SAISPA OLLA ITSEKSEEN

21/03/2020

Loppuvuodesta blogin luonnoksiin on jäänyt keskeneräinen postaus siitä, miten kaipaan muita alueemme lapsiperheitä enemmän puistoon. Poikien ollessa pieniä, meille syntyi todella tiivis ja hyvä porukka naapuruston vanhemmista. Se teki kotiäitinä vietyistä vuosista paljon mielekkäämpää. Oli kiva mennä puistoon säällä kun säällä, kun tiesi varmasti siellä jonkun muunkin olevan – tai jos ei ollut niin koputettiin ikkunaan tai soitettiin, että tulkaa!

Tai no, pahimmilla säillä kyllä kokoonnuttiin usein sitten myös jonkun kotiin tai mentiin yhdessä asukaspuiston kerhoon ryystämään kahvia. Niin lapset kun minä itsekin saimme kavereita jotka kulkevat edelleen matkassa mukana.

Täällä meidän uudella asuinauseella en ole kokenut samaa. Toki pikkuhiljaa alkaa tulla jotain kasvoja tutuksi, mutta enimmäkseen koko talven ihmettelin, että missä kaikki ovat! Joinain päivinä olimme puistossa jopa muutaman tunnin, eikä koko aikana sinne tullut ketään muuta lasta leikkimään. Monesti kaipasin sitä samanlaista äitiyhteisöä, joiden kanssa päivällä syötiin muskarin jälkeen pullaa ja kerran kuussa lipitettiin viiniä ilman lapsia. Sitäkin usemman toivoin, että saisi edes jotain seuraa välillä sinne hiekkalaatikon reunalle, lasta ennenkaikkea ajatellen.

Noh, viimeisen viikon aikana on moneen kertaan käynyt mielessä, että palaisin nyt enemmän kun miellelläni niihin työtyhjiin pustoihin ja omaan tilaan. Kevät ja koronavirus on saanut alueemme kaikki päiväkoti -ja alakouluikäiset lapset vanhempineen kaivautumaan koloistaan ja suuntaamaan puistoon. Normaaleissa olosuhteissa olisin tästä tottakai hyvin iloinen, nyt vain tuskastuttaa. Tuntuu, ettei ole mitään minne mennä, jos haluaa olla vain meidän porukalla, niinkuin nyt kuuluisi.

Olemme olleet perheen kesken jo yli viikon (vapaaehtoisessa) karanteenissa. Tällä viikolla, kahtena päivänä, ovat pojat saivat luvan leikkiä ulkona ”välitunnilla” samassa rapussa asuvien (ja myös kotikaranteenissa olevien) kahden kaverin kanssa, mutta eilen päädyimme siihen, ettei sekään enää sovi. Vaikka kuinka peräänkuulutimme lapsille turvavälejä ja usein siinä oli joku aikuinenkin vahtimassa, unohtuu se lapsilta leikin tiimellyksestä. Eikä sitä tuon ikäisiltä voi mielestäni vaatiakaan. (Lisää tästä aiheesta muuten Valeäidin blogissa!)

Turvavälit tuntuvat kuitenkin olevan hukassa myös monelta muulta, sillä meidän kaikissa lähileikkipuistoissamme käy parhaillaan niin kova kuhina, ettei sellaista ole välillä edes mahdollista itse ottaa. Tuntuu tosi ikävältä olla päästämättä omaa taaperoaan toisten lähelle, välillä se pitää tehdä itkun kautta tai poistua ihan kokonaan paikalta hämmentynyt ja huutava lapsi kainalossa. Kuitenkin niin meillä, kun kaikilla muillakin on tottakai oikeus vielä ulkoilla, myös siinä omassa lähipuistossa.

Eilen sitten yritettiin mennä pois puistosta ja metsään kävelemään – mutta sekin oli tukossa ja useamman kerran jostain ihan meidän kainaloon tupsahti joku toinen lapsiperhe. Käytiin myös iltakävelyllä, mutta liikenne oli todella vilkasta ja ihmisiä tuli edestä ja takaa, niin paljon että lenkin sijaan paineltiinkin takaisin tietä takaisin kotiin.

Minulla ei siis ole tilanteeseen ratkaisua eikä tarkoitukseni ole ketään syytellä tai edes valittaa, ihan yhtälailla me olemme tuolla ruuhkauttamassa puistoja ja metsäpolkuja. Kaikki me tarvitsemme raitista ilmaa, liikuntaa ja lapset aktivointia jottei seinät kotona kaatuisi liikaa päälle ja kaverin naama alkaisi ärsyttämään. On vain niin jännä kontrasti muutaman kuukauden takaiseen tilanteeseen (niin monessa mielessä) ja miten ironista, että itseltäni löytyi vasta hiljattain aloitettu postaus aivan päinvastaisesta toiveesta.

Ja tähän loppuun positiivisia ajatuksia ja lohdullisia sanoja. Tilanteesta huolimatta hyvää mieltä, kärsivällisyyttä ja jaxuhaleja kaikille! Koitetaan pitää tsemppimieli yllä ja tukea toinen toisiamme, myös silloin vaikka omat tilanteet poikkeisivatkin toisen tilanteesta (ja pysyä kotona jos mahdollista)!


