Minulla on ollut värjätyt hiukset niin kauan kun muistan. Äitini on kampaaja ja monen vuoden kinumisen jälkeen sain ensimmäisen kerran värjätä hiukseni punaisella kevytvärillä kolmasluokkalaisena. Siitä saakka minulla on ollut jos jokinkin moista hiusväriä ja tyyliä. Minulle on sopinut tosi monenlaiset leikkaukset ja värit, paitsi blondina en ole ikinä nähnyt itseäni. Kunnes sitäkin testasin sitten viime keväänä.

Lähes mustien hiusten moninkertainen vaalennus kuitenkin vahingoitti huksiani niin paljon, että olen loppukesästä saakka kasvatellut omaa hiusväriäni takaisin. Olisin todella paljon viihtynyt blondina, mutta vaalennuksen myötä huomasin oman värinikin olevan ihan kiva.

Olen nimittäin vuosikaudet kuvitellut olevani ihan harmaavarpunen. Moni onkin luullut minua aina paljon tummemmaksi, mutta totuus on ollut se, että värjäsin tyvikasvua aina vaan tummemmaksi ja tummemmaksi. Toki silloin oma väri näytti hailakalta sen rinnalla. Nyt kuitenkin vaalean värin rinnalla tajusin sen olevan vähän tummempi ja ruskeampi mitä olin vuosikaudet ajatellut.

Kuten sanoin, atkaisin mielelläni myös blondina, mutta hiukseni ovat nyt niin katkeilleet, etten viitsi rasittaa niitä enää yhtään enempää. Lisäksi olen utelias näkemään saanko vietyä tämän prosessin loppuun saakka ja jos saan, miltä hiukseni näyttävät ihan luonnollisessa tilassa.

Välillä usko on meinannut loppua ja tekisi mieli marssia kampaajalle. Toisaalta olen myös miettinyt ihan lyhyen tukan leikkaamista. Viimeksi eilen kuitenkin päätin että annan tämän nyt olla vielä ainakin pari kuukautta näin. Toisina päivinä hiukset näyttävät ihan kauheilta ja toisina päivinä taas ihan kivoilta.

Ensimmäiset harmaat hiuksetkin muuten bongasin syyskuun alussa. Yhtäkkiä jakaukseni kohdalle oli ilmestynyt kaksi täysin harmaata jouhea. En tiedä oliko kyseessä vain sattuma, mutta luin stressin, äkillisen shokin tai kovan kivun voivan vaikuttavan niin, että hiukset tai osa hiuksista muutuu ihan hetkessä harmaiksi. Minulle oltiin juuri muutamaa päivää aiemmin tehty iso leikkaus, ja mietin, että voisiko kyse olla tosiaan tästä? Voin vannoa että ne kaksi harmaata hiusta vain ilmestyivät yhdessä yössä siihen!

Hiuksiini on siis viimeksi elokuun puolessa välissä laitettu muutamia vaaleita raitoja ja tämä taitaakin olla nyt ennätysaika vuosiin, kun en ole hiuksia värjännyt. Minulla on aina ollut karheat ja pörröiset hiukset, mutta nyt värjäämätön kasvava hius tuntuu todella pehmeältä ja sileältä, mielenkiintoista siis nähdä minkälaiset hiukset minulla vaikka keväällä sitten on!

Onkos täällä muita jotka ovat kasvattaneet oman värin? Vinkkejä, ajatuksia, kokemuksia olisi tosi kiva kuulla!

Kuvasin etenkin matkamme ensimmäisenä päivinnä lähinnä videoita ja nyt vasta huomasin, ettei meidän ekasta hotellistamme ole juurikaan kuvia, mutta ehkä näistä saa jonkinlaisen käsityksen. Sainkin jo tuolloin heti instagramin videoiden kautta ihan hirveän määrän kyselyjä, että mikä ihana paikka hotellimme oikein olikaan – siellä kun sitä tosiaan näkyi enemmän. Ensimmäiset viisi yötä vietimme siis Koh Lantan vilkkaimmalla rannalla, Long Beach Chalet nimisessä resortissa.

Hotellin etsiminen, etenkin melko viime tingassa, olikin paljon vaikeampi tehtävä mitä olin etukäteen kuvitellut. Majapaikalla kun on itselleni ainakin suuri merkitys viihtyvyyteen. Joku voisi olla eri mieltä ja sanoa, että huoneessahan käydään vain nukkumassa, mutta kyllä me ainakin vietimme paljon aikaa myös ihan vain hotellilla – jos emme huoneessa niin ainakin sen melko välittömässä läheisyydessä.

