VIIMEISTÄ PÄIVÄÄ KOTIÄITINÄ

31/07/2019

Tänään on viimeinen virallinen päiväni kotiäitinä, oltuani ensin täysien äitiys -ja vanhempainvapaiden jälkeen hoitovapaalla vielä kaksi kuukautta.

Jotkut perheet päätyvät tässä vaiheessa jo laittamaan vuoden ikäisen vauvan päivähoitoon, meillä hoitovapaata kuitenkin jatkaa vielä isä, joka jää siis vauvan kanssa kotiin.

Ja kotiin jään minä itsekin, sillä teen töitä täältä käsin, mutta jatkossa päivästä on varattu minun yhtäjaksoiseen työskentelyyni ainakin kuusi tuntia. Ihanaa! Mieheni on ollut nytkin pitkän kesälomansa ansiosta jo kotona, joten tavallaan tuntuu, ettei paljoakaan ei muutu ja toisaalta muuttuu todella paljon.

Vakavan raskauspahoinvoinnin vuoksi olen päässyt keskittymään täysillä tähän tapaan työntekoon viimeksi joskus loppuvuodesta 2017. Sen jälkeen sitten syntyi vauva ja homma vaikeni entisestään. Intoa puhkuen odotan jo uudenlaista arkea.

Samalla taloudellinen tilanne jännittää, sillä tuloistamme tippuu nyt kokonaan toisen aikuisen palkka pois. Kaupallisten yhteistöiden määrä blogissa ei kuitenkaan kasva siitä mitä se on tähänkään saakka ollut, vaan ajatukseni on laajentaa somen parissa vietettyjä vuosia ammattimaisessa mielessä muulla tavoin.

Raha ei siis ole tässä ensimmäisenä mielessä, vaan kaikista eniten odotan sitä, että minulla on taas enemmän aikaa tämän minulle rakkaan blogini parissa.

Vauvavuoden aikana on tuntunut ajoittain hyvinkin raskaalta, kun aikaa blogin tekemiseen ei ole ollut samalla tavalla. On harmittanut julkaista hätäpäissään vauvan päiväuniaikaan hutaistuja postauksia kännykkäkuvilla siivitettynä, kun oikeasti olisin halunnut hioa tekstiä paljon kauemmin. Monet jutut ovat jääneet kokonaan julkaisematta, kun niiden kasaamisen ei ole löytynyt oikeaa hetkeä.

Minulla on ollut paljon annettavaa tänne, mutta sitäkin vähemmän aikaa ja jaksamista. Postausluonnoksissa odottaakin todella paljon juttuja liittyen vanhemmuuteen, vauvajuttuihin, kotiin ja kaikkeen sellaiseen mikä teille mukana pysyneille lukijoille on tuttua aiemmilta vuosilta. Erityisesti sellaiset pidemmät ja asiapitoisemmat julkaisut ovat tässä vauvavuoden aikana jääneet – mikä toki on toivottavasti aivan ymmärrettävääkin.

Meille on tässä vaiheessa tärkeintä, että vauva saa vielä olla kotona tutussa ympäristössä omien vanhempien kanssa. Hän (emmekä me) ei missään nimessä olisi vielä valmis hoitoon. Myös siksi lykkään edelleen omia opiskelujani, sillä ihan kaikkea emme voi kerralla saada.

Ennen raskaaksi tuloani, meille molemmille oli jo ihan selvää, että isä haluaa myös hoitaa oman osansa lasta kotona. Toiveena hänellä olisi olla kotona sinne kolmeen ikävuoteen saakka, mutta nyt alustavasti tämä järjestely pyörii meillä vuoden.

Ja vaikka tämä järjestely virallisesti alkaakin huomenna, en ihan vielä pääse aamusta kotitoimistolleni, sillä mieheni lähtee loppuviikoksi viettämään laatuaikaa vanhemman poikansa kanssa ennen koulujen alkuja.

Ei ehkä kuulosta ihan lupaavimmalta alulta hommalle, ja se tässä kotona työskentelyssä onkin juuri se vaikein homma. Vapaus tehdä miten itse haluaa ja omien aikataulujen mukaan on myös yllättävän haastavaa. Yritetään kuitenkin saada sitten alusta alkaen jonkinlainen rutiini tähän hommaan.

