KYSYMYKSIÄ JA VASTAUKSIA LAPSISTA, ASUMISESTA, OPISKELUSTA JA TYÖSTÄ

15/03/2021


Olen keräillyt alkuvuoden mittaan Instagramissa saamiani kysymyksiä ja koska vastaukset siellä näkyvät vain hetken tai kyselyt on tullut yksityisviestein, ajattelin jakaa niitä myös vähän kerrallaan tänne blogiin. Tähän ensimmäiseen osaan valikoin muutamia perheeseen, asumiseen ja opiskeluun liittyviä kysymyksiä.

TAHTOISITKO VIELÄ LISÄÄ LAPSIA?

No jooo, aika kultaa muistot ja viime aikoina on se käynyt usein mielessä. Mutta tässä asiassa on pakko ajatella järjellä, eikä vaan kuunnella hormoneja ja kirkuvia munasarjoja. Jos taloudelliset resurssimme olisivat toisenlaiset niin kyllä ehdottomasti. Isoin mietityksen aihe on siis raha (miten typerä syy). Jos meidän olisi mahdollista ostaa haluamamme iso asunto (4-5 makuuhuonetta, työhuone ja kodinhoitohuone pitäisi mielellään olla) haluamaltamme alueelta (ja keksisimme että mikä se alue on) sekä hoitaa lasta kotona pitkään, niin asiaa ei ehkä tarvitsisi miettiä niin paljoa järjellä.

Ja vaikka asunto-asiat järjestyisivät, kuitenkin toinen asia joka mietityttää on oma jaksamisemme. Lapsia on nyt jo yhteensä neljä ja välillä tuntuu, ettei oma pääni kestä sitä kaikkien asioiden muistamista ja hoitamista, kodinhoitoa ja omaa räpättämistä. Puhumattakaan ajoittaisesta elämöinnin määrästä (ja volyymista) ja tavarakaaoksesta. Tarvitsen paljon rauhaa, omaa aikaa ja seesteisyyttä ympärilleni, jota kyllä toki voi saada lastenkin kanssa, mutta ei aina kovin helposti tai usein.

Nuorimmaisen lapsen kanssa vauva-aika oli monesta syystä ajoittain tosi rankka, ja vaikka kaikki menisi tällä kertaa helpommin, pelkään että jo pelkkä univaje ja rikkonaiset yöt horjuttavat liikaa mielenterveyttäni sekä kuormittaisivat parisuhdetta. Kaikissa kolmessa raskaudessa minulla on ollut hyperemeesi, eli raju raskauspahoinvointi ja sen kokeminen jälleen pelottaa myös.

MISSÄ TAHTOISIT ASUA?

Olen koko aikuiselämäni halunnut asua ratikkalinjan varrella, ja niin myös olen tehnyt viimeiset 17 vuotta, mutta koronavuosi pisti ensimmäistä kertaa ihan tosiaan pohtimaan uusia vaihtoehtoja. Mökkimäinen asuminen kantakaupungissa on aina kiinnostanut, mutta nyt alkoi oikeasti tuntumaan, että tarvitsemme entistä enemmän tilaa ympärillemme sekä oman kunnon pihan. Mietin jossain vaiheessa ihan vakavissani muuttoa puutaloon Porvooseen ja googlailin jopa busssiaikatauluja ja laskin lasten koulumatkoja sieltä tänne.

Mutta juuri nyt en tiedä yhtään, siis ainakaan kun miettii realistisesti (suuria haaveita toki jugendlinnasta ja merenrantamökistä on). Minulla on todella vahva tunneside ja kaipuu vahoille kulmille Alppiharjun suunnille. Samoilla kulmilla asuisi paljon ystäviä, on kaikki mahdolliset palvelut uimahallista leffateatteriin, kirjastoon ja suutariin, ravintolat ja kahvilat, lapsille päiväkodit, eri vaihtoehtoja kouluista, leikkipuistot ja harrastukset. Sieltä suunnilta muutimme kuitenkin aikonaan pois, koska isoja asuntoja sieltä on lähes mahdoton löytää. Olemme myös nyt tottuneet täydelliseen rauhaan ja välittömään luonnonläheisyyteen, joten ihmisvilinä ja ajoittainen levoton tunnelma voisi olla liikaa, vaikka nyt sitä usein kaipaankin.