ELÄMÄÄ HISSITTÖMÄSSÄ TALOSSA

14/02/2020

Moni on toivonut postausta kokemuksista ja vinkeistä hissittömässä talossa lasten kanssa asumisesta. Ja tässä se nyt tulee! Helmikuu on kuulemma myös hissitön kuu (kuulin tämän juuri), joten sattuipas sopivasti.

Molempien poikien kanssa asuttiin niin vauva, kun vielä pikkulapsiaikakin hissillisessä talossa, mutta kaksi viimeistä kerrostaloasuntoamme ovat olleet hissittömiä. Edellisessä kodissa hissittömyys ei haitannut koskaan, vaikka silloinkin asuimme talon ylimmässä kerroksessa. Lapset kulkivat silloin jo itse, rappuset olivat helppokulkuiset eikä kapuaminen kauppakassinkaan kanssa tuntunut liian raskaalta.

Kaksi vuotta sitten muutimme uudelleen, käytännössä kerrosta ylemmäs jonka lisäksi perhe kasvoi uudella vauvalla. Ja samalla se hissittömyyskin alkoi tuntumaan – kirjaimellisesti. Pienet haasteet olivat toki tiedossa jo muuttaessa, mutta siitäkin huolimatta moni muu asia asuntoon liittyen meni meillä hissin ohi, vaikka olisihan se hissi nyt ihan älyttömän kätevä!

Hissittömyys on herättänyt paljon ihan kronkreettisia kysymyksiä, joita olen koostanut alle:

Missä säilytätte rattaita, kannatteko ylös alas?

Säilytämme pääosin rattaita sisällä rapussa niille osoitetussa syvennyksessä, lukittuna kaiteeseen. Meillä on myös ihan rapun oven vieressä lämmitetty ulkoiluvälinevarasto, mutta se on aina niin täynnä etteivät rattaat sinne mahdu. Onneksi olemme siis saneet sovittua toisenlaisen ratkaisun muiden asukkaiden ja taloyhtiön kanssa. Jos olemme pidemmän aikaa poissa, viemme rattaat kellariin.

Onko teillä parveke päikkäreitä varten?

Kyllä! Meillä on oma parveke ja siellä erilliset matkarattaat ihan vain päikkäreitä varten.

Vinkkejä miten selvitä hissittömässä talossa vauvan / taaperon kanssa? Vinkit vaunuihin?

Kyllä sitä selviää! Meillä on vanuina Bugaboon Buffalot, joissa niin vauvakopan että isomman istuimenkin saa erikseen irti ja siinä on myös kantokahva. Istuin pysyy myös pystyssä maassa, tästä on ollut toki apua! Vauvan ollessa vielä kantokopassa, meillä oli sen sisällä vielä erillinen (Phil&Teds) pehmeä kantokoppa, jossa vauvaa oli helppo ja kevyt kuljettaa, ilman että koko koppaa piti edes iroittaa. Se oli tosi kätevä!

Kun vauva kasvoi, eikä enää mahtunut koppaan, piti ulkoiluja ja päikkäreitä alkaa ennakoimaan paremmin. Toisaalta siinä kohdin vauvan rytmikin oli jo aika selkeä. Eli ajoitamme ulkoilut niin, ettei hän nukahda rattaisiin, vaan nukkuu vasta kotona. Aina ei onnistuttu, silloin joko jäätiin sitten ulos hengailemaan nukkavan beben kanssa tai yritettiin kantaa nukkuva lapsi sylissä heräämättä ylös (onnistui joskus) tai kantaa hänet nukkuvana vaunuosan istuimessa (se on taas jo aika liian raskasta ja hankalaa) parvekkeelle.

Eli vaunuiksi suosittelisin miettimään sellaisia, joista saa kopan sekä istuinosan kätevästi irti, sekä se pehmeä kantokassi on kyllä ihan ehdoton! Helpotusta olisi tuonut myös kantoreppu, jollainen meilläkin kyllä on, mutta tämä tapaus ei siinä tykännyt olla. Sen avulla saa kädet vapaiksi niin alas kun ylöspäinkin mennessä.

Miten kuljetit vauvaa, entä taaperoa, käveleekö hän itse?

Tosiaan ensimmäiset puoli vuotta hän kulki pehmeässä kantokassissa, jonka jälkeen ollaan kannettu ihan vaan sylissä. Meidän kierrerappuset ovat vähän haasteelliset kulkea ja kaiken kukkuraksi kaiteet ovat vaaralliset pienelle, sillä ainakin ennen hän mahtui osasta väliköistä läpi.

