TÄNÄÄN MIETIN

19/02/2017

Processed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 preset

Asioita joita olen tänä sunnuntaina miettinyt

– Mun pt:n mp juustonaksujämien syömisestä aamupalaksi
– Onko keski-ikäistä seisoa sunnuntai-aamupäivällä futisäitinä kentän laidalla
– Mitä laitan elokuussa Flowhun päälle
– Onko yks poikaa ihastunut muhun ja oonko mä siihen
– Ensi viikonloppu
– Sitä seuraava viikonloppu
– Meniskö lenkille
– Meniskö päikkäreille
– Söiskö (taas)
– Miten mun lapset voi olla niin söpöjä ja ihania
– Miltä 30-vuotiaana pitäisi tuntua
– Uusien kavereiden saaminen on hassua (ja parasta)
– Miksi en löydä UFFistä ikinä mitään
– Onko normaalia että tykkää vaan olla yksin kotina, fiilistellä, kuunnella musaa, kirjoittaa hassuja ajatuksia ylös ja tanssia peilin edessä
– Kuinka on mahdollista että tapoin elämäni kolmannen kaktuksen
– Jos ei halua lisää lapsia tai lemmikkejä, onko silloin itsekäs
– Olenko ainut jota ällöttää sana konmaroida
– Miten unet voivat vaikuttaa niin vahvasti vaikkapa ajatuksista jotain ihmistä kohtaan
– Raaskisiko ostaa ihan liian kalliin ja epäkäytönnöllisen haalari-asun, jota ei saa vesipestä
– En osta mitään, ennen kun olen KONMAROINUT vaatehuoneeni
– Mun sunnuntain soittolista on ehkä yksi parhaista
– Ollaan vaan minipieni kärpäsenkakka joka leijailee avaruudessa
– Mitä söis


AINA EI MEE IHAN SUUNNITELMIEN MUKAAN

17/02/2017

Processed with VSCO with hb1 preset

Muistan, kun ala-asteella meidän englannin luokassa oli juliste, jossa luki jotain Murphyn laista. En tiennyt silloin mikä se oli, enkä myöskään kehdannut kysyä. Aina silloin tällöin siitä kuuli puhuttavan jossain, ja pikkuhiljaa jossain vaiheessa tajusin sen liittyvän jotenkin huonoon onneen. ”Jos jokin voi mennä pieleen, se menee pieleen”

Sen jälkeen kyseinen fraasi on tullut omassa elämässä tutuksi harvisaisen monta kertaa. Kumma kyllä, en edelleenkään ole tippaakaan pessimisti. Tiedän kyllä että homman voi kusahtaa ja pahasti, mutta joukkoon on mahtunut myös paljon onnistumisia, joten koskaan ei voi tietää.

Minua pyydettiin mukaan yhteen siistiin lehtiprojektiin. Aikataulu vaan oli täysin epärealistisen tiukka. Mutta päätin, että kyllä mä tähän pystyn. Kyllä mä nyt pystyisin viikon mennä parin tunnin yöunilla ja paiskia hommia aamusta iltaan. Valmistauduin siihen henkisesti ja tänään oli tarkoitus aloittaa urakka. Mutta kuinkas sitten kävikään.

Kun tänä aamuna heräsin, en pystynyt liikuttamaan kättäni. Kipu hartiassa oli sietämätön. Särkylääkkeen voimin sain juuri ja juuri puettua. Eli sen sijaan, että olisin lähtenyt suunnitelemalleni juttukeikalle, suuntasin lääkäriin.

Lääkäri tutki hyvin ja hartaasti. Ilmeisesti olkapäässä on jotain vikaa. Maanantaina tutkitaan lisää ja koko viikonlopun pitäisi sitten ottaa vaan droppia ja mikä parasta, pitää käsi totaalisessa levossa! Eli en saa tehdä kädelläni mitään.

Ei tässä oikein että itkeäkkö vai nauraa. Nyt koko päivän lääkkeitä syöden ja kivun kadotessa uhmasin vähän lääkärin ohjeita ja avasin läppärin. Mainittakoon että käsi on tuettuna tyynyillä ja perjaatteessa kädestä liikkuu vain ranne ja sormet :D Jos nyt kuitenkin yritän noudattaa lääkärin ohjetta ja antaa käden vaan levätä. Ensi viikolla ei sitten nukuta yhtään. Ja mun tuurilla läppäri sitten varmaan hajoaa, mutta se on sen ajan murhe sitten :D


KAHDEN KODIN LAPSET

16/02/2017

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tässä on kuvia lasteni kodista. Heidän toisesta kodistaan, jossa he asuvat noin puolet vuodesta. Suunnilleen 182 päivää vuodessa he nukkuvat, leikkivät, ja syövät täällä. Kodissa, jota ei kuitenkaan yhteiskunta tunnusta. Sillä suomessa lapsella voi olla vain yksi koti.

Lasten vuoroasuminen yleistyy joka vuosi, mikä on omasta mielestäni hyvä, onhan lapsella aivan yhtälainen oikeus molempiin vanhempiinsa. Vuoroasumisen yleistymisestä huolimatta kukaan ei tiedä, kuinka yleistä vuoroasuminen tosiasiassa nykyään on. Sillä virallinen väestökirjanpito edellyttää, että lapselle kirjataan jompikumpi koti viralliseksi kotiosoitteeksi, mikä hankaloittaa tilastointia.