Hotellia valitessa kriteereitäni oli, että huone näyttäisi kivalta sekä kylppäri olisi siisti, se sijaitsisi kivalla alueella, kävelymatkan päässä olisi ravintoloita, hotellissa tulisi olla uima-allas eikä siellä saisi olla valkosia muovituoleja. Halusin myös että hotelli olisi suht pieni ja persoonallinen ja että siellä olisi hyvä aamupala.

Monta iltaa selasin hotelleja sekä kuvia ja arvosteluja niistä. Perinteisten hotellien bookkaussivustojen lisäksi kokemuksia luin TripAdvisiorista sekä etsin ihan paikkahaulla sekä tägiellä kuvia instagramista. Pikkuhiljaa minulle alkoi hahmottua mille alueelle tahtoisin ja minkälaista ja minkä hintaista tarjota siellä olisi.

Vaikka hotelleja saarelta paljon ja moneen hintatasoon löytyikin, olin yllättynyt että meidän kriitereitämme vastaavia (edes jotenkin järkevän hintaisia) oli vain muutama. Myös koska olin niin viime tingassa, oli monessa paikassa jo täyttä tai ainakin ne edullisimmat huoneet menneet.

Alusta saakka olin ihastellut tätä ihan hiekkarannalla sijaitsevaa resorttia, joka koostui nimensä mukaan tuollaisista pienistä mökeistä. Osa sijaitsi vehreässä puutarhassa ja osa sitten ihan rannalla. Rannan mökeissä osassa oli vielä oma kylpyamme maaterassilla. Paikka oli ihan liian kallis ajattelemaani budjettiin, mutta en saanut sitä mielestäni.

Lopulta päätin että hitto, mennään sinne edes osaksi reissua – niin ihanalta se näytti. Ja onneksi mentiin. Löysin vielä jostain hyvän tarjouksen ja olisinkin mielelläni ollut tuolla lopulta koko reissun, mutta tämäkin oli sitten loppupäivät täynnä. Onneksi saimme asua siellä edes ensimmäiset viisi yötämme.

No mikä teki tästä paikasta sitten niin erityisen ihanan? Meillä oli mökki rantanäkymällä ja olihan se vain niin luksusta käppäiltä omalta terassilta suoraan perhmoiselle hiekalle tai istua terassilla (huoneeseen kuuluvaa ilmaista, huom) kokista hörppien ja kuunella meren pauhetta. Huoneemme ei ollut eritysen suuri, mutta se oli kaunis ja käytönnöllinen. Aatojen ääneen oli ihana aamulla heräillä tunnelmallisen hyttysverkon alta.  Hotelliin kuului kaksi uima-allasta, toinen rannalla ja toinen puutarhassa. Koko hotellin alue oli todella hienosti hoidettu ja siellä oli paljon kivoja yksityiskohtia sekä kasveja ja kukkia. Hyvänä yksityskohtana kaikilla teraisseilla oli myös oma suihku, jossa hiekkaiset jalat oli mukava pestä ennen sisälle menoa.

Koko viitenä päivänä olimme hotellin ainut lapsiperhe, joten pojat saivat todellakin osansa henkilökunnan huomiosta. Ja henkilökuntaa hotellilla muuten oli tosi paljon ja kaikki olivat todella ystävällisiä. Huonesiivojaat taiteilivat päivittäin uudet hauskat pyyhe-eläimet sängyllemme ja toivat pojille extraherkkuja huoneeseen. Vaikka hotelli oli ihan täynnä, oli tunnelma niin altaalla kuin rannallakin hyvin hilajinen – miltein unenomainen. Etenkin päiväsiakaan ihmisiä oli aina vain ihan muutama.

Huonehintaamme kuului myös aamiainen, joka syötiin tietysti myös ihan rannan tuntumassa. Aamuapala oli todella hyvä ja runsas ja söimmekin siellä itsemme aina niin täyteen, että tarvitsime seuraavan kerran kunnon ruokaa vasta auringon laskiessa illalla. Hotelliin kuului myös toinen ravintola, josta kuvia onkin näkynyt myös täällä blogin puolella. Hiekalla olevasta ravintolasta me lähinnä ostimme smoothieita ja pirtelöitä ja joimme niitä lököillen joko hiekalla olevilla sohvilla, säkkituoleilla tai riippumatoissa.

