Me koululaiset aloitimme tänään syysloman. Koska minulla on kuitenkin vähän työ -ja kouluhommia on Elvis ainakin muutamana päivänä päiväkodissa. Kaaposta on taas ihana viettää ihan rauhassa aikaa kotosalla ja minun kanssa, alkusyksyn koulun aloittamisen jälkeen. Tässä juuri parhaillaan makoillaan vierekkäin sängyllä läppärin, pädin ja kirjojen keskellä.

Mitään hirveän suuria suunnitelmia syysloman ajaksi ei ole. Toivotaan että aurinko tulisi viikon mittaan esiin upeita ruskan värjejä valaisemaan. Ajateltiin ainakin käydä HAMissa, Kiasmassa ja talvipuutarhassa. Muutoin sitten hengaillaan ihan kotosalla ja lähimetsässä. Ihan hyvä lomasuunnitelima, vai mitä?

Mitäs te muut kolulaisten vanhemmat meinasitte syyslomalla? Kaikilla kun ole mahdollisuutta olla kuitenkaan itse koulusta silloin poissa, miten olette saaneet hommat järjestettyä?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Välillä sitä tulee mietittyä, että missä mä nyt olisin, jos en olisi silloin eräänä tammikuisena iltana, kohta kuusi vuotta sitten, perustanut tätä blogia. Sitä en tule ikinä tietämään, mutta sen tiedän varmasti, että se oli yksi elämäni parhaimpia ja merkittävimpiä päätöksiä. Tai siis oikeastaan ihan hetkellinen päähänpistohan se oli.

Blogi on antanut niin paljon. Ystäviä, harrastuksen, kokemuksia, elämyksiä, ammatin, suunnan tulevaisuudelle. Siitä on tullut tapa ilmaista itseään, jakaa ajatuksia, saada vertaistukea. Tämä blogi merkitsee monessakin mielessä minulle todella paljon. Olen kiitollinen että päivästä toiseen tulette lukemaan juttujani, katselemaan kuviani ja tykkäilette tai kommentoitte niitä. En voisi olla onnellisempi, että rakas harrastus on vähän kuin vahingossa muuttunut kokopäiväiseksi työksi, ammatiksi. Tai että sen ansiosta vihdoin keksin, mitä haluan isona tehdä.

Välillä myös mietin, että miksi te tosiaan luette tätä? En ole ikinä jaksanut kiinnostua mistään hakukoneoptimoinneista, lukijamäärien kasvattamisesta tai ylipäätään osannut ajatella tätä euron kuvat tai menestys silmissä. Olen tehnyt tätä täysin omalla tyylilläni, rehellisesti, sydämellä. Olen ilostuttanut, ärsyttänyt, naurattanut, itkettänyt, onnistunut, mokannut, aiheuttanut kohuja, ollut tylsä. Blogi on elänyt mukana elämässä, samoin kun minä. Ja tässä sitä nyt ollaan.

En osaa yhtään sanoa missä olen taas kuuden vuoden päästä. Tai mikä on blogin tilanne silloin. Mutta sen tiedä, että aion jatkaa samaa omaa linjaani jatkossakin. Opiskelujen takia blogi on nyt siirtynyt jaetulle ekalle sijalle, mutta nyt muutaman kuukauden näiden kahden kanssa tasapainoilu on mennyt mielestäni suhteellisen hyvin. Tuleva talvi tuo toki taas omat haasteensa kuvaamisen suhteen, kun päivässä on vain muutama tunti valoa. Mutta eiköhän me tästäkin selvitä.

Edelleen alkuviikon kannustavat kommentit lämmittävät mieltä. Sain samalla myös konkreettisen muistutuksen siitä, että tämä blogi on myös tärkeä teille. Ja se jos joku on aivan mielettömän ihana kuulla. Sillä niin paljon kun teen tätä itselleni, teen tätä myös teille. Ilman teitä ei tätä blogiakaan olisi enää olemassa.

Blogini on myös ehdolla Inspiration Blog Awardseissa yhdeksi inspiroivimmimmaksi blogiksi. Tänä vuonna kaksi blogia palkitaan yleisö -sekä lukijaäänestyksen perusteella Indiedays, Lifie sekä Foodlover kategorioissa. Kiitos siis jo paljon etukäteen, jos jaksatte käydä antamassa äänenne! Blogeja äänestyksessä on PALJON ja ne löytyvät aakkosjärjestyksessä tai haun kautta. Kaikkien osallistuneiden kesken arvotaan 5 kpl kahden hengen lippupaketteja gaalaan, olisipa hauska törmätä siellä!

