Muistan vielä sen ajan, kun lapset olivat pieniä, heille jaksoi metsästää uusimpia lastenvaatteita, mutta itse tuli lähinnä kuljettua aina niissä samoissa pieruleggareissa ja trikootunikassa. Luojan kiitos, siitä on jo aikaa.

En ehkä sanoisi, että olen aina ollut kiinnostunut muodista, mutta olen aina ollut kiinnostunut vaatteista. Nuoresta saakka olen tykännyt pukeutua jollain tapaa omaa persoonaani esiintuoden. Tyyli on myös toki muuttunut vuosien mittaan. Mutta tuolloin vauvavuosina se oli kyllä ihan täysin kateissa. Silloin ei edes kiinnostanut.

Nykyään oma tyylini on todella simppeli. Tykkään mustasta (jos ette ole huomanneet), aikaa kestävistä, tyylikkäistä ja yksinkertaisista vaatteista. Minusta on siti hauska leikitellä myös vaatteilla, pukea vaikkapa juoksulegginssit juhlavan pörröneuleen kanssa. Sneakerit viimeistelevät asun.

Blogini ei ole ikinä ollut mikään muotiblogi, mutta parhaimpina tyyli-päivinä olisi kiva jakaa niitä päivän asuja myös tänne. Luottokuvaaja vaan puuttuu. Näin yksin asuvana ne kivat asut jäävät oikeastaan aina kuvaamatta.

Mutta hoksasin tuossa eräs päivä kauppareissulla, että minultahan oikeastaan löytyy pian kaksi luottokuvaajaa! Nimittäin omat lapset. Asu nyt ei tällä kertaa ollut mikään ihmeellinen, mutta koska kamera sattui olemaan mukana, sain suostuteltua Kaapon nappaamaan minusta pari kuvaa.

Ihan kivutonta se ei ollut, mutta kunhan keksin jonkun hyvän motivaattorin, voipi olla että saan koulutettua pian parhaimman asukuvaajan ikinä. Kuinka kätevää! Pitää vaan treenata tota omaa poseeraamista myös ekana.

 

Kaupallisessa yhteistyössä Schärin kanssa vinkkaan teille nyt kätevästä vierasvarasta. Meillä nimittäin saattaa useampana päivänä viikossa kyläillä yllättäen poikien kavereita, ja uskon että tämä on tuttua myös muille koululaisten vanhemmille.

Yleensä sitä haluaa tarjota lapsille jotain helppoa välipalaa ja siksi onkin kätevää että kaapista löytyy valmiiksi jotain kaikille sopivaa. Keliakia on yleistynyt ja osa lastenkin kavereista noudattaa gluteenitonta ruokavaliota, joten siihenkin on hyvä varautua. Gluteenittomat tuotteet maistuvat myös kaikille, vaikka mitään terveydellistä syytä gluteenin välttämiseen ei olisikaan.

Olen huomannut että lapset tykkäväät kaikesta pikkusyömisestä ja tähän tarkoitukseen esimerkiksi nuo Schärin erilaiset keksit ovat käteviä. Pöytään muutamaa erilaista suolakeksiä ja päälle mitä nyt milloinkin sattuu jääkaapista löytymään, kurkkua, juustoa, paprikaa, tuorejuustoa, maapähkinävoita…

Meillä ei juurikaan muuten syödä keksejä, joten nämä ovat kiva juttu myös siinä mielessä, että silloin kavereiden kyläily tuntuu vielä vähän eritysemmältä. Lisäksi keksit kun säilyvät hyvin kaapissa, ovat ne siinäkin mielessä kätevä vierasvara.

Me olemme testailleet Schärin laajasta valikoimasta muutamaa erilaista herkkua. Suolaisista täysin vegaanisia Salti-suolakeksejä sekä Crackers-voileipäkeksejä. Lähikaupamme hyllystä löytyy myös vaniljatäytteisiä Custard Creams keksejä sekä suosikkejani, Biscotti con cioccolato suklaakeksejä.  Gluutenittomiksi nämä paljastuvat vain tavallista vaalemman värin ansiosta. Mausta ei ollenkaan. Myös nuo Oreo-tyyliset Chocolate O’s maistuvat, ehkä vähän liiankin hyvin.