Syksyllä julkaistavassa lapsenhuoltolain uudistuksessa mietitään, jos jatkossa lapsella olisi mahdollista olla kaksi osoitetta. Ruotsissa tätä ollaan tutkittu ja mietitty jo pitkään ja asiaan suhtaudutaan hyvin positiivisesti. Se, että lapsella on kaksi kotia, mutta vain yksi virallinen osoite vaikuttaa hankaloittavasti esimekrkisi päivähoito, koulu, terveydenhoito -ja asumistukiasioita. Lisäksi se vaikuttaa myös asenteihin, monen mielestä kun se etävanhempi ei ole samanarvoinen kun lähivanhempi.

Me ollaan lasten isän kanssa aina saatu sovittua kaikki asiat tosi hyvin. Eron jälkeen yhteishuoltajuus oli ihan selvä homma ja kun lapset hiemat kasvoivat viikko-viikko systeemistä tuli vakkari. Molemmat ovat olleet halukkaita joustamaan toisen menojen mukaan ja niin edelleen. Asutaan myös lyhyen ratikkamatkan päästä toisistamme, mikä helpottaa arkea paljon. Välillä käydään porukalla yhdessä leffassa, syömässä tai jopa reissussa. Jos meillä olisi ollut riitaisa ero, asiat tuskin olisivat menneet yhtä hyvin. Toisaalta voisin ajatella, että lasten vuoroasuminen myös vähentää vanhempien välistä kitkaa, sillä asiat on vain sovittava ja hoidettava – ei siinä tappelut auta.

Tämä nykyinen tapa tunnistaa vain lapsen yksi koti ja lähevanhempi on aiheuttanut meille silloin tällöin myös pieniä hankaluuksia viranomaisten kanssa. Jos asuisimme kauempana toisistamme tai jopa toisilla paikkakunnilla, tilanne olisi varmasti paljon pahempi. Olen kuullut lapsia käänytettävän terveyskeskuksista ja kymmenien kilometrien omakustanteisesta taksimatkoista kouluun, vain siksi että lapsi ei lain mukaan ole asunut siellä missä asuu.

Meidän ongelmamme ovat onneksi järjestyneet aina sopimalla, eli eskari ja koulu jonne molemmista kodeista ei ole liian pitkä matka on järjestynyt, kun tilanne ollaan vain kerrottu. Samoin Helsingissähän saa myös valita itse minne terveyskeskuskeen hakeutuu hoitoon, mutta sitä meidän ei ole edes tavinnut käyttää. Ainoastaan koulumatkaan Kaapo ei saa matkakorttia, vaikka joutuukin sen ratikalla kulkemaan. Koska minä olen lähivanhempi, lapsilisät tulevat myös tililleni. Olemme sopineet sitten niin, että minä hoidan sillä lasten isoimmat hankinnat.

Meille ihan hiveän suuria hankaluuksia ei siis ole ollut, mutta ymmärrän hyvin niitä joilla on. Itse puolustan lapsen kahden kodin tunnustamista periaatteellisista syistä. Se on niin lapsen kun vanhemmankin oikeus.

Lasten hyvinvointi kahden kodin mallissa ei juurikaan eroa ydinperheiden lasten hyvinvoinnista. Se on tutkitusti erolapsille paras malli, joka on tullut ihan omakohtaisestikin havaittua. Kuitenkin järjestelyä kritisoidaan myös aika ajoin. Suurimapana haittapuolena vuoroasumisessa väitetään olevan reissaaminen ja kaikki siihen liittyvät järjestelyt. Pitää esimerkiksi sopia mitä tavaraa on missäkin ja miten sitä liikutellaan.

Itseäni ärsyttää se argumentti, että vuoroasumisessa lapsi joutuu muuttamaan vähän väliä ja kuljettamaan tavaroitaan edestakaisin. Vaikka lapsi tapaisi toista vanhempaa vain joka toinen viikonloppu, joutuuhan hän silloin pakkaamaan tavaroitaan yhtä usein?! Usein vuoroasumista tuntuunkin vastustavan sellaiset ihmiset, joilla ei edes ole mitään omakohtaista kokemusta siitä.

Eikä ainakaan meillä lasten ole ikinä tarvinnut mitään tavaroita pakkailla tai raahata edestakaisin. Molemmista kodeista löytyy tärkeät tavarat ja rakkaimmat lelut. Toki leluja saa viedä kodista toiseen, mutta harvoin meidän pojat niin haluavat tehdä. Kumisaappaita ja muuta tarvittavaa löytyy kaksin verroin, eikä oikeasti kun Kaapon tarvitse ottaa kun koulukirjansa mukaan kodista toiseen liikkuessa. Molemmat kodit ovat yhtä tärkeitä ja turvallisia, eikä niissä vuorotellen asuminen aiheuta lapsille stressiä.

Mielestäni vuoroasumisen virallinen tunnustaminen lähettäisi myös viestin sosiaalisesta hyväksynnästä. Vuoroasuminen ei ole vanhempien itsekkyydestä johtuva poikkeusratkaisu vaan täysin toimiva malli, joka palvelee useimmiten erittäin hyvin etenkin lapsen etua. Vai mitä olette itse mieltä?