MINUN VUOSIKYMMENENI (+1)

31/12/2019

Tänä syksynä tuli täyteen kymmenen vuotta äitinä. Aika on tuntunut kuluneen kuin siivillä, vaikka kyseessä on lähes yksi kolmasosa koko elämästäni. Minulla on ollut blogini alkuajoista tapana tehdä postaus jossa summaan kuluneen vuoden, mutta nyt ennen sitä, halusin koota yhteen postaukseen koko viime vuosikymmenen – aloittaen kuitenkin jo vuodesta 2009, sillä tuo vuosi oli merkittävä ja siitä alkoi ihan uudenlainen aika elämässäni – koko vuosikymmenen punainen lanka, eli äitiys ja eräänlainen oman itseni löytäminen.

Vaikka hetkessä eläminen on tärkeintä, ei taaksepäin ole mielestäni yhtään väärin myöskään katsella, siitä voi oppia ja oivaltaa paljon josta on hyötyä myös tulevaisuudessa. Ja ennenkaikkea muistaa, että vau, miten upeita juttuja sitä onkaan omalle kohdalle vuosien mittaan sattunut.

2009

Tammikuussa raskaustestiin piirtyi kaksi viivaa. Asuimme poikaystäväni yksiössä Sörnäisten kurvissa ja aluksi suunnitelmamme oli jäädä asumaan siihen. Ihan hyvin parven alle olisi voinut tehdä vauvalle oman sopen. Vuoden edetessä muutto suurempaan asuntoon, vähän rauhallisimmille seuduille alkoi kuitenkin kiinnostamaan. Onneksi. Tarjous meni läpi ihan uuteen kolmioon Alppilasta, jonne sitten muutimme kesällä.

Raskauden myötä halusin vaihtaa myös työpaikkaa, sillä koin ettei työpaikkani silloin eritysluokan avustajana ja satunnaisena opettajan sijaisena usin hyvin fyysisten erityislasten parissa ollut turvallista siinä tilassa. Uusi paikka löytyi ihan toiselta alalta, minusta tuli opintoasiainsihteeri kulttuurialaan painottuvaan ammattikorkeakouluun. Koko raskausajan kärsin voimakkaasta raskauspahoinvoinnista, hyperemeesistä ja muistan oksennelleeni salaa työhuoneeni paperiroskikseen.

Syyskuussa minä täytin 23 vuotta ja esikoispoikamme syntyi suunitellulla sektiolla muutaman päivän sen jälkeen. Äidiksi tuleminen oli ihmeellistä ja ihanaa, vähän rankkaakin, mutta kaikki tuntui hyvin luonnolliselta ja minusta kuoriutui kunnon touhukas mamma. Aloimme heti harrastamaan vauva-hierontaa ja sain sitä kautta ensimmäiset äiti-kaverit, joiden kanssa nähtiin usein. Kaikki sukulaisemme olivat aivan ihastuksissaan vauvasta ja pikku Kaapo ilostutti kovasti meidän kaikken elämää.

2010

Heti alkuvuodesta reissattiin Kaapo-vauvan kanssa Teneriffalle lomalle. Onneksi rota-virus iski itselleni vasta kotimatkalla.. Muuten matkalla oli ihanaa ja leppoisaa. Kaapo oli rauhallinan vauva.

Muuten päivät menivät aikalailla kotona tai kävelyllä vauvan kanssa. Talvi oli ennätysluminen ja kaikkia helsinkiläisiä pyydettiin lumitöihin kaduille. Aloitettiin vauva-uinti ja kävin elämäni ensimmäistä kertaa Lapsimessuilla.

Nautittiin elämästä kovaa vauhtia kasvavan pikkuisen kanssa, kesällä oltiin paljon puistoissa, mökkeiltiin, pyörittiin kaupungilla. Leikkasin myös lyhyet hiukset. Aloin käymään Kaapon kanssa muskarissa, kerhossa sekä jumpassa ja sain sitä kautta tosi paljon uusia äiti-kavereita ihan naapurista. Meillä oli tapana nähdä Alppilan-äitien kanssa (A-äidit) aina kerran kuukaudessa myös ilman lapsia viilinasin äärellä. Loppuvuodesta aloin haaveilemaan toisesta lapsesta. Hurahdin Bugaboohon ja Mini Rodiniin.

2011

Vuoden ensimmäisinä pävinä perustin tämän blogin. Ajatuksena oli kirjoitella vauvahaaveista, mutta kun ne nopeasti toteutuivatkin, en aluksi halunnutkaan kertoa täällä olevani raskaana. Kaapon kanssa tehtiin ehdelleen paljon kaikenlaista mitä nyt puolitoistavuotiaan kanssa tehdään, ulkoiltiin, käytiin edelleen kerhoissa ja muskarissa, nähtiin paljon kavereita.

Kävimme myös muutaman yön Tallinnassa kylpylässä, jäin koukkuun Millenium-sarjaan sekä Top Chefiin sekä kävin ensimmäistä kertaa aikuisiällä katsomassa Oopperaa sekä otin tatuoinnin (rusetin ranteeseen, juuri ennen raskaaksi tuloa). Raskauden myötä minulle iski tälläkin kertaa hyperemeesi ja jouduin taas tiputukseen. Myös Kaapon korvatulehduskierre alkoi. Katsottiin paljon muumeja sohvalla maaten.

Kesää kohden alkoi onneksi helpottamaan, tein muutamia työvuoroja tuttavani kahvilalla sekä möin kirppiksellä tekemiäni hamahelmi-koruja. Raskausaika meni todella nopeasti, taaperon kanssa päivät nyt muutenkin olivat kokoajan täynnä tekemistä. Kaapo oli ihanan iloinen ja menevä tyyppi. Paljon tehtiin myös perheenä, käytiin tapahtumissa, ulkoilemassa, nähtiin kavereita ja sukulaisia usein. Metsästin uusia Bugaboon tulparattaita jotka tulivat markkinoille, mutta joilla ei ollut vielä myyntilupaa Suomeen. Olin niin onnellinen kun ne lopulta onnistuin kikkailemaan meille.

