ARKIKUVA 27/52

8/07/2019

Viime viikon arkikuva on tällainen, oikeastaan vähän tyhmä juttu. Olen ollut kaikkien lasteni kohdalla tosi tarkka siitä, ettei telkkaria tai ruutua katsota olleenkaan vauvana. Esikoisen kohdalla taisin vielä olla sitä mieltä, että alle 2,5 vuotias ei saa katsoa televisiota, mutta kyllä meillä lopulta Muumit pyörivät siinä reilun vuoden ikäisenä jo.

Etenkin televison katselukielto on meillä helppo toteuttaa, sillä meidän yhdestä ainoasta pikkutelkkarista eivät ole televisiokanavat näkyneet yli kuuteen vuoteen. Kunnes vasta hiljattain löysin siihen sellaisen antenni(?)piuhan. Toki tv:n kautta ja läppäriltä katsotaan välillä sarjoja ja leffoja, mutta aika vähän niillekään jää nykyisin aikaa ja sekin aina vauvan ollessa nukkumassa. Pojatkin käyttävät ruutuaikansa useinmiten kännyköillään.

Viikonloppuna oli kuitenkin sellainen tilanne, että olin kaksin vauvan kanssa, väsytti, oli nälkä ja halusin syödä ilman toisessa lahkeessa roikkuvaa babyä. Pistin telkkarin päälle ja istutin hänet sen eteen. Kaikessa kamaluudessa tilanteen ollessaan kuitenkin perjaatteitani vastaan, oli näky jollain tapaa niin söpö, että pakkohan siitä oli kuva napata. Vauvan ensimmäinen kerta television ääressä.

Viihtyihän hän siinä kaikinkaikkiaan ehkä huimat puoli minuttia, sitten kiinnostuksen vei tuo lipaston rikkinäinen laatikko, jossa väliaikaisesti säilytämme työkaluja, ruuveja sen sellaista kivaa vauvalle sopivaa roinaa. (söin sitten muuten istuen tuossa pikkutuolilla, vahtien ettei vauva saa laatikosta käsiinsä mitään vaarallista)

Minkä ikäisinä muuten teidän lapset ovat alkaneet katsomaan lastenohjelmia?


ARKIKUVA 24/52

19/06/2019

Arki se pyörii täällä Espanjassakin. Etenkin kun reissussa ollaan lähes kuukausi ja asutaan talossa hotellin sijaan. On kaupassakäynnit, ruokalistojen suunnittelut, vaipat, soseet ja pyykinpesut.

Onneksi itse rakastan ruokakaupassa haahuilua ja tuoteselosteiden lukua (kiitos kärsivällisyydestäsi rakas mieheni, joka olet täysin päinvastaista maata). On ihana löytää uusia ihmeellisiä tuotteita tai välillä vaan ihastella paikallista pakkausmuotoilua. Valmiita vauvanruokia ostelessa täällä muuten saakin olla hyvin valppaana, sillä useissa ruoissa saattaa olla lisättyä merisuolaa, maitoa, keksinmuruja tai ihan vaan sokeria.

Kauppojen vihannes -ja leipäosastot hullaannuttavat minut täällä aina. Niin paljon kaikkea ihanaa – ja niiin halvalla!


ARKIKUVA 20/52

21/05/2019

Viime viikon arkikuvan myötä pääsen samalla esittelemään äitienpäivälahjaksi saamiani kenkiä. Vaikka olin ”hienovaraisesti” kertonut haluavani kyseiset kengät, oli niiden saaminen lahaksi silti ihana yllätys. Varsinkin kun mukana oli myös kokoa 20 olevat samanlaiset kengät Myylle.

Jotenkin hyvin äitienpäivän teemaan sopivasti sainkin huomata, ettei kengänkokoni ole enää sama kun ennen viimeisintä raskauttani. Piti siis käydä vaihtamassa ne isompaan kokoon. Nyt kolmen raskauden myötä kengänkokoni on siis kasvanut yhteensä kaksi numeroa.

Olimme varanneet viime lauantaiksi ajan poliisiasemalle passin hakuun – vauva saa ensimmäisen passinsa! Viikonlopuksi oli luvattu lämmintä ja aurinkoista säätä ja minä olin etukäteen mielessäni kuvitellut ihanan seesteisen ja kiireettömän viikonloppukävelyn yhdessä keskuspuiston läpi poliisiasemalle. Todellisuus oli kuitenkin vähän toista.

Ensinnäkin, meille tuli kauhea kiire ja aluksi jopa näytti siltä, että saisin lähteä koko reissuun yksinäni. Kiireen vuoksi meidän piti todellakin mennä kiireellä. Siinä ei ehtinyt (tai pystynyt) paljoakaan puuskutukseltaan mitään jutella tai kaunista metsää ihailla. Muutenkin minä kipitin lyhyillä jaloillani kokoajan oikeastaan vähintään muutaman metrin perässä.

Oli todella kuuma ja mikä parasta, olin kasvatellut säärikarvojani jo tovin epilointia varten. Ne näyttivät niin törkeiltä valkoista ihoani vasten, että päätin vetää niiden peitoksi paksut polvisukat. Lisäksi sukat olivat vähän isot ja ne yhdistettynä ensimmäistä kertaa jalassa oleviin kenkiin sain tietysti vielä rakkulat molempiin kantapäihini että pikkuvarpaisiini.

Kotimatkalla meinasin hypätä yksin ratikkaan kipeiden rakkuloideni kanssa, mutta takaraivossa jyskytti unelma ihanasta lauantai-iltapäivän perhekävelystä. Ja niin minä linkutin ja nautin joka hetkestä. Ja sain jopa otettua tämän ihanan kuvan (vaikkakin kuvien ottamisen jälkeen huomasin olevani ihan yksin metsässä, kesti kai liian kauan).