Meillä ei ole ikinä oikein juhlittu nimipäiviä, eikä minulla yleensä ole mitään muistikuvaa siitä, kenellä oli nimipäivät milloinkin. Oma nimenikin tuli kalnteriin vasta ollessani noin kymmenvuotias, joten mitään tapaa juhlistamiselle ei ole syntynyt.

En olisi muistanut koko nimppari-asiaa nytkään, mutta Kaapo on jo kuukauden verran kysellyt omista nimipäivistään. Piti ihan netistä katsoa, että milloin ne oikein olivatkaan. Muistin että ehkä marraskuussa. Onneksi hän vielä muistutteli tällä viikolla niistä, ja koska asia tuntui hänestä tärkeältä, sovimme etukäteen että menisimme nimipäivänä sitten kahvilaan kakulle. Lahjaakin hän pyysi, mutta sanoin että siinä menee kyllä meidän perheessämme raja.

Tykkään kyllä juhlistaa kaikenlaista ja minusta on ihanaa kun jollain kavereilla on pienestä pitänen ollut vankat traditiot nimipäiväjuhlien järjestämisessä. Omalle kohdalle siitä ei vaan ole ikinä muodostunut tapaa. Minulla on niin huono muistikin, että se olisi ihan mahdotonta. Juhlimme jopa kerran vanhingossa Elviksen synttäreitä vääränä päivänä, kun menin vähän sekaisin päivämääristä 😀

Nimipäivänä on aina kiva muistella sitä miksi kyseinen nimi oikein annettiin ja mitä kaikkea siihen liittyi. Ennen Kaapon syntymää minulla oli ehkä viiden-kuuden nimen lista, joista yksi vaihtoehto oli myös Kaapo. Joukossa oli myös Kalle, joka oli itseasiassa niin minun kun Kaapon isänkin suosikkeja. Kalle nimi oli myös heidän suvussaan.

Kuitenkin sitten kun vauva oli syntynyt, tuntui Kalle nimenä jotenkin liian kovalta niin pienelle ja suloiselle pojalle. Minua alkoi myös epäilyttämään kaikki ne Pikku-Kalle vitsit, jos sellaisesta saatettaisiin vaikka joulussa kiusata. Kallen sijaan päätimmekin sitten viime hetkellä ottaa pehmeämmän Kaapon. Etenkin alussa vielä pitkään mietin, että olisiko sittenkin pitänyt valita se Kalle. Mutta kuten kaikki ystävänikin aina sanovat, Kaapo on ihan Kaapo ja nimi on täydellinen hänelle.

Kaapo tulee nimestä Gabriel, jota myös tänään juhlitaan. Kuten monilla nimillä, tälläkin on siis uskonnollinen tausta. Gabriel on heprealaisperäinen nimi ja tarkoittaa ’Jumalan taistelijaa tai ’Jumala on voimakas’, ’Jumala osoittaa voimansa’ ja Raamatussa taas Gabriel oli yksi arkkienkeleistä. Nykyään Kaapo on tunnettu nimi etenkin samannimiestä piirretystä – jonka olemassaoloa emme muuten tienneet nimeä antaessamme.

Myös tytölle meillä oli valmiiksi monta nimeä. Yksi niistä oli Kerttu, mutta en usko että olisimme kuitenkaan lopulta päätyneet siihen. Kuitenkin mietin, että jos Kaapo saisi pikkusiskon, silloin hänestä voisi tulla Kerttu. Eevi oli vahva suosikki tytön nimeksi, ja pikkuveeljestähän tuli sitten sattuman kaupalla Elvis, jota vielä usein kutsutaan Kaapon suussa pienenä muuttuneeksi Eevikseksi.

Aika hassua muuten myös, nimittäin Kaapon ihan ensimmäiset vauvakaverit olivat nimeltään Kerttu ja Gabriel.

Olen aina kokenut nimien antamisen, ja etenkin päättämisen, aika vaikeana. Kuitenkin lopulta se nimi mihin päätyy, sopii kantajalleen ihan täydellisesti, vai mitä?

Jos olisi pakko päättää, niin lempivuodenaikani olisi kesä. Kaikista ihanimpia ovat kuitenkin suloisen aurinkoiset päivät, jolloin kaikki tuntuu rauhalliselta. Niitä on paljon myös keväisin ja sykyisin. Kylmyys, tuuli, viima ja kaikki märkä ja liukas taas saavat minun nyrpistämään nenääni. Olen todella mukavuudenhaluinen, enkä voi väittää ettenkö mielummin olisi kotona viltiin kääriytyneenä kun menisi vaikka sateella ulos.