Olen itse alunperin Espoosta ja kun sieltä silloin 17 vuotta sitten muutin pois, olin varma etten ikinä palaisi. Nyt olen katsellut asuntoja jopa vanhoilta kulmilta. Länsimetrolla kun pääsisi nopeasti ja helposti vaikkapa Tapiolasta kavereita tapaamaan.

Ex-tempore illanvietot tai pikaiset kahvilatreffit kavereiden kanssa onkin se syy, miksi pelkään etten olisi onnellinen jossain kauempana asuessani. On tärkeää tietää, että voin milloin vaan nopeasti tavata kaveria tai käydä hankkimassa jonkun tarvitsemani asian keskustasta tai kaupunginosan fb-ryhmäläiseltä, kesällä taas on ihana ajaa pyörällä nopeasti paikasta toiseen, poiketa torilla ostamassa mansikoita ja kipaista apteekissa samalla reissulla.

Lisäksi meidän pitää aina ensin ajatella vanhempia lapsia, joilla on koulut ja ystävät sekä toinen koti ja vanhempi tietyssä paikassa. Liian kauas tai hankalan matkan päähän ei siis voi noin vaan lähteä. Nämä päätökset pitää tehdä suurella harkinnalla, kaikkia osapuolia kuunnellen. Joten toistaiseksi olemme vaan jumahtaneet tähän ja se kieltämättä vähän ahdistaa, koska en pääse siitä ajatuksesta, että tahtoisin muuttaa (ja sekin ahdistaa, koska en tahtoisi ajatella muuttamista, onko järkeä maalata seiniä-ajatuksia ja asunto-asioita kokoajan). Kaipaan tätä tunnetta. 

MIKSI ET ENÄÄ NÄYTÄ VANHEMPIA LAPSIASI SOMESSA?

Lasten kasvaessa ja itsenäistyessä se on tapahtunut luonnostaan, osittain ajattelematta ja osittain heitä suojellakseni. En koe mielekkääksi kovin henkilökohtaisten asioiden jakamista, vaikka kuvissa lapset edelleen näkyvätkin, mutta toki kokoajan harvemmin. En ole kuitenkaan rajaamassa vanhempia lapsia kokonaan somesta pois, paitsi jos he itse joskus niin tahtovat. Muutenkin mielestäni somen tekeminen ja siellä olemien on muuttunut myös aikuisten kesken viime vuosina entistä henkilökohtaisesti etäisempään suuntaan.

Viime aikoina olen kuitenkin välttänyt lapsista suorien kasvokuvien laittoa, mutten ole siinäkään täysin ehdoton. Nuorempien lasten kohdalla someen jakaminen on vähän erilaista,  silloin usein puhutaan paljon yleisesti kaikkia vauvoja ja taaperoita koskevista asioista kuten kasvusta, kehityksestä tai vaikkapa päiväkotipaikoista. Pienten ulkonäkö myös muuttuu, eivätkä he kulje minnekään itsekseen, siksi heistä jakaminenkin tuntuu luonetevammalta. Lapsi on nuorempana ikäänkuin vielä osa vanhempaa.

Viime aikoina on puhuttu paljon lasten oikeudesta yksityisyyteen ja se on hyvä. Omat lapseni ovat olleet esillä somessa, toki pintapuolisesti, ja nyt vähän isompina he myös ymmärtävät sitä myös enemmän. Ja edelleen he haluavat olla esillä, ja jos joskus eivät, niin he sanovat ja minä kunnioitan sitä.

Lapset ja heidän kaverinsa ovat kasvaneet hyvin erilaiseen maailmaan, jossa some on heillekin osa arkipäivää. Kukaan ei heitä koulussa kiusaa siitä, että heistä on blogissa kuvia (joita ei muuten löydä esim nimellä googlaamalla), koska niin on monesta muustakin kaverista. Lisäksi kouluilla on omat julkiset blogit ja instat, joten kaikki tämä on heille luonnollista. Pian koittaa aika kun he haluavat ehkä avata omat some-kanavat ja toivon, että tästä kaikesta on ollut heille hyötyä kun se maailma heille aikanaan kunnolla aukeaa.

AIJOTKO VIELÄ JATKAA OPISKELUITASI?