Hotellin sijainti oli myös siinä mielssä hyvä, että vieressä olevalla päätiellä oli ihan minutin kävelymatka ruokakauppaan, automaatille, pesulaan… Ravintoiloita löytyi myös monenlaisia, niin rannalta kun päätien puoleltakin. Long Beach on nimensä mukaisesti saaren pisin ranta, muistaakseni noin kolme-neljä kilometriä. Sen kerrotaan olevan myös kaikista vilkkain. Matkan aikana kävimme myös monilla muilla rannoilla ja tämä oli mielestäni kivoin siinä mielessä, että sen vieressä oli hyvä majailla, sillä kaikki tarvittava löytyi kävelymatkan päästä. Ranta oli myös sopiva lapsille, ei kovin äkkisyvä, eikä kiviä kuten saaren monilla muilla rannoilla on. Ja saari itsessään, etenkin rannat, ovat todella rauhallisia, lähes autioita – joten villkaalla rannalla tarkoitetaan tässä nyt sitä että siellä saattaa törmätä myös muihin ihmisiin.

Auringonlaskut saaren jokaisella rannalla olivat joka ilta ihan mielettömiä. Pimeää tuolla tuli iltaisin jo kuuden jälkeen, mutta onneksi jokaisesta huoneesta löytyi myös taskulamppu. Iltaisin rannalta olikin hauska bongailla erilaisia rapuja taskulampun valossa. Kylmä ei tullut edes öisin, alin lämpötila taisi koko kaksiviikkoisen aikana olla 28 astetta.

En yleensä ole sellainen ihminen joka tahtoisi lomallaan aina samaan paikkaan ja samaan hotelliin, mutta jos tuonne Ko Lantalle vielä menen niin ehdottomasti tähän hotelliin! Ensi kerraksi täytyy myös opetella ajamaan mopolla niin pystyy kokemaan saarta vielä paremmin.

Tästä hotellista jatkoimme viikoksi matkaa Chaw Ka Cher Tropic nimiseen paikkaan, mutta tämän ekan hotellin jälkeen se tuntui vähän mitäänsanomattomalta. Allas-alue sekä ulkona oleva kylpyhuone olivat sen paikan parhaat puolet, sekä iltaisin kurnuttavat sadat sammakot. Mutta koko sen viikon kaipasin takaisin tänne ensimmäiseen paikkaamme.

Meidän koko matkamme oli kyllä yhtä suurta seikkailua päivästä toiseen, mutta yksi näistä päivistä oli vähän yli kaikkien. Lähdimme nimittäin tutkimaan lähisaaria pitkähäntäveneen kyydissä yhdeksi päiväksi.

Kaikenlaisia opastettuja ja valmiiksi suuniteltuja retkiähän tuolla Koh Lantalla riittää. Retkiesitteitä on kaikkialla. Vaikka saarella asuu paljon paikallisia, niin myös turismi on siellä hyvin vahvassa osassa. Eikä ihme, sillä saarilla pääsee tuntemaan hyvin paikallisen elämän ja luonto tuolla on ihan mielettömän kaunista – siis ihan oikeasti henkeäni salpasi useaan otteeseen kun näin omin silmini sen kirkkaan turkoosin veden ja vedestä kohoavat kalliot, valkoisen hiekan, värikkäät kalat ja korallit sekä taivaalla liitelevät kotkat.

Isomalla porukalla tuolla matkaileva voisi vuokrata veneen ja kuskin päiväksi, ja mennä juuri sillä aikataululla niille saarille mille tahtoisi, mutta itse koin helpommaksi varata meille valmiin retkipaketin. Koska en varannut sitä hotellin tai matkatoimiston kautta, sain neuvoteltua meille suoraan sähköpostin kautta vielä pienen alennuksenkin.

Lähdimme matkaan samana aamuna, jona myös vaihdoimme hotelliamme, joten meidän piti ottaa kaikki tavaramme mukaan. Ensimmäiset sydämentykytykset saikinkin jo heti alussa, kun jännitin että olisivatko auton katolle ilman sen kummempaa kiinnittämistä heiteyt matkalaukkumme enää siellä kun pääsisimme satamaan. No, olivathan ne!