Schär valmistaa vain ja ainostaan täysin luotaisesti gluteenittomia tuotteita, eikä heidän tehtaillaan käsitellä ollenkaan muita elintarvikkeita. Joten kaikki Schär-tuotteet ovat täysin turvallisia gluteenitonta ruokavaliota noudattaville. Kaikista tuotteista löytyy kattavasti lisätietoa Schärin nettisivuilta.

Omaan ruokavaliooni ei normaalisti kuulu gluteenittomat tuotteet, mutta olen aika yllättynyt miten hyvin ne maistuvat silti. Jos pojilla on vaikka kavereita kylässä, on kiva että kaikille voi tarjota samoja syömisiä, eikä niin että se yksi gluuteeniton saa muutaman mauttoman keksin. Pieni riski on kuitenkin säilyttää virasvarana noita maukkauta keksejä. Voi nimittäin tapahtua niin, että herkkuhimoissaan äiti saattaa ne keittiönkaapista kaivella ja pistellä omaan napaansa…

Onkos teillä tapana säilyttää kaapissa varmuudeksi jotain tarjottavaa yllätysvieraille?

Mukavan valoisat kännykkäräpsyt makuuhuoneestani, eikö vaan? Tykkään kyllä valoisuudesta ja auringonpilkkkeestä, mutta nämä kuvat ovat otettu aamulla ennen kahdeksaa. Huom, lauantai-aamuna ennen kahdeksaa.

Koko viime vuoden menin ilman verhoja. Mutta jossain vaiheessa meni hermo, ja puoli kesää taisin asua pussilakana toisessa ja torkkupeitto toisessa ikkunassa teipattuna. Meninpä muutamana iltana aurinkolasit päässä nukkumaan, sillä ensimmäiset armaat auringonsäteet häikäisivät suoraan tyynylleni jo siinä heti viiden jälkeen.

Nyt olen toistaiseksi saanut herätä tästä valoa tulvivasta huoneesta vasta siinä seitsemän aikaan, mutta kokoajan tulee valoisampaa yhä aiemmin. Toisaalta luonnollisesti lisääntyneeseen valoon on mukavampi herätä, kun herätyskellon raivostuttavaan rinkutukseen. Silti en ihan vielä haluaisi mummoutua ja herätä joka aamu ennen kuutta. Varsinkaan niinä havoina vapaa-päivinä, kun kerrankin saisi nukkua pitkään.

Ongelmahan tässä on nuo vähän yli kaksi metriä korkeat ikkunat. Mistään ei tunnu löytyvät tarpeeksi pitkiä pimennysverhoja. Tahtoisin nimenomaan sellaiset rullaverhot. Yritin jo viime kesänä sellaisia etsiä, mutta löysin vain jotain sikakalliita mittatilausverhoja. Turhauduin ja teippasin lakanan ikkunaan. Tänä kesänä olisin mielummin vähän aikuisempi. Tuo yksi orpona roikkuva valkoinen pellavaverho ei ihan hirveästi auta.

Jos jollain on tiedossa, mistä saisi tarpeeksi pitkät pimennysverhot (ja keittiöön joku kiva kuultava laskosverho) niin nyt saa ilmiantaa! Tai jos tulee mieleen jotain muita hyviä vaihtoehtoja?

Viime syksynä meidän perheessä alkoi täysin uudenlainen arki, kun sekä Kaapo että minä aloitimme molemmat ekan luokan. Kaapo peruskoulussa ja minä ammattikorkeassa. On aika uskomatonta, että katse alkaa olemaan tulevassa kesässä ja sen myötä ensimmäinen vuosi takana päin. Ensimmäinen vuosi on mennyt opetellessa aamuherätyksiä, aikatauluja laatiessa ja suoraan sanottuna välillä mekoisessa stressissä ja sumussa.