Emme tälläkään kertaa halunneet tietää tulevan vauvan sukupuolta etukäteen, lokakuussa meille syntyi toinen poika. Kaikki meni ihanasti, synnytys oli pitkä mutta loppujen lopuksi hieno kokemus, imetys onnistui tällä kertaa ja olin niin fiiliksissä imetyksestä ja siitä, että pystyin tekemään sitä missä vaan.  Arki kahden pienen kanssa oli toki ajoittain haastavaa, mutta kaikki meni paremmin kuin hyvin. Kaaposta kuoriutui heti auttavainen ja huolehtiva isoveli.

Marraskussa käytiin Tukholman risteilyllä, jouluussa vauva sai nimekseen Elvis. Vuosi vaihtui niin että nukahdin sohvalle jo ennen h-hetkeä. Elämä painoittui vahvasti pikkulapsiarkeen.

2012

Ensimmäinen kokonainen vuosi kahden lapsen äitinä. Alkuvuodesta liityin harrastajateatteriin ja se oli ihanaa, nautin siitä suunnattomasti. Aloimme heti harjoittelemaan näytelmää jossa minulla oli useampi pikkurooli, esityksetkin alkoivat aika nopeasti. Kevällä rupisemme harjoittelemaan uutta näytelmää, jossa olin tällä kertaa pääosassa.

Alkuvuodesta perheemme rakas Portugalinvesikoira Odie kuoli 14 vuoden iässä. Vasta syksyllä sirottilimme koiramme tuhkat nuoruudenkotini pihan kukkaniitylle.

Ostin järjestelmäkameran ja aloin itsenäisesti opettelemaan sen käyttöä. Sain blogini kautta jo jonkin verran tuloja pelkkien tuotepalkkioiden lisäksi, lisäksi loppuvuodesta siirryin kirjoittamaan blogiportaaliin josta sain myös pientä kuukausipalkkaa. Minusta tuli siis ammattilaisbloggaaja. Sain blogin kautta myös uusia ystäviä jotka ovat edelleen tärkeitä ja läheisiä.

Isäni sairaastui yllättäen vakavasti. Se oli itselleni tosi kova paikka. Edelleen kun kuljen sairaalan ohi, mieleeni tulvii muistot miten ajoin sydän syrjälläni pyörällä teho-osastolle. Kaikki päättyi hyvin ja hän toipui ja pääsi muuttamaan vaimonsa kanssa Espanjaan, kuten he olivat jo aiemmin suunnitelleet tekevänsä.

Lapset sairastelivat paljon ja antibiotteja kului. Onneksi syksyllä Kaapon korvat putkitettiin johon sairastelukierre  vihdoin loppui. Kaapo täytti kolme ja aloitti kerhon. Käytiin edelleen myös muskarissa ja leikkitreffit muiden äiti-kavereiden kanssa olivat (kahvin lisäksi) henkireikäni.

Vietimme vähän erilaisien joulun Flamingon kylpylässä, jännitimme loppuun saakka onnistuuko suunnitelmat, sillä vatsatauti iski meihin kaikkiin vuorotellen juuri ennen sitä. Lasten kasvaessa ymmärsin, että suhteeni lasten isään oli muuttunut hyvin kaverilliseksi, enkä enää oikein nähnyt keinoa muuttaa siitä. Asia oli tottakai vaikea ja jätimme sen toistaiseksi vain odottamaan.

2013

Erosimme, se oli vaikea mutta oikelta tuntuva päätös. Etsin jonkin aikaa uutta kotia ja lopulta huhtikuussa kuussa pääsin muuttamaan. Alppilaan, ihan vanhan kotimme viereen. Ensimmäinen yö uudessa kodissa (ilman sänkyä) oli kamala, eikä aluksi koti ei tuntunut kodilta ja kaikki uudet äänet pelottivat. Nopeasti siitä tulikin kuitenkin rakas ja tärkeä paikka. Pian muuton jälkeen lähdin yksin 1,5 ja 3,5 vuotaiden lasten kanssa isäni luokse kuukaudeksi Espanjaan. Tavallaan lähdin pakoon kaikkea, mutta se oli aika hyvä ratkaisu.

Kotiin palattuamme aloittelimme elämää uudessa kodissa. Meillä oli yhteishuoltajuus vaikka aluksi pojat olivat luonanni omasta halustani vähän enemmän. Yleensä 2-4 päivää kerrallaan ja sitten vaihto. Kesällä nautimme kesäjutuista ihan täysin rinnoin, elämä oli hyvää.

Loppukesästä julkaisin blogissani Beautiful Body haasteen, joka sai mediassa todella paljon huomiota. Kuvani oli seuraavana päivänä Iltalehden kannessa ja vastailin aamusta iltaan haastattelupyyhtöihin. Aihe oli tärkeä ja siksi se tuntui hyvältä, vaikka iltapäivälehtien kommenttiosiot olisinkin voinut jättää lukematta. Olin päästäni niin pyörällä, että päätin lähteä yksin vielä viikoksi lomalle isäni luokse Espanjaan.

Syksy oli kiireistä aikaa, blogi työllisti hyvin ja kotimme myös kuvattiin sisustuslehteen. Olin ehdolla Blog Awadreissa vuoden blogiteoksi Beutiful body haasteen myötä ja voitin!

Aloitin juoksemisen, kun minua pyydettiin telkkarissa pyörineeseen hyvinvointiohjelman jouksukouluun. Kävin blogimatkalla Köpisessä ja Malmössä lastevaatemerkin kutsumana ja päätimme jäädä muiden bloggajien kanssa vielä yhdeksi ylimääräiseksi yöksi Köpikseen itseksemme.  Mentiin myös jouluristeilylle kaveriperheen kanssa Tukholmaan.

2014

Tämäkin vuosi oli muutosten aikaa. Kaapo ja Elvis aloittivat osa-aikaisesti päiväkodissa. Arki muuttui entistä sännöllisemmäksi, kun päivät ryhmittyivät päiväkotiin viemiseen ja hakuun. Minusta taas tuntui, että aloin kokoajan pikkuhiljaa löytämään itseni paremmin, aloin tekemään yhä enemmän vain asioita joista pidin ja lopetin ne joista en pitänyt.

Toimin mallina Meandin juhlanäytöksessä Tampereella, myös paras kaverini tuli illaksi sinne ja se ilta oli niin hauska, että päätimme toteuttaa Tampere-viikonlopun joka vuosi. Leikkasin piiiitkät punaiset hiukseni itse polkaksi hetken mielijohteesta. Kävin työmatkalla Kööpenhaminassa tutustumassa Unicefin toimintaan.