Ajelimme puolen tunnin verran Koh Lantan Old Towniin jossa siirryimme veneeseemme. Meitä retkelijöitä oli yhteensä parisenkymmentä, joista Kaapo ja Elvis ainoat lapset. Olin onneksi ottanut mukaan pojille omat snorkkelit, sillä sellaisia ei heille veneessä ollut. Ensimmäinen etappimme olikin noin tunnin ajon jälkeen snorklaus suoraan veneestä. Olin varautunut siihen, etteivät pojat ehkä uskaltaisi tulla kaloja kuhisevaan veteen, mutta molemmat olivatkin ihan tosi reippaita ja rohkeita. Elvis jopa putosi veteen melko korkealta, liukkaissa veneen tikkaissa – mutta ei ollut moksiskaan.

Snorklailun jälkeen siirryimme paljon odotetulle etapille, nimittäin Emerald Cave laguunille. Tämä paikka ei ulkoapäin eroa mitenkään muista vedestä nousevista kalliolohkareista, mutta sen sisälle pääseekin uimalla pimeän ahtaan luolan läpi.

Saimme pelastusliivit päälle ja sitten lähdimme seuraamaan otsalampulla varustunutta opastamme. Aluksi luolassa riitti vähän päivänvaloa ja sen tippukivimäisillä seinämillä oli tuhansittain kiinnittyneitä ja osittain kai kivettyneitä simpukoita. Pikkuhiljaa valo loppui ja tunneliin tuli pilkkopimeää. Aallot hakkasivat luolan sinämiin aiheuttaen aavemaista ääntä. Olin ihan varma että pojille tulisi paniikki, joku rupeaisi itkemään tai haluaisi pois – mutta ei, molemmat olivat aivan innoissaan!

Pikkuhiljaa valo alkoi taas kajastamaan ja yhtäkkiä edessämme siinsi turkoosina hohtava matala laguuni. Oli ihan mieletöntä uida pimeästä pelottavasta luolasta keskelle sellaista paikkaa, se ei tuntunut melkein todelliselta. Pientä valkeaa hiekkarantaa ja lähes kuumaa vettä ympäröivät korkealle nousevat kallioseinämät, jotka olivat aivan täynnä viidakkomaista kasvillisuutta. Keerotaan, että aikoinaan merirosvot ovat käyneet piilottamassa aarteitansa tänne.

Laguuni on nykyisin turistien suosiossa ja sinne saapuikin jatkuvasti letkassa lisää porukkaa. Osa ihmisistä vain istui vedessä ja ihmetteli ja ihasteli sitä taianomaista paikkaa. Pojat olivat aivan innoissaan ja leikkivät ja kahlasivat ihanassa sileäpohjaisessa vedessä. Pian meidän olikin aika jo jatkaa matkaa takaisin luolan kautta veneelle.

Ajelimme taas toiseen paikkaan snorklaamaan suoraan veneestä. Viihdyimme poikien kanssa lähes tunnin vedessä kaikenlaisia pieniä kaloja ja merisiilejä ihmetellen. Oppaat heittivät lähellemme vesimelonin paloja, jotka houkuttivat ihan hirveät määrät kaloja lähellemme. Elvistä jopa näykkäsi yksi kala jalasta, mutta ei hän siitäkään paljoa välittänyt. Olin edelleen aivan ihmeissäni (sekä ylpeä) miten molemmat olivat niin rohkeita ja reippaita, vaikka päivä oli pitkä ja fyysisestikin rankka.

Viimeinen etappimme oli Koh Ngain lähes autio saari, jossa myös söimme lounaan. Ruokailun jälkeen jokainen hommaili omiaan ja valkealla paratiisirannalla oli ihanan raukea ja pysähtynyt tunnelma. Vesi tuntui täälläkin lähes liian kuumalta ja minä keskityin lähinnä kokikseeni sekä poikien leikkien seuraamiseen. Maisemat rannalta olivat huikeat. Kauempana merellä näkyi ukkosmyrksy, joka maalasi taivaan epärealistisen siniseksi.

Kotimatkalla kaikki oli ihan sinistä ja utuista, arvelin että sade ehkä osuisi myös kohdallemme, mutta yhtäkkiä olimmekin ihan keskellä kovinta kaatosadetta jota olen koskaan kohdannut. Aluksi se oli huvittavaa, mutta kun vene ei tuntunut pääsevän eteenpäin, moottori savutti ja jokainen aalto otti ikävästi vatsanpohjasta huomasin puristavani molempia poikia kainaloihini rystyset valkoisina. Huomasin että muutkin matkustajat alkoivat vakavoitumaan, kun vettä tuli aivan täysillä kun saavista ja salamat välkkyivät ympärillä. Katoksesta huolimatta olimme kaikki aivan litimärkiä.