Itse lykkäsin jatko-opintoja muutamalla vuoden, sillä blogin kanssa meni niin kivasti. Olisin varmaan lykännyt vielä pidempään, mutta haluan myös valmistua kolmikymppisenä. Toisaalta, vaikka työn ja opiskelun yhdistäminen on ollut rankkaa, niin molemmat ovat kuitenkin asioita mitä haluan tehdä ja mistä pidän. Se on auttanut jaksamaan. Motivaationi on korkealla, ehkä juuri sen lykkäämisen ansiosta.

Esikoisen koulun aloittaminen jännitti huomattavasti enemmän, kun oma opiskelu. Miten se pärjää, mitäs jos sitä kiusataan, mitäs jos se hävittää kaikki tavaransa, tai satuttaa itsensä välitunnilla..? Alku olikin vähän hankalaa, uuteen kaveriporukkaan ei päässytkään heti mukaan ja muutenkin isoon ryhmään kesti hetki tottua. Nykyään kaikki menee jo tosi kivasti, eikä samanlaista pelkoa tai murehtimista ole.

Oma opsikeluni alkoi syksyllä ihan rytinällä, mistään pehmeästä aloituksesta ei ollut tietoakaan. Pääsimme heti kunnolla hommiin ja meillä oli vain deadlinejä deadlinejen perään. Uusi koulu, uudet ihmiset, uudet tavat, kaikki oli uutta ja sen lisäksi piti tehdä hirveä kasa tehtäviä, yrittää saada lapsi ajallaan kouluun, toinen päiväkotiin ja itse jotenkin järkevän näköisenä myös ajallaan tunneille, auttaa läksyissä, nähdä joskus kavereita, harrastaa ja yrittää sitten päivitellä myös blogia siinä samalla. Kun marraskuun pimeys vielä lankesi ylle oli siinä ajoittain itkussa pitelemistä.

Koulu on kuitenkin kiinnostavaa, opettajat hyviä ja inspiroivia sekä saamani palaute hyvää. Se on auttanut jaksamaan. Kun on huomannut että tämä tosiaan tuntuu ainakin suurimaksi osaksi omalta jutulta, ja että siinä on ihan hyvä, niin se on motivoinut menemään eteenpäin. Kun on huomannut että niistä hulluimmistakin viikoista on lopulta selvinnyt ja opintopisteitä kerttynyt, antaa se taas lisää energiaa jatkaa.

Perheellisenä ja työn kanssa samaan aikaan opiskelu ei tosiaan ole helppoa. Mutta aiemmin olisin todennäköisesti kouluttautunut väärälle alalle. Olen jo kerran vaihtanut kokonaan alaa ja sen jälkeen käynyt jo avoimessa yliopistossa opiskelemassa jotain aivan muuta, joten parempi oli nyt odottaa sitä, että oikeasti hoksasin mitä tahtoisin tehdä. Ei tämäkään tosin ole kiveen kirjoitettua. Nyt jo tiedän että ihan perus toimittajan työ ei ehkä kuitenkaan ole se mieluisin juttu minulle, mutta kirjoittaminen, kuvaaminen ja kaikenlainen dokumentointi kiinnostaa. Medianomin tutkinto on kuitenkin hyvä pohja niille kaikille. Voi olla että maisteriopinnoissa suuntaudun sitten johonkin muuhun, mitä olin alunperin ajatellut. Se näkee joskus. Jos edes maisteriopintoihin jatkan.

Omalla opiskelulla ja kovalla työllä tahdon myös näyttää esimerkkiä lapsilleni. Toivon että pitkälle kouluttautuminen tulee olemaan heille itsestäänselvyys. Toki toivon myös että opiskeleminen pysyy tulevaisuudessakin maksuttomana, eikä opiskelijoilta leikata enää yhtään tukia ja etuja pois. Kaikilla pitäisi olla yhdenvertaiset mahdollisuudet opiskella, vanhempien varallisuuteen katsomatta.

