ELÄMÄÄ HISSITTÖMÄSSÄ TALOSSA

14/02/2020

Moni on toivonut postausta kokemuksista ja vinkeistä hissittömässä talossa lasten kanssa asumisesta. Ja tässä se nyt tulee! Helmikuu on kuulemma myös hissitön kuu (kuulin tämän juuri), joten sattuipas sopivasti.

Molempien poikien kanssa asuttiin niin vauva, kun vielä pikkulapsiaikakin hissillisessä talossa, mutta kaksi viimeistä kerrostaloasuntoamme ovat olleet hissittömiä. Edellisessä kodissa hissittömyys ei haitannut koskaan, vaikka silloinkin asuimme talon ylimmässä kerroksessa. Lapset kulkivat silloin jo itse, rappuset olivat helppokulkuiset eikä kapuaminen kauppakassinkaan kanssa tuntunut liian raskaalta.

Kaksi vuotta sitten muutimme uudelleen, käytännössä kerrosta ylemmäs jonka lisäksi perhe kasvoi uudella vauvalla. Ja samalla se hissittömyyskin alkoi tuntumaan – kirjaimellisesti. Pienet haasteet olivat toki tiedossa jo muuttaessa, mutta siitäkin huolimatta moni muu asia asuntoon liittyen meni meillä hissin ohi, vaikka olisihan se hissi nyt ihan älyttömän kätevä!

Hissittömyys on herättänyt paljon ihan kronkreettisia kysymyksiä, joita olen koostanut alle:

Missä säilytätte rattaita, kannatteko ylös alas?

Säilytämme pääosin rattaita sisällä rapussa niille osoitetussa syvennyksessä, lukittuna kaiteeseen. Meillä on myös ihan rapun oven vieressä lämmitetty ulkoiluvälinevarasto, mutta se on aina niin täynnä etteivät rattaat sinne mahdu. Onneksi olemme siis saneet sovittua toisenlaisen ratkaisun muiden asukkaiden ja taloyhtiön kanssa. Jos olemme pidemmän aikaa poissa, viemme rattaat kellariin.

Onko teillä parveke päikkäreitä varten?

Kyllä! Meillä on oma parveke ja siellä erilliset matkarattaat ihan vain päikkäreitä varten.

Vinkkejä miten selvitä hissittömässä talossa vauvan / taaperon kanssa? Vinkit vaunuihin?

Kyllä sitä selviää! Meillä on vanuina Bugaboon Buffalot, joissa niin vauvakopan että isomman istuimenkin saa erikseen irti ja siinä on myös kantokahva. Istuin pysyy myös pystyssä maassa, tästä on ollut toki apua! Vauvan ollessa vielä kantokopassa, meillä oli sen sisällä vielä erillinen (Phil&Teds) pehmeä kantokoppa, jossa vauvaa oli helppo ja kevyt kuljettaa, ilman että koko koppaa piti edes iroittaa. Se oli tosi kätevä!

Kun vauva kasvoi, eikä enää mahtunut koppaan, piti ulkoiluja ja päikkäreitä alkaa ennakoimaan paremmin. Toisaalta siinä kohdin vauvan rytmikin oli jo aika selkeä. Eli ajoitamme ulkoilut niin, ettei hän nukahda rattaisiin, vaan nukkuu vasta kotona. Aina ei onnistuttu, silloin joko jäätiin sitten ulos hengailemaan nukkavan beben kanssa tai yritettiin kantaa nukkuva lapsi sylissä heräämättä ylös (onnistui joskus) tai kantaa hänet nukkuvana vaunuosan istuimessa (se on taas jo aika liian raskasta ja hankalaa) parvekkeelle.

Eli vaunuiksi suosittelisin miettimään sellaisia, joista saa kopan sekä istuinosan kätevästi irti, sekä se pehmeä kantokassi on kyllä ihan ehdoton! Helpotusta olisi tuonut myös kantoreppu, jollainen meilläkin kyllä on, mutta tämä tapaus ei siinä tykännyt olla. Sen avulla saa kädet vapaiksi niin alas kun ylöspäinkin mennessä.