Päivän suurin seikkailu olikin lopulta itse kotimatka ja tarkemmin ottaen laivasta poispääsy. Päästääksemme laiturille meidän piti ensin kiivetä aalloissa hyppivästä veneestä vieressä olevaan toiseen veneeseen. Koska satoi niin rankasti, ei eteensä edes meinannut nähdä. Toisesta laivasta meidän piti vielä kiivetä omistuisia ruostuneita metallitankoja pitkin simpukoilla vuorautuneille, vanhoille, osittain murentuneille betonirappusille. Minulla oli kainalossani varmaan viisikymmentä kiloa litimärkänä painanut iso kangaskassimme ja yritin vain olla putoamatta veteen samalla kun katsoin epäuskoisena miten Elvistä vain heitettiin edessäni mieheltä toiselle ylös laiturille.

Laiturilla meitä odotti auto, jossa olivat sisällä myös matkatavaramme. Koska auto oli täysi, pääsivät pojat kuskin kanssa etupenkille, mutta minä sain mennä taakse avolavalle. Sade alkoi pikkuhiljaa hellittämään mutta sydän vielä hakkasi aivan täysiä. Samalla kuitenkin nauratti. Auto kaahasi ihan hirveää vauhtia, kenelläkään ei toki ollut turvavöitä ja tielle hyppäsi eteen milloin ankkoja, milloin, vuohia, yksi apina ja mopoja joita näytti ekalla silmäyksellä ajavan vain pikkulapsi. Mutta olihan siellä takana sitten koko muukin perhe kyydissä.

Kun illalla kävelimme täydellissä pimeydessä vilkkaan autotien laitaa kilometrin lähimmälle ruokakaupalle sammakoiden hyppiessä jaloissamme pystyin vain toteamaan, että aikamoinen seikkailu. Muita mieleenpainuvia juttuja matkan aikana oli myös se kun törmäsimme lehmälaumaan matkalla uimarannalle ja yksi vasoista lähti seuraamaan meitä, toki yö sairaalassa oli myös ihan oma seikkailunsa, samoin kaikki paikasta toiseen matkustaminen ja kulkuneuvosta toiseen ehtiminen, eksyminen sivupoluille jonnekkin metsään sekä kansallispuistossa viidakossa käppäily. Noh, koko reissu oikeastaan.

Moni on kehunut sitä miten rohkea olen ollut kun lähdin yksin lasten kanssa matkaan, minä puolestaan olen kuitenkin todella otettu ja ylpeä siitä, miten mahtavia, reippaita, uteliaita, rohkeita, elämänjanoisia ja ennakkoluulottomia poikia minulla olikaan matkassa mukana <3

Kaupallinen yhteistyö OGX

Huomenna meillä alkaa taas pipokausi kun palataan takaisin kotiin. Täällä lämmössäkin on toki omat haasteensa hiusten kanssa, mutta on ne talviset Suomen olot kuitenkin jotain ihan muuta. Talvella hiukset ja hiuspohja on koetuksilla niin kylmän takia, mutta myös pipon alla ajoittain syntyvän liiallisen kuumuden ja kosteuden vuoksi. Pipon alla ainakin omat hiukseni tuntuvat rasvoittuvan turhan nopeasti ja sitten toisaalta ne ovat myös kovin sähköiset ja lyttyiset.

Vaikka otin tänne matkalle mukaan hiustensuoristajan, jota käytän normaalisti päivittäin, niin en ole käyttänyt sitä kertaakaan. Ja aion jatkaa samaa Suomessakin. On se vaan niin paljon helpompaa ja parempaa hiuksille! Tästä sainkin ajatuksen jakaa muutamia muitakin vinkkejä pipokeleistä selviytymiseen. Suoristajan lisäksi otin reissuun mukaan myös OGX:n syksyllä lanseeratut uudet shampoot ja hoitoaineet, jotka molemmat sopivat niin tänne aurinkoon kun Suomen kalseaan ilmaankin.