Itseasiassa hain perjantai-iltapäivällä hetken mielijohteesta opiskelu-oikeuteni palauttamista ja sain juuri viestin, että hakemukseni hyväksyttiin. Eli näillä näkymin jatkan syksyllä. Olen itsekin vähän hölmistyneenä täällä, että mitä sitä tuli juuri tehtyä. Samaan aikaan koen, että mitä pidemmälle venytän jatkamisen aloittamista, sitä hankalampaa se on.

Minulla on taustalla ensimmäisen vuoden opinnot medianomin tutkinnosta, journalismin koulutusohjelmassa. Eli vielä olisi noin 2,5 vuotta edessä. Opinnot jäivät kolmisen vuotta kesken aluksi jaksamisen ja ajanpuutteen ja sitten lopulta kokonaan vaikean raskauden vuoksi. Raskauden jälkeen koin, että pienen vauvan kanssa ei omat rahkeet riitä opiskeluun. Kun mies jäi puolestaan kotiin hoitamaan lasta, ei aika ollut silloinkaan oikea, koska edes yhden meistä piti saada palkkaa.

Syksyllä taapero täyttää kolme ja menee päiväkotiin, mies takaisin töihin ja tässä nyt panikoin lähinnä sitä, että tuleeko samaan syssyyn liikaa kaikkea uutta. Tämä oli myös niin nopea päätös, etten ole vielä ehtinyt puhua tästä ollenkaan mieheni kanssa, kröhöm. Pidätän siis oikeuden myös muutokseen, ja jos syksy tuntuu tulevan liian nopeasti, venytän aloittamista tai otan alkuun vain muutaman kurssin, jos se on koulun puolelta mahdollista. Toivon että nykyään kursseja voi suorittaa enemmän etänä kun silloin neljä vuotta sitten, vaikka koronatilanne syksyllä olisikin helpompi.

MITÄ TEET TYÖKSESI?

Olen digitaalisen sisällön tuottaja ja tuotan sisältöä pääosin sosiaaliseen mediaan, suurimmaksi osaksi omiin kanaviini. Eli oma someni on myös työni. Minua kutsutaan myös vaikuttajaksi ja koska nimitystä on käytetty paljon ivalliseen sävyyn, olen myös itse karttanut sen käyttämistä. Mutta ehkä muutan nyt sen tässä ja kustun itseäni ylpeästi vaikuttajaksi.

Tämä blogi täytti hiljattain 10 vuotta ja se on rahallisesti työllistänyt minut täysin noin kahdeksan vuotta. Nykyään työt ovat siirtyneet entistä enemmän Instagramin puolelle. Saan siis rahaa tuottamalla ja julkaisemalla erilaista kaupallista sisältöä valituille yritykselle, eli tekemällä heille markkinointia. Joskus harvoin myyn pelkkiä tuotekuvia yrityksen omaan käyttöön tai päivitän heidän omaa some-tiliään sovitun ajan. Kaupallisen sisältöjen lisäksi tuotan toki kanaviini myös paljon ei-kaupallista sisältöä, kuten tämän postauksen, josta en saa rahaa.

Suunnittelen siis yrityksille erilaisia konsepteja ja kampanjoita vaikkapa johonkin tuotteeseen liittyen. Teen myyntityötä, asiakashankintaa ja toimeksiantoja, suunnittelen ja järjestän kuvauksia, stailaan, kuvaan, editoin, toimin mallina, kirjoitan, testaan tuotteita, raportoin asiakkaalle tuloksista… Voisi sanoa, että minulla on ikäänkuin yhden naisen mainos -tai mediatoimisto, jossa teen kaikki hommat alusta loppuun asti itse.

Lisää kysymyksiä saa toki laittaa, vaikka alle kommentteihin. Seuraava kysymys & vastaus postaus on jo tulilla ja siihen olen valinnut ihonhoitoon ja vaatteisiin liittyviä kysymyksiä. Niitäkin saa toki laittaa lisää!


VESSAPAPERINHAMSTRAUKSEN VUOSIPÄIVÄ

12/03/2021

Tänään tulee tulee täyteen tasan vuosi siitä, kun ruokakaupoista alettiin hamstraamaan vessapaperia ja säilykkeitä. Moni meistä tuskin olisi vuosi sitten koronauutisten pahentuessa ajatellut, että olisimme edelleen samassa tilanteessa vielä vuotta myöhemminkin. Ja tässä sitä nyt ollaan.