Miten kuljetit vauvaa, entä taaperoa, käveleekö hän itse?

Tosiaan ensimmäiset puoli vuotta hän kulki pehmeässä kantokassissa, jonka jälkeen ollaan kannettu ihan vaan sylissä. Meidän kierrerappuset ovat vähän haasteelliset kulkea ja kaiken kukkuraksi kaiteet ovat vaaralliset pienelle, sillä ainakin ennen hän mahtui osasta väliköistä läpi.

Itse kulkemiseen taapero tarvitsee vielä apua, mutta kovasti ollaan viime kuukausiana harjoiteltu portaissa itse kulkemista – toki käsi kädessä tai jopa molemmissa. Välillä menee paremmin, aika usein taapero kuitenkin heittäytyy myös makarooniksi tai keksi jotain muuta ”kivaa”, kuten haluaakin mennä alas kun ollaan päästy muutama porras ylös. Jos on aikaa ja hemoja kulkee siis avustettuna tai itse kontaten ylös, muuten kainalossa.

Muuttaisitko uudelleen hissittömään taloon pikkulapsiaikana?

Hissistä on tullut haaveiltua kyllä monen monta kertaa ja myönnettävä on, että jopa sen puuttumisen takia olen muutaman kerran jättänyt lähtemästä ulos. Hissi ei kuitenkaan ole minun asunnon kriiteireissä ihan siellä ylimmässä päässä, moni muu asia ajaa tämänkin kokemuksen jälkeen edelleen sen edelle. Eli muuttaisin, jos muuten asunto olisi hyvä.

Tottuuko siihen ikinä / helpottaako se joskus?

Joinan päivinä vituttaa vähemmän kun toisina, niin se kai on ihan kaikessa elämässä :D Toki se helpottaa sitten, kun lasta ei tarvitse enää itse kantaa. Nyt kun ajattelee, niin tähän mennessä helpointa on ollut silloin kun vauva oli pieni ja hentoinen ja kulki heräämättä pienessä kopaassaan.

Hisittömyys raskausaikana, miten pärjäsit?

Yritin ottaa sen urheilun kannalta (ja otan vieläkin). Etenkin loppuraskaudessa, kovien helteiden aikaan oli ylös kulkeminen ihan oikeasti työn ja tuskan takana. Myös portaissa kaatuminen huoletti joskus.

Hauska juttu on jäänyt mieleen juurikin loppuraskauden aikaan, kun yksi naapuri oli muuttamassa ja jättänyt tuolin vähäksi aikaa rappuun. Toinen naapuri luuli, että se oli minun lepotuolini kerrosten välissä. Ei sentään, mutta ihan hyvä idea!

Millä järjellä raahaat itsesi, kassisi ja lapsesi toisensa jälkeen ylös?

No järkeä ei ole kyllä paljoa jäljellä, mutta jotenkin sen sirkuksen vaan jaksaa päivästä toiseen – kun on pakko. En minä rappuunkaan halua jäädä asumaan, hahah. Joskus hermo palaa kauppakassien ja venkoilevan taaperon kanssa niin, ettei kenellekkään naapurille jää epäselväksi – sori siitä.

Meillä on tapana myös pyytää apua, kuten soittaa toinen alas hakemaan kauppakassit tai joskus olen jättänyt lapsen istumaan rattaisiin ja vienyt ensin ostokset ylös. Mielenterveyden kannalta esimerkiksi kauppakassipalvelu, jossa joku muu kantaa ne ostokset ylös, on aika hyvä juttu jota mekin välillä käytämme vain tästä syystä. Jonain päivänä minäkin opin olemaan fiksu ja ottamaan repun kauppaostoksille, kuten mieheni tekee.