Aloitin blogissa yksi sporttikuva viikossa -haasteen, jossa tarkoituksenani oli kokeilla jotain eri urheilulajia joka viikko. Viidennen viikon jälkeen nyrjäytin kuitenkin nilkkani pahasti ja sen kuntoon saamiseen meni lähes koko loppuvuosi. Jatkoin kuitenkin varovoisesti juoksuharrastustani satunnaisesti, myös juoksukoulu alkoi telkkarista, sitä tuli monta jaksoa, jota yhtäkään en ole halunnut itse katsoa.

Sinkkuäitiys tuntui välillä rasittavalta, lapset olivat monille ongelma. Kuulin ekaa kertaa Tinderistä ja latasin sen. Tämä toi elämääni tulevina vuosina niin paljon hulluja, hauskoja, kiusallisia, turhauttavia ja huvittavia tilanteita, iloa ja pettymystä. Monet parhaat tyypit tapasin kuitenkin sovelluksen ulkopuolelta, vaikka sitäkin kautta sain muutaman hyvän kaverin. Ylipäätään kaveripiiri laajeni tosi paljon. Ainakaan ei käynyt aika tylsäksi, vaikka tunsin ajoittain yksinäisyyttä kun ei ollut ketään jonka kanssa jakaa se tavallinen arki. Syksyllä aloin tapailemaan vähän enemmän yhtä ja sitä jatkuikin lähes pari vuotta, mutta se ei ikinä muuttunut sen vakavammaksi.

Silloin kun pojat olivat isällään näin paljon kavereita ja suhteeni syvenivätkin moneen ystävään todella paljon ja tutustuin muutenkin tosi moneen uuteen ihmiseen. Päätimme lasten isän kanssa aloittaa viikko-viikko vuoroasumissynteeminen, jota vastaan olin pitkään ollut, Pelkäsin etten kestäisi viikon eroa lapista. Nyt kaikki tuntuivat kuitenkin olevan valmiita siihen ja sen myötä sain tottakai todella paljon omaa aikaa. Kävin aika usein ulkona juhlimassa ja se oli kivaa vastapainoa lapsiarjelle. Maidän naapurissa oli maailman ihanin Porvoonkadun baari, jonka omistajaan tutustuttiin. Se oli hauskaa ja railakasta aikaa.

Oltiin hyvissä väleissä myös exän kanssa ja reissaatiin koko purukalla Tarttoon blogimatkalle, kävin keväällä blogimatkalla myös Frankfurtissa vaippatehtaalla. Kesällä lähdin taas poikien kanssa Espanjaan, muutamaan otteeseen, ensin toukokuussa ja sitten heinäkuussa. Vietimme siellä suvun kesken isän ja vaimonsa viisikymppisiä hulppealla huvilalla. Myös kaverini Kaisu tuli poikiensa kanssa meidän kanssa Espanjaan viikoksi. Itse luuhasimme siellä tälläkin kertaa lähes kuukauden. Käytiin bestiksen kanssa myös Ruisrokissa.

Syksyllä siirryin Indiedaysille bloggaamaan, kävin vielä blogimatkalla Pariisissa tekemässä kaupungista pientä juttua matkatoimistolle, jouluksi lensimme pariksi viikoksi Thaimaahan poikien, äitini ja veljieni kanssa. Se oli ihana reissu. Blog Awadreissa sijoituin kolmannelle sijalle Inspiroivin perheblogi-sarjassa.

2015

Kodissamme alkoi putkiremontti ja pitkällisen asunnon etsimisen ja pähkäilyn jälkeen muutimme viereiseen kaupunginosaan, vanhaan 1890 luvun lopulla rakennettuun taloon. Se sijaitsi ihan pokien päiväkodin vieressä ja kivenheiton päässä vanhasta kodistamme. Hassua silti miten kilometrin matka uuteen tuntui aluksi niin isolta jutulta, mutta lopulta päätös muuttaa oli oikea.

Remppasin asuntoa paljon itse ja hommaa riitti. Maalasin kaikki 75 neliöisen asunnon lattiat ja kunnostelin vanhoja huonekaluja. Minusta kuoritui kunnon handywoman! Toki kommelluksiakin sattui, kuten se että onnistuin vahingossa kaatamaan ulkona päälleni lähes 9 litraa maalia.

Tinderin pelaaminen jatkui ja pelaamista se tosiaan oli. En ollut tottunut sellaiseen tai ylipäätään deittailuun ja homma tuntui muuttuvan kokoajan jotenkin raaemmaksi – pelaamiseksi. Poistin sovelluksen monta kertaa, sillä en yhtään tykännyt siitä meiningistä. Mutta usein kun oli tylsää, latasin sen uudestaan. Snapchat oli myös kova juttu ja sain nimeni 100 kiinnostavimman snäppääjän joukkoon. Sinkkuavautumiset ja bailusnäpit kiinnostivat. Sitä kautta tutustuin taas mitä mahtavimpiin tyyppeihin.

Keväällä sain laatikkopyörän, jolla oli tosi kätevä kuskailla poikia ja liikkua ympäri kaupunkia. Rakastin uutta kotiamme ja sen pihaa. Tuntui, että uuden kodin myötä elämä muuttui kokoajan paremmaksi ja tuntui hyvältä kun kodista sai tehtyä ihan oman näköisen. Opin myös kokoajan nauttimaan enemmän ihan vain omasta seurastani.

Kesällä meillä oli legendaarinen kaverijuhannus mökillä, kävin myls H2ö, Sideways ja Flow Festareilla. Blog Awardseissa tulin toiselle sijalle Lumoavimmat kuvat-sarjassa.

Syksyllä Kaapo alotti eskarissa ja Elvis jatkoi kokopäiväsenä vanhassa päiväkodissa. Olin jo pitkään, useamman vuoden, haaveillut koirasta ja vihdoin alkoi näyttämään siltä, että pojat olisivat sen verran isoja, että voisimme ottaa sellaisen. Halusin Espanjan vesikoiran, tiesin sen olevan haastava rotu, mutta minulla oli kokemuksia siitä ja uskoin pärjääväni. Alkusyksystä matkustin isäni luokse Espanjaan ja löysin sieltä sopivan pennun, Paolan.