Sininen sarja, eli OGX Gravity-Defying & Hydration + O2, on Suomalaiselle hiustyypille sopiva sarja, joka auttaa kosteuttamaan ja nostamaan hennot hiukset tuuheamman näköisiksi. O2 sarjan tuotteet sisältävät happiliposomi-liuosta, joka vie happea hiussäkeisiin ja lukitsee kosteuden hiuksen sisään. Toinen hoitava ainesosa, lakkaöljy taas sisältää runsaasti vitamiineja, kalsiumia, magneesiumia ja antioksidantteja. Itselläni on melkoisen karheat ja pörröiset hiukset, mutta olen tykännyt sarjasta silti, sillä lakkaöljy saa hiukset tuntumaan hoidetuilta mutta ei latista ikävästi niitä.

Vihreä sarja taas, eli OGX Strength & Body + Bamboo Fiber-Full Collection, tuuheuttaa ja vahvistaa hiusta. Sen ylellisen runsas koostumus sisältää bambukuituja sekä soijaproteiinia, jotka tekevät hiukista myös paksumman tuntuiset. Tuotteissa oleva bambukuitu kiinnittyy hiussäikeisiin, jolloin hiusten väliin syntyy kitkaa ja ne tulevat todella tuuheiksi ja ilmaviksi. Ihan mahtava tuote siis juurikin pipon lyyttämille hiuksille!

Itse olen käyttänyt nyt kolmisen viikkoa näitä molempia sarjoja vuorotellen, vähän sen mukaan että millaista hoitoa hiukseni ovat kaivanneet. Sinisillä O2 tuotteilla saan hiukseni entistä kosteutetumman tutuisiksi ja vihreillä Bamboo sarjan tuotteilla taas enemmän tuuheutta. Tykkään molemmista enkä yhtään osaa sanoa että kumpi näistä olisi suosikkini – molemmat ovat oikeasti tosi hyviä ja sopivat itselleni hyvin. OGX:n premiumtasoiset, mutta silti ihan päivittäistavarakaupoista saatavat tuotteet ovatkin palkittuja ja nousseet lyhyessä ajassa suureen suosioon. Uskoisin menestyksen johtuvan juurikin toimivista, hyvistä tuotteista, joissa on ylelliset ihanat ja luonnolliset tuoksut sekä kermainen koostumus. Myös pakkaukset ovat ympäristöystävällisiä, sillä ne on valmistettu kierrätetystä kuluttajatuotemuovista.

Mutta miten saada hiukset näyttämään upeilta piposta huolimatta? Arkistenkin kampausten teko sujuu, kun pohja on kunnossa ja hiukset voivat hyvin. Oma vinkkini onkin käyttää pipoa hyödyksi, ei toisinpäin! Hiukset pysyvät asioissa, liikoja säkköistymättä kun hiukset letittää ennen uloslähtöä vaikkapa kahdelle simppelille ranskanletille. Tämä onkin tosi näppärä ja helppo kampaus juurikin sinne myssyn alle. Parasta lettikampauksissa on kuitenkin se, että niistä saa myös toisen kampauksen avaamalla letit. Kun hiukset on pessyt tuuheuttavilla tuotteilla kiharoistakin tulee kauniin ilmavat.

Itse en aio enää väkisin yrittää piilotella suoristajalla päivittäin kiharoitani, vaan aijon ottaa niistä nyt talvella kaiken irti. Lyhyeeseen polkkaan ei hirveästi saa mitään erikoisia kampauksia, mutta juuri erilaiset ovat kivoja ja kiharan tukan saa sitten taas paremmin kiinni kun liukkaan ja sähköisen. Nyt kun vielä kasvattelen tuota omaa väriä, niin toivon tällätavoin hiukseni olevan elämäni kunnossa ensi keväänä. Onko teillä myös jotain kamapusvinkkejä pipon alle?

Kumpaa OGX sarjaa tahtoisit testata ja kenet haluaisit yllättää tuotepaketilla? 
Kommentoi alle niin olet mukana kahden tuotepaketin arvonnassa – sinulle ja kaverillesi! Arvonta päättyy 27.11.17.

Niinhän siinä sitten kävi, että edellisen kaikki on mennyt niiiin hyvin-postauksen jälkeen aloin voimaan huonosti. Mikään ruoka tai juoma ei pysynyt sisällä, ei oikeastaan edes maistunut, ja kaiken kruunasi kovat vatsakarampit, päänsärky ja lopulta myös kuume. Makasin horkassa peiton alla ja kun minulla ei ollut edes voimia soittaa lääkäriin tajusin, että nyt viimeistään olisi sen aika – ennen kun menen huonompaan jamaan. Seuraavana aamuna meillä olisi nimittäin aikaisin lähtö parin tunnin ajomatkan päässä olevalle kentälle ja siitä lentäen Bangkokiin. En ollut edes pakannut vielä.

