Pakko kertoa hauskasta jutusta joka sattui eilen Habitare 2016 messuilla. Olimme bestikseni Peetan kanssa kiertäneet ja kuvanneet messuja useamman tunnin ja juuri lähdössä kotiin. Molempien oli tarkoitus kirjoittaa heti blogiin tämän vuoden messuista. Siitä kuinka ne olivat parhaat messut muutamaan vuoteen. Kuinka inspiroituneita olimme voimakkaista ja tummanpuhuvista väreistä, erilaisista materiaaleista ja suuresta määrästä huonekasveja.

Piti kertoa siitä, kuinka Suomalainen design ja Suomalaiset loistivat upeilla tuotteillaan ja stailauksillaan. Siitä kuinka Aalto-yliopiston muotoilun laitoksen opiskelijoiden työryhmä voitti Habitaren-suunnittelukilpailun upealla SYLI teoksellaan. Siitä miten loistavia tuotteita oltiin koottu Toimittajien tusinaan. Siitä kuinka messujen kuratointi oli vaikuttanut messujen yleisilmeeseen ja siitä miten suuri ero oli näytteilleasettajien uudelleen sijoittelulla oli.

Mutta sitten jotain hassua tapahtui. Juuri kun olimme lähdössä pysähdyimme nuoria Hollantaisia suunnittelijoita edustavan Puik Artin kohdalle. Puikin perustajajäseninä häärii hauska parivaljakko, kaksi ikäistämme miestä. Juttu alkoi heti luistaa ja seuraavaksi olimmekin yhdessä matkalla bileisiin. Yhteisenä kiinnostuksen kohteinamme oli raikkaan muotoilun lisäksi sarkastinen huumori, ilmaiset drinkit, tanssiminen ja liian myöhään valvominen. Extempore-illat vaan ovat niitä parhaita.

En voi luvata samanlaista sattumien summaa jos Habitareen menette, mutta voin luvata että jos sisutustus tai muotoilu tai taiteet yhtään kiinnostaa, tulette pitämään tämän vuoden messuista. Suosittelen myös SYLIssä lokoilemista messujen päätteeksi.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Tiedättekö mitä, eilen alkoi viimeinen viikkoni kaksikymppisenä. Tai virallisesti se taisi itseasiassa olla jo viime viikolla. Sunnuntaina se nimittäin koittaa. Kolmikymppisyys.

Vielä kuukausi sitten olin ihan lungisti asian suhteen. Mutta mitä lähemmäksi syntymäpäivää mennään, sitä suuremmalta pala tuntuu kurkussa. Ei siksi että kolmikymppisyys olisi jotenkin kauheaa ja nyt olisin ikäloppu tai mitään sellaista. Jotain siinä kuitenkin on. Ainakin tuo lähestyvä maaginen kolmenkympin raja sai minut tajuamaan, että tässä sitä nyt mennään kovaa vauhtia eteenpäin. Taaksepäin ei pääse.

Tissit jatkavat matkaansa kohti etelää ja aamunaamaan ei todellaakan auta enää pelkät kylmät teepussit. Toisaalta itsetunto on paljon parempi kun vaikka kymmenen vuotta sitten. Ihan rauhassa sitä voi mennä rannalle sheivaamatta ja bikineissä. Tuskin kukaan edes huomaa. Enää ei voi saada mokiaan anteeksi nuoreen ikään vetoamalla. Toisaalta, nykyään harvemmin tarvitsee itseään pyydellä anteeksi.

Ikääntymiseen liittyy ainakin itselläni aina paljon erilaisia tunteita. Ja vielä kun tästä kolmestakympistä on tehty jonkinlainen rajapyykki, niin se tuo tähän vielä enemmän tunneskaalaa. Välillä on vaikea hengittää kun asiaa ajattelee, seuraavalla hetkellä se taas tuntuu ihan hurjan siistiltä jutulta.

On jotenkin vaikea pukea sanoiksi näitä tunteita ja tätä fiilistä. Eihän tämä oikeasti ole mikään elämää mullistava asia. Itselleni merkittävä juttu kuitenkin. Viikonloppuna juhlistetaan kuten kolmikymppisiä kuuluukin. Syödään hienosti ja juodaan liikaa viiniä. Ehkä itketään vähän ja nauretaan paljon.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Miltä tuntuisi mennä kirjan kanssa suihkuun? Sitoa siihen naru ja ulkoiuttaa kuten koiraa? Levittää kirjan sivuille hilloa tai heittää se ikkunasta? Sylkeä siihen aamukahvit ja pureskella toista sivua? Toki voisit myös syödä ensin värikästä karkkia ja sen jälkeen nuolla sivua. Tai pestä yhden sivun ja liimata sen sitten takaisin. Pistää kirjan postiin ja lähettää se itsellesi. Tai miltä tuntuisi kirjoittaa yksi sivu täyteen kirosanoja?