Kuitenkin näissä vuodenaikojen vaihtumisen taitteissa on jotakin hauskaa. Kaikki on niin ennalta-arvaamatonta. Yhtenä hetkenä linnut visertävät ja aurinko lämmittää, seuraavaksi naamaan lentää kissan kokoisia lumirättejä. Ja sitten taas paistaa. Kaikki neljä vuodenaikaa yhtenä päivänä. Kuten tänään.

Satuimme juuri oikeaan aikaan ulos ja pääsimme ihastelemaan elokuvamaista maisemaa, kun hetken aikaa ilman täyttivät isot muodottomat hiutaleet. Kamerakin sattui olemaan mukana. Aluksi melkein juoksin suorinta tietä kotiin, mutta onneksi pysädyin katsomaan taakseni elävää instafiltteriä. Muutaman minuutin jahtasimme hiutaleita kielet ulkona. Sisälle kotiin päästyämme lumisade oli lakannut.

Tänään myös aurinko paistoi pitkään ja viimeiset säteet hehkuivat horistontissa vielä iltapala-aikaan. Viime päivinä tuntuneen keväisen kutkutuksen lisäksi ilta-aurinko muistutti siitä, että kesäkin on pian täällä. Uskomatonta kyllä, sieltä se vaan saapuu kuten joka ikinen muukin vuosi. Miten ihanaa.

Tuli vähän ikävä listojen tekoja, joten..

Tämän hetken lempijuttuja:

– uudet jätti-isot ja supermukavat äitiyskalsarit (niitä ei vaan voi sanoa pikkareiksi)
– ylipäätään kaikki mukavat äitiysvaatteet (joita mun ei pitänyt hankkia yhtään)
– itsenäiset ja reippaat lapset
– lasten kaverit ja niiden kivat leikit ja maailman pohdiskelut (kuinka ihana seurata salaa vierestä)
– meidän pieneen ja kälyiseen lähikauppaan on tullut mannafruttia
– mannafrutti
– Osku palaa laskettelureissultaan kotiin JO* 4 päivän päästä (*yritän olla positiivinen)
– anoppi joka auttaa huonekalujen maalamisessa valkoikseksi (koska en kestä kellastunutta puuta)
– taloyhtiön sauna (luxxxxxxus)
– se ettei minulle maistu sokeriherkut samalla tavalla kun ennen (eli ihan liikaa)
– äänikirjat
– keskuspuisto
– kevään merkit ja tunne, että kyllä se sieltä tulee
– draken uusi musavideo (hahaha mikä tyyli)
– vauvan hentoiset liikkeet ja tietysti itse vauva (oikeastaan melkein kaikki on vaan vauvaa, vauvaa, vauvaa, ihanaa vauvaa)
– tullipuomin hieno laboratorio ja sen ystävällinen henkilökunta (ah, nykyaika ja asiakkaiden huomiointi)
– vaahtokylpy jonka voi myös toteuttaa ilman ammetta
– rakkaus, aina vaan rakkaus

Ja heti toinen raskausaiheinen postaus toisen perään, toivottavasti ette kyllästy – lupaan myös postailla välillä muustakin. Olen kuitenkin niin täpinöissäni täällä ja päivittäiset ajatukset pyörivät aika paljon tulevassa vauvassa, että pakkohan sen on blogissakin näkyä.

Viime perjantaina meillä oli kauan odotettu ja todella jännittävä päivä, saimme nimittäin tietää vauvan sukupuolen! Meillä oli itseasiassa ihan vain tätä tarkoitusta varten sovittu käynti tutun kätilön luokse. Käynti oli heti aamusta ja ihme kyllä, sain ihan hyvin nukuttua edellisenä yönä.

Aamu valkeni ihanan aurinkoisena ja meillä molemmilla oli hymy herkässä. Kuunneltiin musaa, syötiin vähän kiireellä aamupalaa ja kaivettiin kaapista meidän uudet samanlaiset pariskunta-lenkkarit ja lähdettiin kävelemään suloisessa pakkasilmassa kohti Naistenklinikkaa.

Vauva liikkui kohdussa kovasti, mutta aluksi jalkovälistä ei meinannut erottaa mitään. Kunnes sitten! Sen jälkeen ei siitä ollut epäilystäkään, niin selkeästi sen näki. Koska aiemmissa raskauksissa en ole halunnut tietää sukupuolta, tuntui tämä jotenkin ihan eritysen ihmeelliseltä.