Samoin itse yritän pyhittää sen päivittäisen työskentelyajan ihan vain sille. Ei mitään pyykinpesuja tai liian pitkiä lounaita, eikä tässä vuoden aikana vähän liian tutuiksi tulleista päikkäreistä puhumattakaan. Kun on tehnyt aina vartin siellä, puoli tuntia täällä ja niin että joku jatkuvasti keskeyttää, tuntuu tällainen itselleni ihan luksukselta. Toki pitää sitten katsoa aina tilanteen mukaan, vannomatta paras.

Aika monella muullakin tuntuu alkavan uudenlainen arki tässä kuun vaihteessa. Ensi viikolla alkaa koulut, mutta jo tällä viikolla monet päiväkodit ovat avanneet ovensa. Osa on aloittanut päiväkotiuransa ja osa vanha konkari päässyt taas tuttujen kavereiden pariin. Syksy symbolisoikin usealle eräänlaista uuden alkua – enemmänkin kun vuodenvaihde.

Minkälaisia syyssuunnitelmia teillä on? Alkaako monella muullakin uudenlainen arki päivähoitoineen, eskareineen, kouluineen vai tuntuuko ylipäätään loman jälkeinen töihinpaluu uudelta alulta? Jotkut onnekaat ne vasta aloittelevat kesälomiaan.


KESÄN VIILEIN HERKKU VAUVOILLE

29/07/2019

Vaikka ilmat superhelteestä jo vähän viilenivät, riittää lämpöasteita sääennusteiden mukaan ainakin vielä tälle viikolle. Mikä tarkoittaa siis sitä, että päivittäisen jäätelöannoksen nauttiminen ei ainakaan vielä lopu.

Jaoin tämän vauvojen jäätelövinkin jo aiemmin kesällä instassani, Espanjan reissullamme ollessamme. Kun isommat veljet ja serkut saivat siellä syödä jäätelöä ihan joka päivä, halusi tottakai vauvakin osansa. Maitoallergiansa ja ihan vain sen takia, etten halua hänen saavan vielä sokeria, keksin heittää muutaman hänen smoothiepussinsa pakkaseen ja tarjota sitä sitten jäätelönä – menestys!

Vinkki siis on laittaa vauvalle maistuva hedelmäsose / smoothiepussi pakkaseen jäätymään, jonka jälkeen pussukan ylöosa korkkeineen leikataan saksilla pois. That simple! Jäätelön huvetessa, voi vauvaa auttaa työntämällä jäistä hedelmäsosepalaa pohjasta ylöspäin – tai vaihtoehtoisesti syöttää koko homman itse vauvalle. Näin selviää ainakin pahimmilta sotkuilta eikä vauva kylmetä sormiaan, mutta meillä se juttu on ainakin just se itse syöminen.

Toki ekologisempaa ja ekonomisempaa olisi tehdä soseet itse ja pakastaa ne uudelleen käytettävissä jäätelömuoteissa, mutta on näissä pussukoissa myös puolensa. Uuden pussin voi heittää helposti pakkaseen aina niiden huvetessa, jonka lisäksi nämä säilyvät yllättävän pitkään myös matkassa mukana. Etenkin jos ne pakkaa kylmäkassiin – pitää vain muistaa ottaa sakset mukaan! Ja jos pussi ehtiikin sulaa, voi sen syödä silti.

Tottakai näitä voi syödä koko perhe, eikä vain vauva. Loistavia nämä ovat myös näin kesän lopulla, jos yrittää itse päästä irti siitä sokeri/jäätelökokusta johon ainakin minä olen itseni ajanut, mutta on silti pakko saada jotain maistuvaa ja kylmää suutuntumaa. Helppo ja terveellinen kesäherkku!

Minkälaisia muita viilentymistapoja olette keksineet perheen pikkusimmille (ja miksei isommillekin?)