Minä tiedän miltä se tuntuu. Ainakin itsestäni. Todella oudolta ja samaan aikaan hurjan tyydyttävältä. Lapsesta saakka on ainakin itseeni istutettu se, että kirjoja pitää kohdella varoen. Varottava niiden sotkeutumista, taittumista ja etenkin kastumista.

Tuhoa Tämä Kirja kannustaa mitä kummallisimpiin tapoihin tuhota kirja. Pikkuhiljaa, omaa mielikuvista hyödyntäen.

WSOY julakisi pari viikkoa sitten tämän, aluperäisesti Wreck This Journal nimellä julkaistun bestdellerin ensi kertaa suomeksi. Maailmalla jo miljoonia myynyt teos inspiroi lukijaansa tarttuman itse kynään ja nimensä mukaisesti tuhoamaan kirjan lukukokemuksen edetessä. Ympäri maailman ihmiset ovat inspiroituneet kirjan ohjeista ja täyttäneet sivuja mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Jokainen Tuhoa tämä kirja teos onkin juuri lukijansa näköinen, tuntuinen ja hajuinen kokonaisuus.

Itse olen kantanut kirjaa nyt muutaman viikon mukanani. Se on töitä tehdessäni aina vieressä. Kun ajatus ei kulje tai pää kaipaa muuten vaan taukoa avaan kirjan. odotan jo innolla, että miltä kirja näyttää vaikkapa vuoden päästä. Tai onko sitä ylipäätään silloin enää olemassa.

Koska tiedän, että teillä jo sormet siellä syyhyävät, arvon näitä kirjoja kuusi (6) kappaletta INSTAGRAMISSA (@mintturipakinttu). Eli klikatkaapas Instan puolelle, jossa kommentoimalla videota olette mukana arvonnassa. Ja jos voitto ei tällä kertaa osu kohdalle, voi kirjaa ostaa edullisesti esimerkiksi Adlibriksestä.

*YHTEISTYÖSSÄ WSOY:N KANSSA

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Minun oli tarkoitus tulla eilen normaalisti koulusta kotiin ja päivittää blogia. Olisi ollut yksi kiva kirja-arvonta. Sen sijaan tapahtuikin jotain kauheaa. Jotain mitä olen aina pelännyt.

Kyse ei kuitenkaan onneksi ole mistään liian vakavasta. Kukaan ei ole hengenvaarassa tai vastaavaa. On minulla pahempiakin pelkoja, mutta kyllä, tämä on yksi niiden joukossa.

En aluksi ajatellut edes kertoa tästä. Aihe on kiusallinen ja nolo. Hävetti kertoa tästä kavereillekkin. Miksi? Sitä jäin miettimään itsekin. Jos asia on niin yleinen kun sanotaan, miksi kukaan ei ikinä puhu tästä? Jospas minä nyt aloittaisin: Meillä on täitä.

Täit. Joka syksy päiväkodin seinällä oli lappu: Täitä liikenteessä. Joka kerta sain yhtä hirveät vilunväreet ja syyhytyskohtauksen sen lukiessa. Rukoilin mielessäni joltain korkeammilta voimilta, ettei meille tulisi niitä. Eikä meille tullut. Kunnes sitten eräänä syyskuisena iltapäivänä. Aurinko paistoi ja Vilmaan kilahti viesti. Voi helvetti. Tänä vuonna ne tulivat ennen varoituksia.

Kaikki tapahtui sellaisella äidin automaatiolla. Tiedättekö mitä tarkoitan? Toimin kuin robootti, johon oltiin syötetty tiedot miten tällaisessa tilanteessa toimia. Äkkiä apteekkiin, sieltä kaikki mahdolliset tökötit ja kammat. Kotona hatut ja takit pusseihin ja pakastimeen. Kaikki vaatteet pois päältä. Lapsi kerrallaan kampaukseen, shampoopesuun, kampaukseen. Itse siinä välissä. Pehmoleluja pakkaseen ja loput pusseihin. Woltista pizzaa. Hiuksien kampausta. Sänkyjen petausta ja pyykkien ripustamista. Koskaan en ole hartaammin toivonut, että olisi helmikuu ja ennätyspakkaset.