Jotenkin koko raskaus ja vauva konkretisoutui 110% uutisen jälkeen. Siis meille IHAN OIKEASTI tulee vauva, ihan oikea ihminen. Ihan kun olisi tehnyt raskaustestin uudestaan. En todella olisi uskonut miten vahvasti sukupuolen tietäminen voisi vaikuttaa omiin fiiliksiin ja miten todemmalta kaikki sen jälkeen tuntuisi.

Päätimme myös ettemme paljastaisi sukupuolta, emme ainakaan vielä. En oikein osaa selittää miksi haluan tehdä niin. Olin alunperin ajatellut että julaistaisin sen kyllä sitten isosti somessa, vitsiain jopa gender reveal-juhlista, tai ainakin että tekisin pojille jonkun yllätyksen sen tiimoilta. Pinkillä tai sinisellä flitterillä täytetyt ilmapallot, jotka he saisivat puhkaista tai kakun jonka täyte paljastaisi sukupuolen.

Tiedon saatuamme päätimme kuitenkin että voimme ehkä kertoa muutamille harvoille ja valituille, mutta mikään kiire tai tarve meillä ei ole julistaa sitä koko maailmalle. Pojillekin kerroin asiasta ihan vaan kesken pyykkien ripustamisen.

Lapsen saaminen itsessään on niin ihana asia, ettei vauvan sukupuolella ole väliä. Kumpi vaan niin olisin yhtä iloinen. Juurikin sukupuolen tiedon jälkeen minulle konkretisoitui että kyseessä on ihan oikea ihminen, ei se että hän on tyttö tai poika. Sitä pääsee jotenkin lähemmäs lasta tiedon saatuaan, luulen että lapsillekin on nyt helpompi kuvitella tuleva sisarus. Meidän vauvalla on itseasiassa jo etunimikin.

Ei siis mitään tyttö tai poika hössötystä täällä, ainakaan vielä. Ehkä asia jossain vaiheessa tahalleen tai vanhingossa paljastuu, tai sitten ei. Nähtäväksi jää! Halusitteko te muuten tietää tulevan vauvanne sukupuolen etukäteen ja kerroitteko sen muille, vai pidittekö synnytykseen saakka jännityksessä?

Aloin odottamaan esikoistani ollessani 22-vuotias, eli yhdeksän vuotta sitten. Aika hassua muuten, jos tuleva vauva noudattaa samaa kaavaa kun edelliset ja syntyy suht lähellä laskettua-aikaa, tulee kaikilla lapsillani olemaan synttärit aikalailla tasan kuukauden välein. Elokuussa, syyskuussa ja lokakuussa.

Yhdeksän vuotta sitten olin täysin valmis äidiksi. Vauvakuume ja kaipuu omasta lapsesta tuntui välillä fyysisenä kipuna rinnassa. Olin aina ajatellut että haluan perustaa perheen nuorena ja minusta vähän reilu kaksikymppinen olisi täysin hyvä ikä.

Kaikkiin raskauksiin liittyy erilaisia ajatuksia ja tunteita. Vaikka lapsi olisi kuinka haluttu, myös negatiivisia tai epävarmat tunteet ovat täysin normaaleita. Mitä nyt muistan siitä yhdeksän vuoden takaisesta, niin myös ajatukset ovat osittain nyt aika erilaisiakin. Toki myös homma muuttuu vähän tutummaksi, mitä enemmän tätä tekee, eikä samoista asioista tule enää murhehdittua, mutta joka kerta sitä on jotain mielenpäällä.

Silloin kaksikymppisenä raskaanaollessa sitä tuli mietittyä sellaisia asioita kuten, miten sitä vauvaa käsitellään, miten me osataan, miten meillä riittää rahat ja tuleeko meistä tarpeeksi hyviä vanhempia. Sain myös todella paljon paheksuvia katseita, minut tuomittiin pelkän naaman perusteella teiniäidiksi, joka on tullut vahingossa raskaaksi eikä tuskin osaisi huolehtia lapsestaan nuoren ikänsä vuoksi.

Ensimmäisessä raskaudessa tuli myös pelättyä paljon, sillä kaikki olivat ihan uutta. Kävin useasti vatsakipujen, verenvuodon ja vähän likkuuvan vauvan vuoksi lääkärissä, kun nyt taas tiedän että kokemani kipu on normaalia kohdun kasvukipua, niukka tiputteluvuoto alussa ihan vaaratonta ja että vauvaankin saa actionia lasillisella mehua. Tiedän paremmin asioita, olen itsevarmempi ja osaan kuunnella kehoani paremmin. Kaikkea ei tarvitse enää kysyä neuvolasta tai mennä täysin niiden ohjeiden mukaan.