*

Hissi kyllä siis säästäisi hermoja, että ihan oikeasti aikaakin. Ulos lähteminen ei ehkä tuntuisi niin usein operaatiolta, jota pitää suunnittella etukäteen (mitä ottaa mukaan, mihin, miten saa kannettua kaiken, mitä voi tuoda tullessa…), mutta kyllä kaikesta aina selviää, myös hissittömyydestä ja asumisesta hissittömän talon ylimmässä kerroksessa. Me asumme kuitenkin ”vain” kolmannessa (+ pohjakerros), sain viestin eräältä äidiltä joka asuu kahden pienen kanssa hissittömän talon KUUDENNESSA kerroksessa! Oh my.

Kokoajan menee taas helpompaan päin ja kunhan noista talvihaalareista ja kengistä päästään, niin rappujen kulkeminen helpottuu taaperollakin. Miten te muut pärjäilette hissittömässä talossa?


MITEN MEILLÄ YÖKYLÄILLÄÄN

12/02/2020

Kirjoitin jokin aika sitten pienen ”oppaan” liittyen etenkin ihan pienten lasten ensimmäisiin yön yli hoitoihin, eli Yökyläilyn ABC:n.

Käy ihmeessä lukemassa vinkit, jos postaus meni viimeksi ohi ja aihe on ajankohtainen nyt tai tulevaisuudessa. Lupasin jutun yhteydessä kertoa vielä erikseen, miten meidän lasten kohdalla yölyläilyt ovat menneet.

Kun pojat olivat pieniä, vähän alle yksivuotiaita, koimme että paras tapa oli niin, että hoitaja (mummi) tuli meille kotiin. Tällöin erossaoloaika jäi lyhyemmäksi kun vuorokaudeksi, sillä tulimme yöksi kotiin ja tutussa ympäristössä oli muutenkin helpompi olla. Tuolloin myös molemmat mummolat olivat vähän kauempana, joten senkin puolesta se tuntui parhaalta tavalta. Nyt tekisin kyllä toisin ja menisin itse esim hotelliin yöksi, jos hoitaja jäisi meille yöksi.

Pian 1,5 vuotiaan Myyn kanssa olemme toimineen vähän eri tavalla. Se alkoi niin, että aluksi mieheni halusi tarjota minulle mahdolisuuden nukkua yö häririöittä kotona, joten hän pakkasi babyn, kimpsut ja kampsut ja meni äidilleen yöksi. Tätä toistettiin aina välillä, jolloin mummola tuli vauvalle tutuksi ja mummille taas vauva ja kaikki siihen liittyvä korvikkeen sekoittamisesta ja väsymyksen merkkien tunnistamisesta alkaen.

Kun isän kanssa mummolassa vietettyjä öitä oli kertynyt kymmenisen, jäi Myy ensimmäistä kertaa yökylään, noin kahdeksan kuukauden ikäisenä. Kaikki meni paremmin kun hyvin. Myös itse pystyimme rauhallisin mielin nauttimaan ensimmäisestä kaksinkeskisestä ajastamme aikoihin omassa kodissa, eikä tarvinnut yhtään jännittää, että miten heillä siellä menee. Seuraava yökyläily tapahtui tästä reilun kuukauden päästä ja seuraavaksi olikin vähän pidempi väli, mutta kävimme mummolassa myös muuten vain kylässä ja mummo meillä, joten paikka tai ihminen ei unohtunut.

Viikkoa ennen yksivuotissyntymäpäiväänsä Myy meni ensimmäistä kertaa yökylään myös omalle äidilleni. Tuttu ihminen hänkin, mutta itse kyläpaikka ei ollut. Siinä ei näyttänyt kuitenkaan olevan mitään ongelmaa, etenkin kun olin itse mukana ensimmäisen yön. Menimme Myyn kanssa sinne ensin yhdessä yöksi ja hän jäi sitten toiseksi yöksi sinne vielä itsekseen. Toki Myyn reipas ja utelias luonne auttoi tässä paljon.