Matkustin Paon kanssa yölennolla kotiin ja yllätin pojat – hekin olivat toivoneet koiraa jo pitkään. Alku pennun kanssa olikin raskas ja matkan varrella sattui vaikka mitä. Minuun iski puppyblues jonka lisäksi koira osoittautui äärimmäisen haastavaksi. Onneksi meillä oli myös paljon hyviä hetkiä.

Joulun jälkeen reissasimme taas isäni luokse. He olivat juuri muutaneet uuteen isoon taloon vuorille. Aurinkoterapia teki hyvää ja oli ihana nähdä sukulaisia ja vain olla. Lapsetkin alkoivat olla niin itsenäisiä, että loma oli todellakin lomaa.

2016

Sairastuin heti vuoden alussa ifluenssaan joka oli tosi paha. En päässyt pariin päivänä ollenkaan ylös sängystä. Myös poikien isä toipui samaan aikaan leikkauksesta, mutta onneksi naapuri auttoi lasten viemisestä päiväkotiin, toinen kaveri toi oven raosta ruokaa ja ulkoilutti  koiraa. Siitä kesti kauan toipua ja jäkitautikin iski myöhemmin.

Koira kasvoi ja kävi kokoajan vaikeammaksi ja haastavammaksi. Itkin joka päivä ja olin aivan loppu. Hiljaisuudessa aloin etsimän koiralle uutta hyvää kotia, en uskaltanut aluksi kertoa kenellekkään, suretti ja hävetti niin paljon. Tiesin sen kuitenkin olevan paras ratkaisu meille kaikkille. Ystävänpäivänä Pao lähti uuteen kotiinsa. Oli tarkoitus nähdä koiraa ja ottaa sitä hoitoon, mutta se oli liian kipeä paikka. Emme olisi kestäneet uusia hyvästejä aina uudestaan.

Osallistuin valokuvauskilapiluun ja pääsin mukaan kuuden hengen lahjakkaaseen porukkaan, kisa kesti koko vuoden. Kävimme kuvaamassa Amsterdamissa, Tavastialla keikalla, Itä-suomen metsässä karhuja ja Turun saaristossa pikaveneen kyydissä. Se oli todella upea mahdollisuus ja hieno kokemus. Käytiin myös poikien kanssa skidit risteilyllä Tukholmassa sekä parin yön blogimatkalla Tallinnassa.

Keväällä olin ehdolla Blog Awadreissa vuoden tyylikkäimmäksi blogiksi ja tulin kolmanneksi. Syksyllä olin ehdolla inspiroivimmaksi Lifestyle vaikuttajaksi ja voitin! Ostin oman pyörän ja menin joka paikkaan joko sillä tai lapset laatikkopyörän kyydissä.

Keväällä päätin hakea opiskelemaan korkeakouluun. Kutsu pääsykokeisiin oli mennyt roskapostiin ja löysin sen vasta päivää enenen koetta. Onnistuin silti pääsemään sisään ja aloitin journalismin täyspäiväiset opinnot. Kaapo aloitti samaan aikaan ekan luokan. Minun oli kokoajan tehtävä kuitenkin myös samaan malliin töitä pitääkseni tulotasoni entisellään – kahvia ja energiajuomia meni, onneksi koulu oli kiinnostavaa ja se motivoi jaksamaan.

Kesällä matkustettiin poikien kanssa Espanjaan ja innostuttiin siellä Pokemon Go:sta, joka pelaamista jatkoin itse vielä monta kuukautta. Kävin Sideways ja Flow festareilla. Täytin kolmekymmentä ja juhlimme sitä railakkaasti pienellä porukalla parhaiden ystävieni kanssa. Kävin myös kolmekymmpismatkalla vanhan koulukaverini kanssa Kroatiassa. Tuli bailattua aika paljon.

Innostuin tekemään itse istelleni stick n poke tatuointeja ja saatoin tehdä itselleni sellaisen samalla netflixiä katsellen. Kaverini meni naimisiin ja ensin toki vietettiin polttareita kirpeässä talvisäässä. Meillä alkoi käymään siivooja kerran kuukaudessa.

Joulukuussa käytiin kavereiden kanssa ”työmatkalla” Basson risteilyllä. Kävin muutamia kertoja ottamassa elämäni ensimmäiset rakennekynnet ja eräänä aamuna yksi kynsi repesi repien oman kynnen osittain mukanaan – ikuiset traumat. Jouluksi ja vuodenvaihteeksi matkusimme Espanjaan (tuppo sormessa), isäni oli juuri muutanut uuteen isoon taloon vuorille.

2017

Paras ja vanhin ystäväni sai vauvan jonka kummi minusta tuli. We Got Beef lopetti ja pääsin veljeni vieraaksi radioon pitämään muistelo-lähetyksen sen kunniaksi. Värjäsin hiukseni ihan tummanvihreiksi ja pian sen jälkeen päätin, että haluan testata blondina oloa. Tammikuussa testasin myös roller derbyä, ostin lentoliput minulle ja pojille seuraavaksi talveksi Thaimaahan sekä aloitin rintojenpienennysoperaation.

Koulussa oli koko kevät tosi raskasta. Lähdin mukaan projektiin joka vei kaiken energiani ja innostukseni opiskelua kohtaan. Lopulta projektista tuli oikein onnistunut ja juttu julkaistiin myöhemmin Hesarissa ja sain siitä hyvät rahat, mutta opiskelemaan en ole sen jälkeen oikein kyennyt osittain tästä syystä. Minua pyydettiin tekemään ilmaiseksi juttuja myös Helsinki Desing Weekin julkaisuun lupaamalla vaikka mitä, käytin siihen paljon aikaa ja energiaa, mutta koko juttu oli lopulta ihan floppi enkä saanut yhtään mitä minulle luvattiin.

Keväällä tapasin ensi kertaa pikaisesti tulevan mieheni, sitä tietenkään vielä silloin tieteämättä. Kaapo aloitti futiksen ja minä opettelin autottomana futismutsina oloa. Tein kylppäriremontin ex-tempore keskellä yötä (tuli hieno) ja lopetin snäppäämisen koska se vei liikaa aikaa. Sain vatsahaavan stressistä ja minut tähystettiin.

Loppukeväästä tapasin uudelleen mieheni ja rakastuin. Koko elämä muuttui kertaheitolla. Se oli yksi elämäni parhaista kesistä. Olin aivan järjettömän rakastunut ja kaikki oli vaan niin ihanaa. Kahden viikon virallisen seurustelun ja kuukauden tapaamisemme jälkeen päätimme mennä naimsiin. Karkasimme maistraattiin 1,5 kk seurustelun jälkeen.