Kuten kaikki tiedämme, on tärkeää saada palautetta työstään ja etenkin sitä hyvää palautetta tulee annettua ihan liian vähän. Vielä siis kerran, kiitos teille kaikista tsemppaavista viesteistä, kun fiilikseni oli todella maassa. Ja kiitos siitä kun olette siellä, käytte lukemassa ja tulette kadulla nykimään hihasta. Kiitos kiitos kiitos <3

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Ja niin se meidän pieni Erkkikin täytti eilen viisi vuotta. Tämä syksy on meillä aina tällaista juhlanaikaa, kun koko perheellä on synttärit kuukauden sisään. Siis myös poikien isällä. Tässä, jo pikkuhiljaa perinteeksi muodostunut, synttärihaastattelu:

Isona minusta tulee aikuinen
Kivointa maailmassa on leikkiä
Kaikkien inhottavinta maailmassa on pureminen
On kivaa olla uima-altaassa
Lempi harrastukseni on jääkiekko
Aikuiset ovat kivoja
Isoveli on kiltti
Lempi ohjelmani on Pikku Kakkonen
Säästän rahaa että voin ostaa leluja
Kerään matoja
Lempiruokani on perunamuusi
Ihmisiä on olemassa sen takia että zombeja tulee
Talvella haluan tehdä lumipalloja -ja ukkoja
Kesällä haluan kastella kukkia
Haluaisin uudelle Altaalle uimaan
Toivon Joulupukilta lahjoja
Viisivuotiaana on hauskaa
Pikkuveljenä olen kiva Elvis
Matkustaisin mieluiten Espanjaan
Siellä menisin rannalle ja uima-altaaseen
Lempibändini Hevisaurus
Unelmien syntymäpäiväni olisi sellainen että kutsuisin kavereita
Terveisiet blogin lukijoille: synttärikutsuja teille ja nää kysymykset oli vähän vaikeita

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

En oikein tiedä miten ja mistä aloittaisin. No ainakin ekaksi, Kiitos. Ja toiseksi, nyt on jo parempi. Kiitos siis ihan mielettömän ihanista sanoistanne. Ihan posket punastellen luin kommenttejanne viime postauksesta. Ne yllättivät ihan täysin. Niin paljon niin kauniita sanoja. Vau. Niitäkin hienompaa oli huomata, miten eläydyitte fiilikseen ja kerroitte omista kokemuksistanne. Se vasta on jotain joka auttaa tajuamaan, että tämä kaikki on vain osa normaalia elämää. Ehkä mä en olekkaan niin paska ja epäonnistunut, vaan että meillä kaikilla on hyviä ja huonoja aikoja.

Jo valmiiksi huonot fiilikseni kruunasi viime viikonloppuna pahansuopa ketju minusta keskustelupalstalla. Tiedän ettei niitä pitäisi IKINÄ lukea, mutta kun kyseinen keskustelu sattumalta osui silmiini, en voinut olla klikkaamatta sitä auki. Valheita, kunnianluokkauksia, täyttä soopaa ja paskaa viesti viestin perään. Viimeistään siinä vaiheessa olin valmis sulkemaan koko blogin ja poistumaan kaikkialta somesta tiukkaan takavasemmalle.

Onneksi päätin kuitenkin laskea viimeisenkin suojamuurin ja kirjoittaa rehellisesti fiiliksistä. Vaikka haluankin pitää tämän blogin pääasiassa hyvän mielen paikkana, haluan olla myös rehellinen. Sillä eihän kenenkään meidän elämä ole aina täydellistä. Sen lisäksi, että minä voin tarjota tätä kautta vertaistukea teille, saan sitä myös roppakaupalla teiltä. Viime postaus osoitti taas sen. Kiitos siis vielä.

Vaikka takana oli henkisesti tosi raskas viikko, eniten koko viikon aikana kyynelehdin eniten vasta kahtena viime päivänä. Liikutuksesta. Teille. Tai niinkun mun eksä sanoisi ”meni vähän spriteä silmiin”. Olette parhaita!

Keräilen tässä vielä viimeisetkin rippeet itsestäni ja palaan sitten huomenna paremmin kommenttien pariin sekä erään ihanan pikkumiehen synttärihaastiksen kera <3

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Tänään oli päivä joka kuulosta tosi kivalta. Ja kyllähän se sitä olikin. Käytiin lasten kanssa brunssilla, museossa, silakkamarkkinoilla, katsomassa Allasta, kahvilassa ja shoppailemassa. Kotimatkalla haettiin lauantaikarkit ja päätettiin illan leffa. Mutta…