11 KK

27/07/2019

– n 10 kg, vaatekoko 80, kengänkoko 20/21
– Osaa kävellä jopa parisenkymmentä askelta kerrallaan, mutta liikkuu useinmiten silti vielä konttaamalla tai ulkona karhukävellen
– Menee kyykkyyn ja nousee siitä ilman tukea
– Herää vieläkin öisin syömään
– Osaa kiivetä sohvalle
– On kiinnostunut pukemisesta ja haluaa pukea itse (ja muita)
– Hoivaa, rutistaa ja halaa kaikkea pehmeää – pehmoleluista sukkiin
– Neljä hammasta (kaksi alhaalla, kaksi ylhäällä)
– Nukkuu kahdet päiväunet
– Voimakastahtoinen ikiliikkuja
– Pyytää laittamaan musiikin päälle ja tanssii sen tahdissa
– Lauleskelee itsekseen
– Ei sinänsä vierasta, mutta uusien ihmisten seurassa hakeutuu äidin/isän syliin
– Rakastaa kylpemistä, koiria, musiikkia ja ruokaa
– Jos tutteja on näkyvillä sellainen on pakko laittaa heti suuhun, mieluiten kaksin kappalein
– Syö usein samaa ruokaa muun perheen kanssa
– Rakentaa neljän palikan tornin
– Leikkii palikoilla, duploilla, puuhedelmillä, pehmoleluilla sekä selailee kirjoja
– Kaikki menee edelleen suuhun
– Osaa kiemmurella ulos rattaiden viispistevöistä
– Kiipeää sekunnissa syöttötuolista pöydälle
– Sanoo muutamia sanoja ruotsiksi ja suomeksi
– Ymmärtää paljon ja myös hänen eleitään on helppo tulkita
– Löytää kaikki pienimmätkin ruoanmuruset ja pikkukivet ja poimii ne taidokkaasti pinsettiotteella suuhunsa
– Tietää ettei saa esim syödä hiekkaa, joten syö sitä päätään pudistellen etusormi ylhäällä
– Testailee asioita tekemällä ja äänetelmällä miten me suhtaudumme siihen ja rakastaa saada positiivsiia reaktioita aikaan
– Matkii paljon

1 KK
2 KK
3 KK
4 KK
5 KK
6 KK
7 KK
8 KK
9 KK
10 KK


TYTTÖJÄ, POIKIA, LAPSIA

24/07/2019

Pyykkienkin kuivumaan ripustelu voi välillä olla syvällistä puuhaa. Kirjavat lastenvaatteet nimittäin kirvoittivat miettimään lasten sukupuoliin ja oletuksiin liittyviä asioita.

Olen pukenut kaikki lapseni lähestulkoon aina hyvin sukupuolineutraalisti, ja vaikka jokusen kerran he ovat myös omasta mielestäni saattaneet näyttää selvästi vastakkaiselta sukupuolelta, pääosin heidät voi tunnistaa syntymässä määriteltyä sukupuoltaan vastaaviksi.

Vaikka suurinosa lapsista kokee olevansa joko tyttöjä tai poikia, on lokerointi sukupuolen mukaan silti vähän yksinkertaista. Enkä tarkoita tässä tyttöjen/poikien lelut/vaatteet/värit, vaan ihan vain sitä kun lasta kutsutaan jommaksi kummaksi tai etenkin jos joku tuntematon haluaa tietää, että kumpi se lapsi on. Etenkin kun nykyään on hyvin selvää, että sukupuolet eivät ole rajoittuneet vain näihin kahteen tai että lapsen identiteetti voi olla ulkonäöstä riippumatta silti päinvastainen.

Sukupuolineutrauliudesta sekä sukupuolisenitiivisestä kasvatuksesta on puhuttu ainakin niin kauan kun itselläni on ollut lapsia, ja voin sanoa olen täysillä sen kannattaja. Toki jotain ylilyöntejäkin on aina, oli aihe mikä tahansa, mutta noin yleisesti liputan kyllä näiden puolesta.

Silti olen välillä juurikin se tyyppi, joka saattaa kutsua leikkipuistossa sinisen autopaidan sokaisemana jotakin lasta pojaksi. Tällaiset omassa päässä olevat stereotypiat, tällaisissa tilanteissa saavat itseni tuntemaan syyllisyyttä ja tyhmyyttä. Onneksi etenkään pienemmät lapset eivät näistä useinkaan pahastu, vaikka kyseessä oliskin väärä veikkaus. Mutta jotkut voivat olla herkkiä asian suhteen, varsinkin jos se oma tunne omasta sukupuolesta ei ole varma. Siksi yritänkin aina muistaa sanoa vaikka vain lapsi, vaikka hän kuinka selvästi näyttäisi omaan silmääni tytöltä tai pojalta.

Omia poikiani luultiin pienempinä todella usein tytöiksi. Ei oikeastaan ollut edes väliä mitä heillä oli päällään – tai ehkä juuri siksi etten korostanut sitä ”poikamaisuutta” millään perinteisillä jutuilla. Molemmilla on ollut myös vaihtelevasti välillä aika pitkät hiuksetkin. Tyttöksi kutsumista tapahtui meille tuntemattomien ihmisten toimesta viikoittain.