Käytiin mökillä, istuteltiin kaikenlaista viljelylaatikkoomme ja käytiin paljon uimassa. Reissattiin kavereiden kanssa Nizzaan lomalle. Vuokrasin kotiani Airbnb:n kautta. Monen kampaajakäynnin jälkeen olin vihdoin ihan blondi. Käytiin taas Sidewayssissä ja Flowssa. Elokuussa pidimme isot hääbileet kirkkoineen kaikkineen. Syyskuussa sain kuulla että minulla on PCOS ja menin rintojenpinenneysleikkaukseen. Toipuminen leikkauksesta kesti reilun kuukauden, mutta oli yksi parhaista päätöksistäni. Aloimme etsimään isompaa yhteistä asuntoa.

Marraskuussa matkustin kolmistaan poikien kanssa lomalle Thaimaahan. Sain siellä pahan kuumeisen vatsataudin ja jouduin sairaalaan. Se oli ainut juttu mitä olin pelännyt yksin lasten kanssa matkustamisessa, mutta onneksi siitäkin selvittiin. Muuten reissu oli aivan ihana pieni yhteinen seikkailumme.

Halusimme vauvan ja tulin heti raskaaksi, tein positiivisen raksustestin joulukuun alussa. Löysimme uuden asunnon asuinalueelta johon miheni oli pitkään halunnut muuttaa. Muuttaminen isomaan kotiin oli välttämätöntä, mutta tuntui vaikealta lähteä vanhasta rakkaasta kodista. Mieheni asunnossa alkoi myös putkiremppa ja sitäkin tyhjenneltiin syksyn ja talven mittaan.

Jouluksi matkustimme koko uusperheemme kanssa Espanjaan, jossa minulla alkoi taas se hirvittävä raskauspahointi, hyperemeesi. Uusperhe-elämän haastet ja oman pienen perheeni muuttuneet roolit alkoivat tulla enemmän esille ja kipuilin sen kanssa ajoittain aika paljonkin.

2018

Alkuvuodesta muutimme ja pahoinvointi teki minut lähes toimintakyvyttömäksi. Kotona oli vaikea saada mitään aikaan, mutta onneksi joukkoon mahtui myös parempia päiviä. Muutosta huolimatta pojat jatkoivat vanhassa koulussa ja eskarissa, joten päiviin liittyi paljon edes takaisin kuskaamista. Kevättä kohden pahoinvointi helpotti tai ainakin löysin keinoja, jotta pystyin tekemään edes vähän jotain.

Hiihtolomalla ajettiin laskettelureissulle Tahkolle, jossa pojat oppivat heti laskettelemaan todella taitavasti. Keväällä saimme tietää että odotan tyttöä. Sukupuolella ei ollut sinänsä väliä, mutta olihan se ihanaa kun perhessä oli jo kolme poikaa. Se kuuluisa pesänrakennusvietti ei tällä kertaa lähtenyt oikein missään vaiheessa kunnolla päälle, enkä oikein saanut kotonakaan mitään aikaan.

Kesäkuussa matkustimme mieheni kanssa kahdestaan muutaman viikon lomalle Espanjaan. Matka oli ihana ja teki todella hyvää. Kesä oli kuuma ja ison vatsan kanssa tuntui ajoittain aika tukalalta. Paras ystäväni meni naimisiin ja olin yksi kaasoistani jättimäisen loppuraskauden vatsani kanssa. Myös toisen rakkaan ystävän häitä juhlittiin. Minulla oli kolmen päivän lippu Flowhun, mutta en jaksanut mennä yhtenäkään.

Elokuussa ihana tyttäremme syntyi. Täytin 32 ja olin kolmen lapsen (+ yhden bonus teinin) naimissa oleva äiti. Elvis aloitti ekaluokan ja Kaapo alkoi kulkemaan itsenäisesti ratikalla kouluun. Kaikkia jännitti aikalailla. Syyslomalla matkustin yksin kaikkien kolmen lapsen kanssa Tukholman risteilylle.

Vauva oli ihana, mutta syksy ja talvi olivat myös rankkoja. Sain kurjia uutisia eläkevakuutuskeskuksesta, eli niin ison takautuvasti maksettavan laskun, etten voinut pitää kunnon äitiyslomaa vaan jouduin tekemään kokoajan töitä. Koko raskausajan olin kerryttänyt univelkaa, eikä se todellakaan päättynyt vauvan syntymään. Imetyskään ei onnistunut ja aiheutti paljon lisäharmia ja unettomia öitä. Vauva sairastui ja joutui muutamaksi yöksi sairaalaan, lopetin imetyksen ja pumppaamisen siihen reissuun. Se oli kova pala.

Ihanaa kuitenkin oli, miten rakas vauva oli meille kaikille ja miten upeita ja huolehtivaisia isoveljiä pojista kuoriutui. Heistä oli alusta saakka paljon apua, mutta parasta oli nähdä heidän onnensa uudesta pikkusiskosta. Nimeä oli vaikea päättää, mutta joulukuussa hänet vihdoin kastettiin Myyksi. Joulu vietettiin Hangossa.

2019

Alkuvuodesta vauvalla todettiin maitoallergia, joka oli samaan aikaan helpotus. Vauva oli nukkunut huonosti ja ollut ajoittain hyvin itkuinen. Ymmärsin, että ihan syystä olin tuntenut arjen olevan normaalia raskaampaa, enkä enää syyttänyt siitä vain itseäni. Kesti kuitenkin vielä monta kuukautta saada vauvan vatsa kuntoon ja kaikki allergiat selville. Käytiin Tahkolla viikko laskettelemassa kaveriperheen kanssa.

Maaliskuussa matkustin kavereiden kanssa pitkäksi viikonlopuksi Berliiniin. Reissu oli hyvää vastapainoa kaikelle muulle, vaikken kovin levänneenä sieltä kotiin palannutkaan. Kevään tullen ja valon lisääntyessä tutui, että elämä alkoi pikkuhiljaa voittamaan – kaikista vastoinkäymisistä huolimatta. Meillä oli mieheni kanssa myös menetyksiä ja paljon huolta lähimmäisitämme, mutta silti oli vain pakko jatkaa eteenpäin omaa elämää vaikkei se aina ollut helppoa. Käytiin pienellä irtiotolla kolmisteen talvisessa Hangossa rauhoittumassa.