Kuten kaikki vuodet nykyään, myös viime vuosi tuntuu näin jälkikäteen tarkasteltuna menneen nopeasti. Siis siitäkin huolimatta, että pitkään päivät tuntuivat matelevan ja vain toistavan samaa kaavaa. On edelleen helppo palata muistoissa niihin alkukevään päiviin ja tunnelmiin. Muistaa pienimpiäkin yksityiskohtia vuoden takaa. Muistan hyvin ne maaliskuiset päivät kun pelko ja epävarmuus alkoi hiipimään ihan kunnolla ja miten pakonomaisesti päivitin puhelimesta uutisia.

Aluksi välttelimme tarkkaan ihmisiä, emme menneet edes leikkipuistoon jos siellä oli muita. Siirsin sängyn ikkuanan alle, niin että silloin 1,5 vuotas taaperoi pystyi ikkunalaudalta katselemaan ulos ja ohikulkevia ihmisiä. Aloimme näyttämään hänelle tuolloin myös ensimmäistä kertaa kunnolla lastenohjelmia. Mietin, millaiseen maailmaan hän oppii, kun kaikkiin pitää pitää etäisyyttä.

Muutaman kuukauden omaehtoisen osittaisen karanteenin (kävimme välillä ruokakaupassa jne) aikana pelkoakin vahvemmaksi tunteeksi tuli totaalinen kyllästyminen. Kuten varmasti niin monella muullakin. Samalla tilanne meillä täällä koronan suhteen alkoi rauhoittumaan, kesä oli tulossa ja olo luottavainen. Nähtiin jo kavereita puistoskumpan tai kävelyiden merkeissä. Etenkin loppukesästä, elämä oli ajoittain jo lähes normaalia.

Silti me kaikki varmaan tiesimme, että ei tämä tähän lopu. Vaikka se kokoajan takaraivossa jyskytti, mutta ei sitä halunnut ja jaksanut enää ajatella. Eipä sitä silti kuvitellut että vuosi tätä, uusi sulku ja ulkonaliikkumiskiellon valmistelua – tuntuu ihan utopistiselta. Toisaalta, vielä viime syksynä puhuttiin, että rokotteissa menisi vielä vuosi ja nyt Suomessakin on jo puoli miljoonaa rokotettua. Toivoa siis on.

Koronaväsymys, termi ja fiilis on varmasti monelle tuttu. Tuskin vuodessa kukaan meistä on välttynyt siltä. Tilanteen vaan jatkuessa, paikkojen sukeutuessa ja tapahtumien peruessa olo on ollut hetkittäin toivoton. Olen silti kiitollinen, että saatiin kesällä ja alkusyksystä viettää hetki lähes normaalia elämää. Ja vaikka vuosi sitten halusin lapset äkkiä pois koulusta, on mieli myös muuttunut etäkoulun suhteen. Meille on ollut helpottavaa, että ala-asteelaiset ovat pystyneet käymään koulussa ja taapero kerhossa, vaikka tiestysti sairastumisen mahdollisuus on stressannut.

Huonomminkin voisi siis olla, mutta ei se ajatus toki hirveästi helpota. Itse en tällä hetkellä osaa oikein muuta kun yrittää olla murehtimatta liikaa, viedä ajatukset muualle ja vain odottaa. Tehdä mitä voi ja yrittää nauttia siitä.

Vuosi on opettanut paljon uutta. Kuten että jos päivällä ei käy ollenkaan ulkona tulee ällö ja tunkkainen olo, ahdistuskohtaus kyllä helpottaa vaikka sitä ei sillä hetkellä uskoisi, ruokakaupan verkkotilausta tehdessä pitää ihan ensiksi varata toimitusaika, lapsi ei ehkä mene pilalle jos sen antaa joskus katsoa vähän liikaa lastenohjelmia, samoja legginssejä voi käyttää vuoden ympäri joka päivä, pussinuudelit on ihan hyvä lounas, puhelimeen kannattaa asettaa itselleen päivittäinen ruutu-aika, rattaiden sadesuojaa voi käyttää  taaperon koronasuojana ja ettei meistä kaikista vaan ole hapanjuurileipäleivontaan.

Mitä sinä olet oppinut koronavuotena?