Muutama kuukausi sitten hän oli yökylässä ensimmäistä kertaa kaksi yötä putkeen, niin että hän lähti illalla mummolaan ja palasi sieltä sitten toisen yön jälkeen heti aamupäivästä. Kun kaikki on tuttua, ei kahden yön hoitoaika näyttänyt olleen liian pitkä. Tietenkään ei voi täysin tietää mitä puolitoistavuotiaan taaperon mielessä liikkuu, kun hän ei osaa sitä vielä sanoin ilmaista, mutta käytöksestä ei ainakaan huomannut merkkejä ikävästä tai ahdistuksesta (tästä merkki on esim välinpitämättömyys vanhempia kohtaan). Ennemminkin kotiin tuli iloinen ja tyytyväinen tyttö joka oli saanut jakamatonta huomiota ja kivaa tekemistä mummon kanssa – joka kyllä sitten tankkasi syliä illan, mutta hyvillä mielin.

Toinen kahden yön kyläily tapahtui tästä kuukauden päästä, silloin mummolassa oli mukana myös tuttu isoveli, josta oli apua myös mummolle. Tuo kaksi yötä tuntuu tällä hetkellä sellaiselta sopivalta määrältä, jolloin jo toki ikävä tulee, mutta sen vielä kestää itse liikaa syyllistymättä. Toki itse olen ollut pidempiäkin aikoja, jopa 3-4 yötä erossa taaperosta, mutta silloin hän on ollut isänsä kanssa kotona.

Vauvan ensimmäisten yökyläilyjen aikaan meillä ei usein ollut edes mitään sen ihmeellisempää tekemistä, saatoimme olla ihan vain kotona. Mutta oli tärkeää voida välillä olla ihan niinkin ja samalla saatiin kaikki harjoitella turvallisesti erossaoloa. Sillä sellainen tärkeä meno, sairastuminen, mitä vaan voi sattua ihan yllättäen ja silloin on kiva, että yökyläily on jo vähän tuttua hommaa kaikille.

Sitten kun lapset kasvavat, yökyläilyistäkin tulee rennompaa, eikä niitä tarvitse enää välttämättä suunnitella kovin pitkälle. Pojat ovat jääneet extempore yökylään niin tuttuun mummolaan kun ihan uuteen paikkaankin omasta halustaan. Vanhempi on harrastanut jokin verran myös kaveriyökyliä – se on taas ihan oma lukunsa (tai riippuu paljon myös lapsen tempperamentista, meillä se on ollut aika jännä paikka). Viime kesänä vanhin myös lähti ensimmäiselle reissuulleen ilman vanhempia tai isovanhepiaan, viikoksi Viroon kaverin mökille. Hienosti meni!

Ensi viikonloppuna mini pääsee pitkästä aikaa taas yökylähommiin. Mikä onni onkaan, että vakkariyökyläpaikat sijaitsevat lyhyen ratikkamatkan päässä ja lapsen voi käydä viemässä samalla reissulla ja jatkaa itse ystävänpäivädinnerille.

Miten teillä yökyläillään?


ARKI 6

10/02/2020

Arki-sarjassa julkaistaan vuoden joka viikolta arkisia tapahtumia, jotka ovat tallentuneet puhelimeen. Viikko 6.

Still alive – viime viikon paras asia oli, kun sairastamisen jälkeen voimat alkoivat palautumaan ja päästiin pienellä sairastupa-porukalla ulos kauniiseen aurinkoiseen pakkassäähän. Oli ihana ulkoilla monen päivän tunkkaisen olon jälkeen ja sen päätteeksi tulla kotiin syömään hyvällä ruokahalulla. Tässä vaiheessa oltiin vielä optimistisia, että joukon viimeinen säästyisi taudilta, vaikka kyllä se sitten lopulta iski muutaman päivän viiveen jälkeen – mutta ei kyllä tuntunut enää miltään aiemman rupeaman jälkeen.

Vanhemmat postaukset:
Arki 1 & 2
Arki 3
Arki 4
Arki 5