Keväällä vietettiin myös viikonloppua aktiivisissa merkeissä hotellilla, kun otiin koko perhe blogimatkalla tuottamassa sisältöä hotellin instagramiin. Vietin myös rentouttavan viikonlopun yksin kotona, kävin spassa ja luin kirjaa koko päivän sängyssä. Sain vihdoin kasvatettua koko oman värin päähän ja leikattua pois vanhat vaalennetut hiukset.

Kesäkuussa matkustimme kolmeksi viikoksi perheen kanssa Espanjaan. Juuri ennen reissua saimme tiedon, että isäni muuttaa vaimonsa takaisin suomeen ja että tämä on mahdollisesti viimeinen kertamme siellä – ainakin heidän talollaan. Myös mieheni veli perheineen tuli mukaan kanssamme. Reissu oli hyvä, vaikka tietysti aika touhukas kaikkien lasten kanssa. Myy teki myös ensimmäiset hampaasa matkalla.

Myy otti ensimmäiset askeleensa 10 kuukauden ikäisenä ja kesä meni lähinnä vahtien, ettei hän satuta itseään tai pistä mitään kielettyä suuhunsa. Loppukesä viettiin kaupungissa ja mökillä sukulaisten ja kavereiden luona. Käytiin myös pienellä rouadtripillä komisteen ja nukuttiin yö teltassa vauvan kanssa.

Elokuussa oltiin ekaa kertaa raskauden jälkeen mieheni kanssa yhdessä ”ulkona”, Flow festareilla. Väsähdettiin kylläkin jo aikaisin ja mentiin puolen yön aikaan kotiin nukkumaan. Elokuussa vauvasta tuli taapero, kun hän täytti vuoden. Meilläoli ihanat pihajuhlat. Elokuussa myös mieheni jäi kotiin hoitovapaalle vauvan kanssa ja minä ”palasin” työelämään, eli tiivimmiin taas blogin pariin.

Syyskuussa esikoiseni täytti 10 vuotta – ja minä 33. Juhlistimme sitä kahdenkeskisellä synttärimatkalla Lontooseen. Yllätin Kaapon hänen synttäripäivänään, vain muutamaa tuntia ennnen koneen lähtöä. Lisäjännitystä toi heti tämän jälkeen kadonnut pankkikorttini. Omia synttäreitäni vietettiin kahdestaan miehen kanssa kotona sarjaa katsellen – olin kaivannut sitä.

Muuten syksy meni vähän uuden opettelussa ja huomasin aika nopeasti, että kotona työskentely miehen ja lapsen ollessa paikalla on hyvin hyvin haastavaa. Myös oleminen ja vastuu perheen ainoana palkkatulonsaajana on tuntunut aika stressaavalta. Etenkin kun tuloja on freenä työskennellessä välillä vaikea etukäteen ennustaa. Stressi taas vaikutaa luovuuteen ja kierre on valmis. Jouduimme vääntämään myös ihan liikaa Kelan kanssa. Päivien pidentyessä oma jaksaminen tuntui taas huonontuvan, mutta jostain sen juuri ja juuri päivän pakettiin laittamiseen tarvittavan energian sai jostain puristettua – päivä toisensa jälkeen.

Olin haaveillut jo pitkään matkasta jonnekin lämpimään ja kaikokaipuu alkoi tuntumaan jo ihan sietämättömältä. Tiesin etttä turkoosi meri ja varpaiden työntäminen silkkisen pehmeään hiekkaan poistaisi ainakin hetkeksi kaikki huolet ja murheet. Moni asia kuitenkin estää reissun toteutumisen.

Joulua vietettiin isolla porukalla isäni uudella talolla kotosuomessa. On ihana saada heidät lähemmäksi. Samaan aikaan myös siskopuoleni lapsineen muutti Espanjasta suomeen. Heti joulun jälkeen meillä oli aihetta kunnon juhlaan, kun mieheni täytti 40 vuotta. Harvasta vuodesta minulle on jäänyt tunne, ettei se ole ollut paras mahdollinen, mutta vuosi 2019 jää ainakin toistaiseksi muistoissa elämään sellaisena. Liikaa väsymystä ja murhetta.

Mutta vuoteen on mahtunut myös hirvittävän paljon iloa ja onnea. Etenkin lasten kasvu, kehitys ja menestys elämässä ovat asioita jota aion ennemmin vaalia muistoissani. Huoja asioita on turha jäädä vatvomaan. Kaikenkaikkiaan koko kulunut vuosikymmen on ollut huikea matka, täynnä elämyksiä, oppimista ja itsestänsä ylittämistä. Hullua ajatella, että näitä on toivottavasti tulossa vielä monenmonta lisää.

Iloista vuoden vaihdetta kaikille ja onnellista sekä rakkaudentäyteistä uutta vuosikymmentä meille kaikille!


MEILLE SYNTYI TERVE DOWN-POIKA

30/12/2019

Joulukuussa julkaisen blogissa lukijoiden vieraskynäpostauksia, eli teidän tarinoitanne.
Teksti Krista Pekkala / @kristapekkala @kristapekkalaphotography Kuva Helia Visuals

Odotan kolmatta lastamme ja osaan jo lukea ultraäänilaitteen näyttöä. Kätilö mittaa niskaturvotusta toistuvasti. Vauva on hankalassa asennossa, hän sanoo ystävällisesti. En huolestu, nousen hetkeksi pystyyn ja yritän yskiä josko saisimme vauvan kääntymään otollisempaan asentoon. Keskiarvoksi saadaan 2.6mm, alle 3mm luokitellaan normaaliksi. Yllätyn kun kätilö tietää jo tässä vaiheessa kertoa, että todennäköisesti tulemme saamaan kutsun sikiöseulontatutkimukseen. Hän huomauttaa, että nämähän ovat vain numeroita eikä ole syytä huolestua, vauvalla on kaikki todennäköisesti hyvin. 