KUKKIA JA TASA-ARVOA

8/03/2021

Tulin äidiksi melkein 12 vuotta sitten, mutta kun reilu kaksi vuotta sitten sain kolmannen lapseni, ensimmäisen tyttären, tapahtui sisälläni jotain uutta. Vaikka jokaisen lapsen kohdalla mieleni on vallannut pelottavat ajatukset ja huoli lapsesta, tämä oli jotain ihan uutta. Sen lisäksi että päässäni pyöri pelottavia skenaarioita siitä, mitä kaikkea lapselle voisikaan tapahtua (onnettomuus, tulipalo, kidnappaus..), ensimmäistä kertaa pelkäsin lapseni puolesta hänen sukupuolensa vuoksi. Mitä kaikkea kauheaa hänelle voisikaan elämässään sattua, koska hän on naispuolinen.

Samalla oman tyttären saaminen avasi muistojen padot, mieleen tulvi kaikki ne kerrat kun minua kohtaan on toimittu väärin, kun olen joutunut väheksytyksi, alistetuksi, ahdistelluksi, näkymättömäksi tai silmätikuksi koska olen tyttö tai nainen. Miten minusta on oletettu asioita vain sukupuoleni vuoksi tai miten pelottaviin, uhkaaviin ja ahdistaviin tilanteisiin olen joutunut sen vuoksi. Se pelko, että oma tyttäreni olisi joskus samoissa tilanteissa, tuntui kun kovalta iskulta suoraan palleaan.

Siksi myös naistenpäivä on tärkeä päivä. Epätasa-arvon vuoksi maailma on todistetusti myös ihan oikeasti monelta eri kantilta tarkastettuna hengenvaarallinen paikka meille naisille. Kiinnostavaa (ja turhauttavaa) dataa tästä löytyy esimerkiksi Näkymättömät naiset -tietokirjasta. Meillä naisilla on myös taloudellisesti heikompi asema sekä myös monelta eri kantilta heikompi työelämäasema, naisiin kohdistuu lisäksi valtavasti seksuaalista härintää ja väkivaltaa – ja paljon paljon kaikkea muuta väärää, vähättelevää ja epäoikeudenmukaista.

Suurimmat ongelmat ovat syvällä yhteiskuntamme rakenteissa. Tasa-arvoisen maailman saavuttamiseksi on yritysten johtoon että poliittisten päättäjien paikoille onkin saatava lisää naisia ja epäkohtia sekä ratkaisuja tuotava esille. Myös median tulisi tuoda entistä enemmän naisten eri kirjoa esille ja näyttää, että naiset kuuluvat kaikkialle. Naistenpäivä on hyvä muistutus sille, vaikka kerta vuodessa ei tietenkään riitä.

Omassa kuplassani ja omasta mielestäni naistenpäivä ei ole kaupallistunut liikaa ja muuttanut merkitystään sukupuolten tasa-arvon puolustamisesta vain yhdeksi niistä päivistä kun annetaan kukkia ja suklaata. Vaikka sain minä myös niitä pinkkejä ruusuja aamulla (mistä olen iloinen). Omassa lähipiirissäni ihmiset sukupuoleen katsomatta kuitenkin ovat feministejä ja tasa-arvon kannattajia ja myös tekevät töitä sen eteen, toivottavasti vuoden jokaisena päivänä perhe-elämässä, töissä, vapaa-aikana sekä poliittisesti.

Tunnistan siis sen, että tässä asiassa olen hyvin etuoikeutettu ja koen asian vain omasta vinkkelistäni. Olen valkoinen cis-heteronainen enkä todellakaan kohtaa maailmaa samalta viivalta kaikkien naisten kanssa. Olen siinä viivalla paaaljon paljon edellä, jos verrataan vähemmistöihin, kuten värillisiin ja rodullistettuihin naisiin, transnaisiin tai vaikkapa vammaisiin naisiin. Ja silti koen näin paljon täysin perusteltua pelkoa tyttäreni sukupuolen vuoksi. Meidän tasa-arvoistamisessa on vielä valtavasti työtä ja marginaalivähemmistöjen osalta vielä enemmän ja siksi meidän pitää pitää yhtä, viettää naistenpäivää ja nostaa kerta toisensa jälkeen näitä ikäviä epäkohtia esille.

Kukkia, tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia kaikille naisille!