Itse kulkemiseen taapero tarvitsee vielä apua, mutta kovasti ollaan viime kuukausiana harjoiteltu portaissa itse kulkemista – toki käsi kädessä tai jopa molemmissa. Välillä menee paremmin, aika usein taapero kuitenkin heittäytyy myös makarooniksi tai keksi jotain muuta ”kivaa”, kuten haluaakin mennä alas kun ollaan päästy muutama porras ylös. Jos on aikaa ja hemoja kulkee siis avustettuna tai itse kontaten ylös, muuten kainalossa.

Muuttaisitko uudelleen hissittömään taloon pikkulapsiaikana?

Hissistä on tullut haaveiltua kyllä monen monta kertaa ja myönnettävä on, että jopa sen puuttumisen takia olen muutaman kerran jättänyt lähtemästä ulos. Hissi ei kuitenkaan ole minun asunnon kriiteireissä ihan siellä ylimmässä päässä, moni muu asia ajaa tämänkin kokemuksen jälkeen edelleen sen edelle. Eli muuttaisin, jos muuten asunto olisi hyvä.

Tottuuko siihen ikinä / helpottaako se joskus?

Joinan päivinä vituttaa vähemmän kun toisina, niin se kai on ihan kaikessa elämässä :D Toki se helpottaa sitten, kun lasta ei tarvitse enää itse kantaa. Nyt kun ajattelee, niin tähän mennessä helpointa on ollut silloin kun vauva oli pieni ja hentoinen ja kulki heräämättä pienessä kopaassaan.

Hisittömyys raskausaikana, miten pärjäsit?

Yritin ottaa sen urheilun kannalta (ja otan vieläkin). Etenkin loppuraskaudessa, kovien helteiden aikaan oli ylös kulkeminen ihan oikeasti työn ja tuskan takana. Myös portaissa kaatuminen huoletti joskus.

Hauska juttu on jäänyt mieleen juurikin loppuraskauden aikaan, kun yksi naapuri oli muuttamassa ja jättänyt tuolin vähäksi aikaa rappuun. Toinen naapuri luuli, että se oli minun lepotuolini kerrosten välissä. Ei sentään, mutta ihan hyvä idea!

Millä järjellä raahaat itsesi, kassisi ja lapsesi toisensa jälkeen ylös?

No järkeä ei ole kyllä paljoa jäljellä, mutta jotenkin sen sirkuksen vaan jaksaa päivästä toiseen – kun on pakko. En minä rappuunkaan halua jäädä asumaan, hahah. Joskus hermo palaa kauppakassien ja venkoilevan taaperon kanssa niin, ettei kenellekkään naapurille jää epäselväksi – sori siitä.

Meillä on tapana myös pyytää apua, kuten soittaa toinen alas hakemaan kauppakassit tai joskus olen jättänyt lapsen istumaan rattaisiin ja vienyt ensin ostokset ylös. Mielenterveyden kannalta esimerkiksi kauppakassipalvelu, jossa joku muu kantaa ne ostokset ylös, on aika hyvä juttu jota mekin välillä käytämme vain tästä syystä. Jonain päivänä minäkin opin olemaan fiksu ja ottamaan repun kauppaostoksille, kuten mieheni tekee.

*

Hissi kyllä siis säästäisi hermoja, että ihan oikeasti aikaakin. Ulos lähteminen ei ehkä tuntuisi niin usein operaatiolta, jota pitää suunnittella etukäteen (mitä ottaa mukaan, mihin, miten saa kannettua kaiken, mitä voi tuoda tullessa…), mutta kyllä kaikesta aina selviää, myös hissittömyydestä ja asumisesta hissittömän talon ylimmässä kerroksessa. Me asumme kuitenkin ”vain” kolmannessa (+ pohjakerros), sain viestin eräältä äidiltä joka asuu kahden pienen kanssa hissittömän talon KUUDENNESSA kerroksessa! Oh my.

Kokoajan menee taas helpompaan päin ja kunhan noista talvihaalareista ja kengistä päästään, niin rappujen kulkeminen helpottuu taaperollakin. Miten te muut pärjäilette hissittömässä talossa?


AURINKO AAMUPALAPÖYDÄSSÄ

9/02/2020

Vaikka ulkona oli tänään sateista ja harmaata, meidän aamupalapöydässä paistoi aurinko. Eipä sitä näköjän välillä tarvitse piristykseksi kuin vähän väriä. Kaiken harmauden keskellä tuoremehukarahvi tuntui hohkaavan valoa ja lämpöä koko huoneeseen. Vitamiinit tulivat kyllä viikon sairastelurupeaman jälkeen tarpeeseen, jospa tästä sitten päästäsiin siirtymään kohti energisempää eloa.

Heti huomenna maanantai-aamusta arki starttaa meillä neuvolalla ja tapaamisella lapsen opettajan kanssa. To do-lista on täyttynyt kaikenlaistsesta tylsästä, kuten veroasioista ja kirppiskamojen selvittelystä, mutta oikeastaan odotan jo kaikkea tätä ihan innolla. Ihana päästä taas arkeen kiinni. Ajattelin myös metsästää kukkakaupasta sesongissa nyt olevaa, kirkkaan keltaisena kukkivaa Mimosaa. Energistä alkavaa viikkoa kaikille!