiset ihmiset pukeutuvat vapautuneemmin, uudet laihdutuskuurit eivät einää välky niin useasti lehtien otsikoissa, mediassa näkyy kokoajan enemmän erilaisia malleja, ihmiset ymmärtävät paremmin mikä on todellisuutta ja mikä feikkiä. Bodysheimausta ja arvostelua on silti todella paljon, mutta näihin puututaan nykyään myös aika tiukkaan sävyyn.

Kuitenkin loppujen lopuksi sillä, mitä kukaan muu on mieltä, ei ole mitään väliä. Kaikki lähtee itsestä. Vaikka kuinka laihduttaisi tai lihottaisi tai kävisi miljoonassa kirurgisessa toimenpiteessä, ei sillä ole millään mitään väliä, jos oma suhtautuminen itseensä ei ole tasapainossa. Se on helpommin sanottu kun tehty. Mutta ai että, kun se päivä koittaa jolloin tajuaa olevansa aivan hyvä ja ihana juuri sellaisena kun on ja pitää huolta itsestään sen takia, se on aivan parhaita juttuja elämässä. Suosittelen!

Beautiful Body haaste
Upeat, kauniit ja rohkeat
Haasteen jälkeen
ps. Kirjoittakaa googlen kuvahakuun beautiful body haaste, vau.

Translate: Love Yourself!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

5 SÄÄNTÖÄ KEITTIÖÖN

18/11/2015

Indiedays ja IKEA yhteistyö OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAikea lapset 8ikea lapset 9OLYMPUS DIGITAL CAMERAikea lapset 11OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meillä keittiöstä on ehdottomasti tullut uuden kodin sydän. Ruoanlaiton ja syömisen lisäksi pelaillaan ja piirrellään ruokapöydän äärellä, siihen kokoonnutaan myös aina ystävien kyläillessä ja nykyään työpisteenikin sijaitsee keittiössä. Istun täällä juuri parhaillaan tätä kirjoittaessani. Keittiössä meillä myös aina aamusta iltaan radio päällä. Ja Paokin täällä mielellään nukkuu, kun on seuraa.

Joku aika sitten blogissa mietinkin, että mitä keittiön yhdelle seinälle tulisi. Oma työpiste vai lapsille leikkikeittiö? Ajattelin silloin, että olisi hauska ajatus, jos lapset voisivat leikkiä kokkoailuja samalla kun minä tekisin oikeasti ruokaa. Sain kuitenkin aika yksiselitteisesti teiltä silloin vinkin, että ei mitään leikkikokkailuja vaan lapset oikeasti mukaan ruoanlaittoon.

Ja näinhän se on, lapset tykkäävät kun saavat osallistua keittiössä hääräilyyn. Oikein näkee heistä, miten ylpeitä he aina ovat ja sitäpaitsi itsetehty ruoka maistuu paaaaljon paremmalta. Näin olen saanut pojat syömään myös inhokkivihanneksiaan! Jos saa itse pilkkoa parsakaalin ja sekoittaa sen ruoan joukkoon, maistuu se myös silloin paremmin. Itse leivon harvemmin, mutta silloin poikien lempipuuhaa on saada mitata ainekset ja sekoittaa taikinaa. Arkisessa ruoanlaitossa juurikin vihannesten kuoriminen ja leikkaaminen, salaatin tekeminen ja nykyään hellan äärellä hämmentäminen ovat niitä lemppareita. Pöydänkin kattaus on mukavaa puuhaa, kunhan saa myös osallistua ensin ruoan laittoon.

Ikea haastoi minut ottamaan lapset vielä enemmän mukaan keittiöön. Heidän tekemän tutkimuksen mukaan, moni vanhempi ei enää ota lapsia mukaan kokkaukseen, sillä lapset luultavasti sotkevat sekä viivästyttävät ja vaikeuttavat ruuan laittoa. Minä lähdin mielelläni haasteeseen mukaan, sillä olen ihan eri mieltä! Kokkaaminen on yhydessä lasten kanssa on laatuaikaa parhaimmillaan, josta meillä kaikki nauttivat. Mitäs sitten jos sotkua syntyy vähän enemmän? Sen saa siivottua! Ja voi ajatella niin, että jos lapset sotkevat keittiössä on se sotku sitten pois jostain muualta. Eipähän kukaan kaada miljoonaa legopalikkaa lattialle sillä aikaa. Minun neuvoni onkin, että ottakaa kaikenikäiset lapset rohkeasti päivittäin kokkaamiseen mukaan. Se voi olla mitä vaan, ihan pientäkin, pääasia että lapsi tykkää siitä mitä on tekemässä. Eikä sen tarvitse edes aina oikeasti liittyä juuri siihen tekemäänne ruokaan. Lapselle voi hyvin antaa tehtäväksi raastaa vaikka porkkana, vaikka sitä ei ruokaan oikeasti tulisikaan. Sen voi syödä vaikka alkupalaksi. Pääasia että lapsi saa osallistua.

Tässä olisikin 5 sääntöä lapsilta aikuisille, näillä säännöillä kokkaus ei ole tylsää, vaan keittiöstä voi tulla koko huushollin hauskin huone:

1. Älä opasta aina tekemään toisin.
2. Älä suutu jos mokaan.
3. Älä hoputa!
4. Miksi ihmeessä ei saisi sotata?
5. Jos väsyy ja kyllästyy, se on ok.

Katsokaapas yllä olevasta videosta vielä perustelut näille säännöille! Entäs mitä sääntöjä teidän lapset voisivat vielä antaa? Mikä on teidän lasten lempipuuhaa ruokaa laittaessa?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.