Lasten ollessa ihan pieniä he eivät tietenkään itse ymmärtäneet sitä ja minä saatoin joskus korjata, joskus en. En muista itse koskaan pahastuneeni, jos jollakulla meni veikkaus väärin, mutta erään kerran muistan, kun ajauduin ratikassa melkein tappeluun asian vuoksi. Vauvan sukupuola kysynyt vanhempi rouva kun alkoi väittämään minulle kiven kovaa, lähes agressiivisesti, ettei lapseni voinut olla poika – ei missään nimessä. Ihan selvä tyttö! Kuulemma oli niin kauniskasvoinen.

Tytöksi kutsuminen jatkui pitkään lasten kasvaessa, jossain vaiheessa molemmat pojat alkoivat itse korjaamaan vääriä oletuksia. Onneksi hei eivät kuitenkaan näyttäneen pahastuvan näistä tilanteista. Oltuaan ensimmäisellä luokalla, vanhempi lapsi halusi kuitenkin leikata hiuksensa, koska ei omien sanojensa mukaan halunnut enää näyttää muiden silmissä tytöltä.

Kohta kymmenen vuoden aikana tämä tuntemattomien ihmisten kysely lapsen sukupuolesta ei ole muuttunut. Itse näen tämän olevan usein kuitenkin ihan viaton keskustelunaloitus, etenkin vanhemmilta ihmisiltä jotka hakevat kontaktia ja jutusteluseuraa. Se on hassu, epärelevantti kysymys, joka saattaa joskus turhauttaa, mutta ei ärsytä tai loukkaa itseäni. Voin kuitenkin hyvin uskoa sen aiheuttavan ikäviä tuntemuksia silloin, jos vaikka kyseisessä perheessä joku kokee sukupuoliristiriitaa.

Espanjassa ollessamme taas lähes jokainen paikallinen luuli tytärtämme pojaksi. Ymmärrän että lähes kaljusta vauvasta on vaikea sanoa, mutta jopa vaaleanpunaisissa rattaissa istuessaan, mekkoon puettuna hän oli monen mielestä poika. Syy tähän selvisi kyllä myös lopulta – hänellä kun ei ollut korvakoruja!

Ajoittaisten yksinkertaisten oletuksieni lisäksi toinen juttu, joka voi ulkopuolisten silmin sotia omaa sukupuolineutrauliuttani vastaan on se, että kun puhun vanhemmista lapsistani monikossa, kutsun heitä useinmiten pojiksi.

Joskus mietin, että onko tämä tapa tullut jostain alitajunnastani, jolla sittenkin haluan ulkopuolisille viestittää, että nämä pitkät hiukset hulmuten keskenään painivat veijarit ovat poikia. Mutta en usko. Luulen että se on enemmän tapa jonka olen oppinut muualta, veljiäni kutsutaan samalla tavalla, yhtenä joukkona pojiksi.

En kuitenkaan sano ikinä lapsilleni, että ”reipas poika tai hyvä tyttö” Kutsun poikiani monikossa ”pojiksi” silloin kun puhun heille tai heistä samanaikaisesti. En tarkoita sitä loikeroidakseni heitä, vaan ihan vain siksi että näin sanominen on jollain tapaa yksinkertaista, tehokasta ja helppoa. Kaapo ja Elvis = pojat.

Näin itse kolmen äitinä ja muutenkin paljon eri ikäisten lasten kanssa aikaa viettäneenä ja töitä tehden olen huomannut selvästi, että toki sukupuolissa on jotain eroja, vaikkapa erilaisissa tilanteissa käyttytymisen suhteen, mutta ennenkaikkea kaikissa sukupuolissa on hyvin paljon erilaisia ja luonteisia ihmisiä ja aina on joku, joku joka myös rikkoo nämä ”normit”. Kaikki ovat keskenään erilaisia, sukupuolesta riippumatta.

Nimittäin ennenkaikkea lapset, kuten aikuisetkin, ovat yksilöitä. Ja niin heitä tulisi kohdella, eikä asettaa mitään odotuksia tai rajoituksia oletetun sukupuolen peusteella. Itse uskon että lapsista saa heidän parhaan pontetiaalinsa irti vaikkapa koulumaailassa kohtelemalla heitä mahdollisimman sukupuolineutraalisti ja antaa näin heidän olla juuri omia itsejään, yksilöitä. Ei vain tyttöjä tai poikia vaan lapsia.