Syksyllä me siis siirrymme tokalle ja Elvis aloittaa esikoulun. Joten hulabaloo jatkuu vaan. Blogia en halua pistää jäähylle ja aikataulun mukainen valmistuminenkin olisi ihan kiva, joten ei tässä auta kun painaa täysillä. Vaikka välillä kaikki tuntuu ihan paskalta ja tahtoisin jäädä vaan kotiin nukkumaan, niin enhän mä tätä tekisi ellen tykkäisi tästä. Paitsi tilastotieteen tunneista en tykkää, en yhtään, anteeksi nyt vaan.

Kaupallinen yhteistyö Happy Joen kanssa.

Olen aika peruspositiivinen tyyppi. Välillä vähän itsekin hämmästyn, miten löydän kiireisenkin arjen tai huonon päivän keskeltä jotain hyvää. Olen juuri sellainen ihminen, joka tulee onnelliseksi melko pienistä ja yksinkertaisista jutuista.

Alkuviikosta päätin vihdoin korkata pyöräilykauden ja hain koko talven kellarissa kevättä odottaneen pyöräni. En tajunnutkaan miten ikävä minulla oli sitä ollut! Naureskelin yksikseni kellarissa kun minun olisi tehnyt mieli halata, sillä samalla hetkellä Urheaksi Vihreäksi Ratsuksi nimeämääni, pyörää. Huomasin pyörän kumien kuitenkin tyhjentyneen, mutta eipä hätää, sillä yksi naapuri lainasi pumpun, toinen auttoi jumittuneen venttiiliin kanssa ja kolmannen kanssa sitten vain ihmeteltiin vieressä.

Kevään ensimmäinen pyöräily oli täydellinen. Aurinko paistoi, korvissa soi musiikki ja kaikki vastaantulijat näyttivät nauttivat keväästä yhtä paljon kun minä itse. Huulilla oli kestohymy korviin saakka. Tapasin ystäväni Pajun, jonka kanssa käytiin juomassa yhdet siiderit rannassa. Suunniteltiin siinä laiturilla istuskellen tulevaa kesää, yhteistä matkaa ja festareita. Tämä on ihanaa aikaa vuodesta, kun ihan oikeasti alkaa uskoa, että se pimeä talvi alkaa olemaan takanapäin.

Maisteltiin Happy Joen uutuussiideriä, juuri kauppoihin tullutta Old Countryä, jossa maistuvat pitkät omenanviljelysperinteet ja ihanteellisessa merellisessä-ilmastossa kypsyneet omenat. Uutuussiideri on maultaan kuiva, täyteläinen ja hedelmäinen ja se on kehitetty vastaamaan suomalaisten siiderimieltymyksiin ja kuivempien ja luonnollisempien makujen kasvavaan kysyntään. Kuulun itsekin juuri tähän porukkaan, ja nykyään mitä kuivempaa juomaa, sen parempaa! Ja nuo kauniit lasipullot sekä korkkien alla olevat tekstit ilostuttavat aina.

Kotimatkalla poikkesin vielä kukkakaupan kautta ja ajoin kiertoreittiä kotiin. Lempimusa soi täysillä ja heräilevä luonto näytti niin kauniilta. Muutama uusi pisama nenänpäässä olin tosi onnellinen siitä, että kevät on vihdoin täällä. Niin ja myös siitä, että ulkoilun jälkeen pystyin menemään sänkyyn lämpimän peiton alle syömään salaattia suoraan kulhosta. Ne on tosiaan ne arjen pienet ilot!

Alkoholilainsäädännön mukaan alkoholin kommentointi on kielletty, kuulen kuitenkin mielelläni, että mistä arjen pienistä asioista te olette viimepäivinä tulleet onnellisiksi?