Seuraavana päivänä puhelin soi ja tiedän jo mitä asiaa soittajalla on. 1:123. Se on yhdistelmäseulan meille antama riskiluku downin oireyhtymälle. On siis alle prosentin mahdollisuus, että vauvallamme on downin oireyhtymä. En ymmärrä, aiemmissa raskauksissa tämä luku on ollut kolme- ja nelinumeroinen. Olen 27-vuotias, enhän minä vielä niin vanha vielä ole, että riski yhtäkkiä moninkertaistuisi muutamassa vuodessa. Jotain on pielessä. Aiemmissa raskauksissa niskaturvotus on ollut alle 1mm, en voi usko, että se nyt olisi kaksinkertainen ilman aitoa syytä. Ennen nukkumaanmenoa makaamme mieheni kanssa hiljaa sängyssä, kysyn ”mitä sitten jos vauvalla onkin downin oireyhtymä, mitä me sitten teemme?”. Mieheni on hiljaa ja vastaa ettei hän halua vielä puhua sellaisesta, kaikki on hyvin, hän vakuuttaa tuttuun tapaansa. Syvällä sisimmässäni tiedän, että jotain on pielessä.

Valitsemme NIPT-tutkimuksen josta ei aiheudu sikiölle vaaraa. En voisi ottaa omalletunnolleni lapsivesipunktion aiheuttamaa mahdollista keskenmenoa jos vauva onkin terve. Tulosten luvataan tulevan kahden viikon kuluessa. Päivitän Kantaa kuin hullu vaikka tiedän, että tulokset tuskin sinne ilmestyvät ennen kuin meille on soitettu ja kerrottu tulokset. Iltapäivällä näen, että uusi merkintä on ilmestynyt. Avaan merkinnän ja näen sen kertovan näytteen viittaavaan 21-trisomiaan. Lopussa lukee, että vauva on poika. Tulos on 80% varma, täyden varmuuden voimme saada vain lapsivesipunktiolla. On siis 20% mahdollisuus, että tulos on virheellinen. 

Muistan sen sysipimeänä joulukuisena päivänä. Pakokauhu valtaa mieleni ja soitan ensimmäiseksi äidilleni. Huudan ja itken kertoen tulokset. Ominaiseen tapaansa äitini rauhoittelee minua kertomalla lentokoneessa edellisenä päivänä näkemänsä pienen suloisen down-pojan. ”Näin se on tarkoitettu” hän sanoo. Ja minä muistan niin aidosti sen opiskeluaikana tapaamani vaikeasti autistisen nuoren down-henkilön jonka kädet oli peitetty nyrkkeilyhanskoilla ettei hän enempää satuttaisi itseään lyömisellään. Seuraavaksi lähetän viestin miehelleni joka on Helsingissä työmatkalla Slush-tapahtumassa. ”Soita kun työt loppuu, tärkeää.” Pian hän soittaa ja kerron tiedon hänelle puhelimessa. Hän toteaa puhelun päätteeksi, että ”tämän kanssa on nyt vain elettävä”. Emme edes keskustele toisesta vaihtoehdosta, meille on selvää, että tämä lapsi on tervetullut perheeseemme. Siitä huolimatta me pelkäämme. Suurin pelkomme on vauvan mahdollinen sydänvika, jopa 50% down-vauvoista on sydänvika. Seuraavaksi mietimme, että emme millään voi tietää minkä ”tasoinen” kehitysvamma vauvallamme on. Suurinosa down-henkilöistä on keskivaikeasti kehistysvammaisia, mutta molempi ääripäitä esiintyy myös – toteaa perinnöllisyyslääkäri joka kertoo samalla laskeneensa todennäköisyytemme olevan lähempänä 90% kuin 80%. Meille kerrotaan, että lapsivesipunktio voidaan tehdä myös myöhemmässä vaiheessa raskautta jos niin toivomme. Lähtökohtaisesti ajattelemme vauvalla olevan downin oireyhtymä emmekä tukeudu toivoon, että tulos olisikin virheellinen.

Ravaan ultratutkimuksissa sikiötutkimusyksikössä eikä vauvasta löydy mitään vikaa. Olen yllättynyt sillä olin ihan varma, että kyllä down-vauva huomattaisiin ultrassa. Jokaisella kerralla olen valmistautunut huonoihin uutisiin. Reisiluu on lyhyehkö, mutta se on meille suomalaisille persjaloille ominaista. Nenäluukin kuvantuu vähän huonosti, mutta mikään näistä ei varsinaisesti ole ”soft marker” eli downiin suoranaisesti viittaava. Käyn jopa 4d tutkimuksessa eikä lääkäri näe vauvan kasvoissa downin piirteitä. Minä näen, mutta en enää osaa itsekään sano kuvittelenko vain. Henkisesti olemme valmistautuneita siihen, että vauvalla on down. Pelkään kuitenkin, että vauva kuolee kohtuun. Vanha tutkimus kertoo kohtukuoleman riskin down-raskaudessa olevan jopa 30-40% raskausviikkojen 20 jälkeen. Minusta tuntuu oudolta, että aluksi pelkäsin kuollakseni vauvan mahdollista downia ja nyt pelkään kuollakseni, että tämä down-poikamme kuolee ennen kuin edes tapaamme hänet. 

Viimeinen ultraäänitutkimus raskausviikolla 36 paljastaa, että pelkoni ovat käymässä toteen. Istukan toiminta on hiipumassa ja vauvalle on turvallisempaa syntyä lähipäivinä. Seuraavana päivänä menemme käymään synnytysosastolla rutiini-käyrällä. 2 min käyrän alkamisesta huone täyttyy sekunnissa ihmisistä. Yksi vetää hälytysnarua, yksi riisuu vaatteitani ja laittaa kanyylia käteen, kolmas hälyttää lääkärin. Katson kauhusta mykkänä miestäni ja kyyneleet alkavat valua poskiani pitkin. Kysyn hiljaa kuoliko vauva. Kätilö kertoo, että vauvan syke tippui vaarallisen alas ja minua valmistellaan hätäsektioon. Vauva on elossa ja hänen sykkeensä palasi normaaliksi. Jään seurantaan ja lääkäri kertoo, että vauva täytyy nyt synnytellä. Varmistamme kestääkö vauva alatiesynnytyksen ja onnekseni se on edelleen mahdollinen. Raskausaikana olin mielessäni kuopannut toiveeni luonnollisesta ammesynnytyksestä, ”eihän down-vauva sellaista kestäisi”, puhumattakaan siitä että saisin hänet rinnalleni syntymän jälkeen tai vieriosastolle kanssani. Olin tehnyt surutyöni kaiken sen suhteen ”mistä jäisin paitsi” tämän erityisen vauvan odotuksessa ja sen jälkeen. 