Nyt kolmekymppisenä olo on kaikinpuolin ja kaiken suhteen varmempi. Enää en huolehdi siitä miten vauvaa hoidetaan, osaanko minä tai miten meillä riittävät rahat. Sen sijaan pelkään oman ajan katoamista ja oikeastaan koko sen elämäntyylin, johon olen tottunut, loppumista. Minua jännittää se, jos jotekin kadototan tai unohdan itseni ja uppoudun liiaksi vauvakuplaan ja muutun joksikin muuksi kun en saa tarpeeksi aikaa itselleni.

Kaksikymppisenä en pelännyt mitään tällaista, sillä ”tiesin” ettei lapsen saaminen tulisi muuttamaan minua. Hengailin kavereiden kanssa ihan niinkuin ennenkin, olin mukana illanistujaisissa, jopa useamman kerran mukana baarissa. Nyt minua ei saisi pakottamallakaan minnekään iltarientoihin. Pelkkä ratikassa matkustaminen perjantai-alkuillasta on minulle ihan liikaa. Haluan vain äkkiä kotiin jotta saan vedettyä villasukat jalkaan ja mennä ajoissa nukkumaan.

Myös vauvan kanssa oli silloin kova tarve todistella itselleen, että elämä jatkuu ihan ennallaan ja olla lähes kokoajan jossain menossa tai tuntea syyllisyytä siitä, jos ei ollut. Nyt taas ymmärrän että tottakai se vauvan tulo muuttaa normaalia ja on ihan ok jäädä välillä kotiin haahuilemaan koko päiväksi yökkärissä. On toki kiva jatkaa sosiaalista elämää ja käydä silloin tällöin kaverin kanssa vaikka kahvilla tai kävelyllä, mutta joka päivä ei tarvitse olla menossa.

Nuorempana en osannut edes kuvitella minkälaista se ensimmäisten vuosien univaje ja väsymys voisikaan olla. Nyt kolmekymppisenä nukun jo valmiiksi huonosti ja odotan kauhulla sitä miten väsyneitä me molemmat tulemme olemaan. Nuorena sitä jaksoi paljon paremmin. Muutenkin tuntuu että jo nyt selkä prakaa eikä virtsarakko kestä mitään, joten fyysisestikin silloin aiemmin oli helpompaa.

Nyt vähän kokeneempana tiedän sen ettei moneenkaan asiaan voi vaikuttaa etukäteen ja kaikki menevät sitten omalla painollaan. Kuten vaikkapa synnytys, imetyksen onnistuminen tai vauvan luonne ovat sellaisia asioita. En usko että siihen varmuuteen liittyy kuitenkaan ikä. Jos nyt saisin ensimmäisen lapseni olisin varmaan ihan hysteerinen, vielä enemmän kun sillon parikymmpisenä. Lasten saaminen on opettanut minut olemaan stressaamatta turhaan asioista.

On itseasiassa tosi ihanaa saada lapsi kaikella tällä kokemuksella. Koska ikäero vanhempiin lapsiin on niin suuri, ja he ovat paljon myös koulussa, kavereillaan sekä tietysti joka toinen viikko isällään, on tämä melkein kun saisi esikoisensa. Mutta ilman sitä tuoreen vanhemman epävarmuutta.

Kaiken kaikkiaan olen tosi iloinen että itse päädyin saamaan esikoiseni jo niin nuorena ja toisenkin siitä heti parin vuoden perään. En ollut silloin vielä niin tottunut mihinkään tietynlaiseen elämään tai elintasoon, eikä minusta myöskään tuntunut että olisin menettänyt mitään – päinvastoin.

En nyt toki vieläkään ole mikään kovin vanha, vaan ihan normaalin ensisynnyttäjän ikäinen. Kaveripiirissäni ei edelleenkään ole kuin muutama muu melko tuore vanhempi, vaikka saman ikäisiä ovatkin. En itse tekisi missään nimessä mitään toisin ja niinhän se onkin, että jokainen ikä on varmasti hyvä tulla vanhemmaksi. Jokaiseen ikään liittyy silti varmasti kysymyksiä ja muuta pohdintaa tai pelkoja.

On kuitenkin hauska huomata miten erilaista on olla raskaana lähes kymmenen vuoden erolla. Onko siellä muita samassa tilanteessa olevia, että äitiyttä on kestänyt jo pidempään ja tällaisia eroavaisuuksia on huomattavissa eri raskauksien välillä?

pssst. Jos et vielä huomannut, blogini on ehdolla Inspiration Blog Awardseissa Arjen Sankari-kategoriassa, saa käydä äänestämässä! 🙂