Tämä viikko on ollut todella vaikea. Pitkään kestänyt strong-independent-singlelady-fiilis katosi yhtäkkiä ja tilalle tuli epävarmuus, yksinäisyys ja alakulo. Jokainen haaste on tuntunut maailman suurimmalta vastoinkäymiseltä. Tuntuu että jokaikinen kaveri pariutuu ja muhii kotona parisuhteessa. Tuntuu että minä olen sinkkusekoiluineni vain hauskaa viihdettä muille. Saan seuraajilta viestejä, ”Täällä me joka ilta katotaan sun snäppejä ja nauretaan sun elämälle” tai vaihtoehtoisesti kaverin poikaystävä kuittailee huvittuneena, juuri sillä pahimmalla epätoivon hetkelläni, viimeisimmästä epäonnistuneesta deitistä. Kiitos hei, kiitos. Kiva että voin tarjota ainakin teille jotain hauskuutta elämään.

Saan olla onnekas, että seuranani on ainakin kaksi elämäni upeinta ja rakkainta ihmistä. Lapset. Etten ole ihan yksin. Ihana että voidaan tehdä yhdessä juttuja. Mutta…

Tuntuuhan se vähän säälittävältä hengailla joka viikonloppu vain lastensa kanssa. Muut käyvät puolisoidensa kanssa taidenäyttelyiden avajaisissa. Me lasten kaupungissa leikkimässä nukketeatteria. Se on kivaa, se on ihanaa.

Ja tottakai onni on myös ystävät. Joiden onnesta en voisi olla onnellisempi. En sentään ole (vielä) muuttunut katkeraksi tai muiden onnesta kateelliseksi. Mutta…

Mitäs jos tämä jatkuu aina vain näin? Joka toinen viikonloppu nään kavereitani, jotka pikkuhiljaa toinen toisensa jälkeen lähtevät illalla kotiin poikaystäviensä luo. Joka toinen viikonloppu tilataan lasten kanssa pizzat ja katsotaan piirrettyjä. Mitä sitten kun lapset ovat niin isoja etteivät halua enää hengata kanssani? Mitä sitten kun kaverit eivät jaksa täysin erilaista elämää viettävää sinkkuystäväänsä tai elävät vauvakuplassa? Nyt he jo suunnittelevat illallisia, jotka ovat vain pariskunnille. Se ajatus on helvetin pelottava. Siis jäänkö mä sitten ihan oikeasti ihan yksin?

En ymmärrä miten muut ihmiset tekevät sen. Löytävät kumppanin. Joo joo, se tulee kohdalle kun sitä vähiten odottaa jne. No en ole odottanut eikä silti ole näkynyt. Tai, eihän se tule sua kotoota hakemaan. No eipä ole tullut miljoonassa muussakaan paikassa vastaan.

Sitä alkaa pakostikin miettimään, että mitä vikaa mussa oikeasti on? Olenko mä oikeasti sitten niin ärsyttävä tai tyhmä tai pelottava tai ruma tai haiseva vai MIKÄ TÄSSÄ ON TÄÄ ONGELMA?! Siinä vaiheessa se on erityisen huono, kun tämä ajatus alkaa hallitsemaan elämää ja heijastua vaikkapa työhönkin.

Tällä viikolla olen nimittäin kyseenalaistanut myös koko blogin, tulevaisuuteni ja oikeastaan koko elämäni. Kun fiilis ei ole hyvä, tuntuu myös että koko korttipakka ympärillä alkaa hajoamaan. Tuntuu että kaikki mitä teen on jotenkin keskinkertaista, huonoa tai väärin. Tuntuu että minut on sysätty ulkopuolelle normaalista yhteiskunnasta. Ja miksi? Siis jonkun olemattoman miehen ja parisuhteen takia!?! Ihan paskaa.

Ja paskaahan tässä on vain ja ainoastaan se ajatus päässäni. Se tonnin painoinen kivi rinnassani. Muutenhan kaikki on aivan samoin, kun vaikka vielä kaksi viikkoa sitten, jolloin olin totaalisen tyytyväinen elämääni, onnellinen ja ylpeä saavutuksistani.

Tähän loppuun pitäisi varmaan kirjoittaa sellainen toivoa antava, kyllä tää tästä-tsemppikirjoitus. Mutta, ei tunnu nyt siltä. Kyllä mä tiedän että kyllä tää tästä ja asiat järjestyy ja blaa blaa. Mutta just nyt olo on aika paska, surullinen, voimaton. Sellainen ettei nyt jaksa ainakaan alkaa tässä mitään tsemppaajaa esittämään. Tein sitä alkuviikon, se vei viimeisetkin voimat. Antakaa mun rypeä nyt tässä vähän aikaa ja jos musta ei ala pariin päivään kuulumaan niin sitten saa tulla ravistelemaan rinnuksista että kamoon, ryhdistäydy jo. Tehdäänkö niin?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.