6h sen jälkeen kun lapsiveteni menivät tutkimuspöydälle, syntyy alateitse pieni aivan tavallisen vauvan näköinen vaaleahiuksinen poika. Ei hän näytä alienilta, mutta kyllä hänellä downin oireyhtymä on. Kätilö yhtyy toteamukseeni.  Saan hänet rinnalleni paidan alle ja näen vain täydellisen poikamme. Hänet jonka puolesta olin niin kovasti pelännyt. Tuona hetkenä kaikki huolemme ja pelkomme katosivat. Tämä poika on meille tarkoitettu emmekä voi irrottaa katsettamme hänestä. Hänessä ei ole mitään vikaa. Lääkäri vie vauvan tutkittavaksi ja mieheni menee mukaan. Minä jään odottelemaan, että jalat kantaisivat. Odotan yksin synnytyssalissa 2h varmana siitä, että vauva joutuu vastasyntyneiden teholle enkä saa häntä viereeni. Yllätyn kun lääkäri kävelee huoneeseen tuon pienen käärön kanssa ja kertoo, että kaikki on hyvin. Vauva on saanut lämpöä ja happea ja hän voi hyvin lähteä kanssani vierihoito-osastolle. Katson häntä ja mietin miksi ikinä pelkäsin downin oireyhtymää, miksi ikinä pelkäsin hänen ulkonäköänsä, hänhän on kauneinta mitä olen ikinä nähnyt. Hän alkaa heti hamuta rintaa ja saan imettää ensimmäisen kerran. Tuona hetkenä ajattelen, että tämä poikahan osaa syödä, hän tulee varmasti pärjäämään elämässä.

Poika sai nimekseen Milo. Milo on nyt 8 kuukauden ikäinen iloinen, terve ja aktiivinen poika joka on hurmannut olemuksellaan jokaisen tapaamansa henkilön. Milo on muuttanut täysin meidän käsityksemme kehitysvammaisuudesta ja erilaisuudesta. Milo on opettanut meille, että elämä kehitysvammaisen lapsen kanssa on aivan yhtä täysipainoista ja tavallista kuin ”tavislapsenkin” kanssa. Odotusaikana luin, että lapsi voisi kärsiä downin oireyhtymästä. Me olemme nähneet, että tämä poika nauttii elämästään jokaisella solullaan. Hän ei kärsi ylimääräisesti kromosomistaan millään tavalla.  Itseasiassa tutkimus jossa on haastateltu down-ihmisiä kertoo, että he kokevat elövänsä onnellisempaa elämää useammin kuin me ”tavikset”. Milo on opettanut meille mitä on rakastaa ehdoitta. Mieleeni on pinttynyt Milon fysioterapeutin sanat kun hän ensimmäisen kerran vieraili meillä Milon ollessa parin viikon ikäinen. Hän sanoi, että jokainen vanhempi toivoo lapsensa elävän onnellisen elämä. Tavislasta me voimme kasvattaa ja antaa parhaat mahdolliset eväät hyvään ja onnelliseen elämään, mutta loppupeleissä emme voi tietää millaisen elämän lapsi tulee elämään. Down-lapsen elämä Suomessa on kuitenkin hyvin pitkälti turvattu aikuisenakin ja hän tulee aina elämään tukiverkoston ympäröivänä. Tämä ajatus on lohduttanut minua aina. Toivon Milolle samoja asioita kuin muillekin lapsilleni; toivon, että hän saa elää onnellisen ja huolettoman lapsuuden, että hän saa opiskella ja löytää työn josta nauttii, että hän löytää puolison itselleen ja rakentaa omaa elämäänsä. Uskon, että kaikki tämä on mahdollista myös kehitysvammaiselle henkilölle.

Kiitos Minttu kun pyysit minua vierailevaksi kirjoittajaksi! Minulle on sydänasia antaa kasvot downin oireyhtymälle ja kertoa meidän elämästä Milon kanssa. Olen päivittänyt rehellisiä ajatuksiani diagnoosista raskausaikana lähtien Instagram-tililläni. Syy miksi koen sen hirveän tärkeäksi on se, että meillä kaikilla on jonkinlainen kuva downin oireyhtymästä ja google varmasti kertoo sen vikalistan diagnoosin takaa, mutta missään ei kerrota siitä tavallisesta arjesta down-lapsen kanssa. Jos me näkisimme yhä enemmän millaista elämä on down-lapsen kanssa, ehkä yhteiskunnan asenteet muuttuisivat. Sosiaalinen media on aikakautemme voimakkain vaikutuskeino ja osaltani haluan hyödyntää tätä mahdollisuutta näyttää meidän elämää Milon ja downin oireyhtymän kanssa. Jotta joku tuleva vanhempi diagnoosin saatuaan näkisi, että edessä on maailmanlopun sijaan erityinen matka jonka vain harva meistä pääsee kokemaan. Me olemme onnekkaita kun olemme päässeet tälle matkalle Milon kanssa. 

Kiitos niin paljon Krista ihanasta kirjoituksestasi! Iloista uutta vuotta teidän koko perheelle! <3


JUHLAHUMUA

29/12/2019

Heti joulun jälkeen koitti uusi juhlasesonki, kun mieheni täytti 40 vuotta. Onnea! Tälläisen etapin juhlimiseen ei tietenkään riittänyt vain yhdet juhlat, vaan virallisena päivänä käytiin isolla porukallla syömässä hyvin ja seuraavana päivänä pidettiin kotona juhlat ja tanssittiin lopulta aamuun asti. Eikä tämä toki tähän pääty, pojat sanoivat että haluavat myös pitää kotona omat synttäribileet perheen kesken ja tulossa on kuulemma vielä yhdet syömingit niille, jotka eivät ensimmäiseen kattaukseen päässet mukaan.

Itselläni ei ole ollut useinkaan ollut tapana juhlia uutta vuotta mitenkään isosti ja tänäkin vuonna vietetään sitä rauhassa lasten kanssa, joten juhlanhumuinen viikonloppu tähän väliin sopi enemmän kun hyvin. Joulukin meni niin leppoisasti, joten nyt oli kiva laittautua, poksautella shampanjaa ja nähdä kavereita. Ja ennenkaikkea tietysti juhlia rakastani!