Sain tilattua lääkärin hotellille ja toivoin että saisin häneltä jotain lääkettä nestetasapainon palauttamiseen. Yllätys olikin suuri kun turkimuksen jälkeen meidät passitettiinkiin amulansiin ja ilmoitettiin että minun pitäisi olla tiputuksessa ainakin yksi yö, ellei jopa enemmänkin. Nappasin pojille iPadin mukaan ja sitten mentiin.

Aluksi sairaalassa kaikki tämä tuntui ihan hätävarjelun liitoittelulta, mutta yöllä kun kuumeeni nousi neljäänkymppiin ja vatsakrampit vain pahenivat, olin tyytyväinen siitä että olin hakeutunut hoitoon ajoissa. Tässä vaiheessa toivoin kyllä myös monta kertaa että voisin teleportata itseni suoraan kotiin. On tosi kurjaa sairastaa ulkomailla, varsinkin tuolaisessa ei niin kovin modernissa sairaalassa ja vieläpä yksin lasten kanssa.

Olin pyytänyt lääkäriä tulemaan jo viiden aikaan aamulla katsomaan, joskos voisin päästä pois ja voisimme jatkaa matkaa suunitellulla tavalla. Onnekseni voikin jo paljon paremmin. Olin saanut tiputuksessa myös antibiottia suoraan suoneen ja lääkäri epäilikin minulla olevan likaisesta ruuasta tai vedestä tullut suolistotulehdus. Sain luvan lähteä sillä ehdolla, että hakeutuisin heti uudestaan lääkäriin jos oloni menisi yhtään huonommaksi tai ei kohentuisi parin päivän sisällä.

Saimme ambulanssilla kyydin takaisin hoteillille jossa minulla oli puoli tuntia aikaa pakata kaikki tavaramme. Respassa autokyytimme kentälle jo odottelikin ja kahden tunnin matka ilmastoidussa vanissa menikin yllättävän hyvin. Lentokentällä aloin voimaan vähän huonommin, mutta sain sielläkin onneksi juotua elekrtolyyttijuomia, joten pysyin ihan voimissani. Myös puolentoistatunnin lentomatka meni hyvin ja sain siellä jopa syötyäkin vähän.

Taksimatkalla hotelliin kaikki alkoi kuitenkin mennä huonommin. Matka kesti noin 45 minuuttia, josta oksensin puolet. Molemmat lapset olivat onneksi juuri nukahtaneet, muuten hekin olisivat alkaneet yrjöämään. Osaksi huono-oloni juhtui ihan normaalista matkapahoinvoinnista ja siitä, että autoon porotti aurinko, ulkona oli 33 astetta lämmintä eikä autossa ollut lainkaan ilmastointia.

Onneksi hotellimme täällä Bangkokissa on ihan super ihana. Meillä on tälläinen vaatimaton 70 neliön yhden makkarin sviitti, joten lapset touhusivat omiaan olkkarissa, kun minä makasin illan sängyssä. Onneksi sängystä ja täältä 25. kerroksesta on ihan mielettömät näkymät joelle. Täällä kelpaa sairastaa kun jopa kylpyammeessa on oma tyyny. Muutenkin on jotenkin helpompi olla kipeänä täällä ”sivistyksen” keskellä. Autenttisessa Thaimaalaisessa saaritunnelmassa bambuhökkeiden keskellä oli ihanaa juuri niin kauan kun oli itse terveenä.

Tänä aamuna yöunien jälkeen olo on jo onneksi parempi ja sain jopa jotain syödyksi tuolla parhaimmalla hotelliaamupalalla mitä olen ikinä nähnyt. Kaikki Aasialainen ruoka tosin ällöttää, ja luulen että joudun kiertämään ne vielä vähän aikaa kaukaa, mutta saa täältä onneksi myös hyviä croissantteja ja vesimelonia 😀

Sairaalan joutumiminen yksin lasten kanssa reissatessa olikin ehkä se suurin huolenaiheeni – mutta nyt sekin on tapahtunut ja siitä on selvitty! Pojat ovat olleet niin uskomattoman reippaita ja ymmärtäväisiä että meinaan ihan liikuttua. Maailman parhaat reissukaverit! <3