TUNNISTA JA PÄIVÄSTÄ TOISEEN (ARKI 15 & 16)

20/04/2020

Arki-sarjassa julkaistaan vuoden joka viikolta arkisia tapahtumia, jotka ovat tallentuneet puhelimeen. Viikko 15 & 16.

Arki, eli elämämme, on tuntunut viime viikkoina ajoittain selviytymisestä tunnista toiseen, aamusta iltaan – ja sitten taas alusta. Eristäytymisviikkoina on tullut koettua koko tunteiden kirjo laidasta laitaan ja tällä hetkellä se on totaalinen tylsistyminen. Lapsille rutiinit ovat äärimmäisen tärkeitä, etenkin vielä näin poikkeusiakana, mutta itseäni seuraavasta toiseen samalaisina toistuvat päivät alkavat jo vähän hajottaa.

Sitten katson näitä kännykkäräpysä viimeiseltä kahdelta viikolta. Retkiä eri leikkipuistoihin, pyörälenkkejä, kävelylenkkejä, kukkaan puhkeava luonto, yllättäviä raekuuroja, maalaussessioita, yhdessäoloa, syömistä, syömistä ja syömistä. Tajuan, että nuo tuskalliselta tuntuvat, kuolettavan tylsät hetket ovat vain hetkiä. Ehkä me nodatamme päivästä toiseen samaa aikataulua, mutta kyllä päivissä on silti aina jotain vaihtelua.

Ei se silti aina helppoa ole, joskus se kaksi tuntia päivällisestä iltakylpyyn tuntuu ihan tuskastuttavan pitkältä ja vaikealta ajalta kuluttaa. Taapero tuo tavallaan oman haasteensa hommaan ja koko perhe toimii hänen ehdoillaan. Olisihan se välillä mukava aloittaa koko perheen kesken Monopoli-sessiot, kaivaa kaikki pikkulegot esiin, joogata tai vaihtaa kukkien mullat, mutta tässä elämäntilanteessa se jääköön haaveeksi vain.

Mutta onhan se mukavaa myös luuhata päivästä toiseen ympäri puistoja, pihoja ja metsiä – välillä sitä pitää vaan vähän muistutella itselleen. Plärätä niitä jo kuluneita kuvakirjoja läpi, rakennetaan duploilla, tehdään lounaaksi perunamuussia ja sitten taas vedetään ulkovermeitä niskaan. Ja sama alusta. Onneksi meillä on kuitenkin tämä. Vaikka se tuntuu välillä tuskaiselta tai tylsältä, miltä tuntuisikaan elo ILMAN tätä.

Vanhemmat postaukset:
ARKI 1 & 2, ARKI 3 , ARKI 4,  ARKI 5, ARKI 6,  ARKI 7, ARKI 8,  ARKI 9,  ARKI 10,  ARKI 11,  ARKI 12,  ARKI 13 & 14


TÄSSÄ HETKESSÄ

16/04/2020

poika, r-collectionsyöty piirakka, rahkapiirakkalapset syövättaapero, tyttörahkapiirakkapoika, r-collection college, suolakivilamppu, valkoinen , syöminen, piirakkarahkapiirakka

En nyt sanoisi että olo olisi yhtään energisempi vihdoin väistyneen kaamoksen jälkeen, mutta keväinen jo pitkälle iltaan viipyilevä valo on antanut jälleen inspiraatiota valokuvaamiseen. Rakastan sitä tunnetta, kun jopa leivänmuruset pöydällä näyttävät kaunissa valossa eritysen kuvaukselliselta ja ennenkaikkea sitä, kun pimeän kauden jälkeen sitä tarttuu taas ihan erilaisella fiiliksellä siihen kameraan. Sitä miten helpolta ja luonnoliselta se taas tuntuu, kun valoa tulvii kaikkialta.

Olen aina tykännyt taltioida kaikista eniten niitä arjen ihan tavallisia hetkiä. Kuten tässä, lapsia syömässä valmistaikinaan tehtyä rahkapiirakkaa. Ei mitään sen ihmeempää, mutta silti juuri siinä hetkessä koko maailmani.

Joku sanoi minulle joskus, ettei hetkessä pysty elämään tai olla täysillä läsnä kameran läpi. Olen täysin eri mieltä. Ehkä se riippuu myös ihmisestä, mutta nimenomaan juuri sen hetken taltoiminen ja kaiken muun ympäriltä poisjättäminen on mitä parhain tapa asettua siihen hetkeen ja unohtaa kaikki muu. Se riippuu varmaankin paljon myös siitä, kuinka paljon kuvaa. Jos kuvienotto tapahtuu itsestään, miettimättä, kuten minulla, on helppo keskittyä vain siihen itse tilanteeseen. Kamera ikäänkuin räpsii silloin itse automaattisesti.

Ja kun kameran laskee käsistään, on  jo valmiiksi laskeutunut siihen hetkeen ja sulkenut kaiken muun pois. Voi vaan istua alas ja syödä piirakkaa. Unohtaa sen aiemmin viikolla aloitetun sokerilakon, koneessa odottavat pyykit, lukemattomat sähköpostit, puhumattakaan maailmantilanteesta. Nauraa vain piirakanmuruja pöydältä suullaan imuroiville lapsille ja tuntea vadelman kirpeyden suussaan, kunnes ulkona alkaa yhtäkkiä hullu raekuuro ja kaikki haluavat rynntätä parvekkelle sitä ihmettelemään.