Nauru ei ollut kovin herkässä, mutta yritin pysyä postitiivisena ja hoin koko illan ääneen ”onneksi teidän hiukset juuri leikattiin, onneksi tämä sattui nyt viikonloppua vasten”. Poikien hiuksia kampaillessa kerroin samalla myös dokumentaarista tarinaa täistä ja hänen päivästään lapsen päässä. Ainakin lapsia nauratti.

Koko täi-episodi pysäytti kaiken ja muutti koko viikonlopun suunnitelmat. Ei se nyt ihan maailmanlopulta tuntunut, mutta jotain sinnepäin. Joillekkin tällainen voi olla ihan yhtä tuttu-juttu kun vaikka joka vuotinen oksennustauti. Mutta kun itselläni tai lapsilla ei ole ikinä täitä ollut, on siitä tullut vuosi vuodelta pelottavampi juttu.

Tänä aamuna heräsin levollisin mielin. Huomasin että edellispäivän toimenpiteet olivat auttaneet. Ehkä tästä selvittäisiinkin hengissä? Ehkä minun ei tarvitsekkaan viedä kaikkia mattoja pesulaan tai pestä petivaatteita enää kolmatta kertaa. Täit ovat kiusallinen vaiva, ja niitä voi tulla kenelle tahansa. Eihän se kivaa ole ja teen jatkossa kaikkeni ettei niitä enää tule. Mutta nyt ainakin tiedän, että tästäKIN selvitään.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Snäppiseuraajat ovat ainakin huomanneet, että MUN KOULU ON ALKANUT! Itseasiassa koulu alkoi jo kaksi viikkoa sitten intensiivipäivillä. Jolloin käytiin lähinnä käytännön asioita läpi, kuultiin mitä tulevat opiskeluvuodet toisivat tullessaan ja tutustuttiin toisiimme. Joka illallekkin oltiin järkätty myös ohjelmaa, mutta niihin en päässyt harmikseni osallistumaan. Ensimmäisen virallisen kouluviikonhan vietin itse sitten kätevästi lomailemalla Kroatiassa.

Tämä viikko onkin sitten mennyt muita kiinni kiriessä. Aikamoista ollut, voin sanoa. Ei ole helppo homma yhdistää töitä, koulua ja perhettä. Varsinkin nyt, kun perheessä tosiaan on kaksi ekaluokkalaista. Heippa helppo ja tasainen arki! Terve hirveä säätö, kiire ja kaaos.

Muutama yö sitten heräsin kesken kaiken ihan hirveään ahdistukseen. Rintaan sattui. Mihin ihmeeseen olinkaan ryhtynyt? Miksi? En mä pysty tähän, ajattelin. Meillä oli niin kiva ja helppo elämä, miksi ihmeessä ryhdyin tähän? Aamut ovat olleet ihan tuskaa. On vaikea yhtäkkiä hypätä ihan uudenlaiseen rytmiin. Aamuisin olen polkenut hikipäässä kiireessä ja myöhässä kouluun ja kiroillut mielessäni. Aamupalaakaan en ole ehtinyt syömään. Liikennevaloihin pysähtyessä on tehnyt mieli pyörtyä ja yrjötä samaan aikaan.

Sitten olen päässyt kouluun. Tunnille tai luennolle. Ja tiennyt heti miksi teen tämän kaiken. Journalismin opinnot ovat ihan alussa, mutta tuntuvat heti ihan omalta jutulta. Vaikka olen tooooosi väsynyt, on mieli tulevaisuuden suhteen kirkas ja ihan super inspiroitunut. Minähän voi tehdä mitä vaan! Koulu ja tuo koulutusohjelma vaikuttaa todella hyvältä ja tiedän saavani näistä tulevista vuosista todella paljon. Ei tätä koulua ja sieltä valmistuvia opiskelijoita turhaan kehuta!

Tiedän että vaikeita ja pitkiä päivä tulee jatkossakin, mutta tiedän myös, että pian tämä arki alkaa taas rullaamaan. Kun vaan totutaan nyt tähän uuteen elämäntilanteeseen. En tiedä voiko aamuvirkuksi opetella, mutta ainakin yritän! Pikkuhiljaa alan tutustumaan paremmin myös luokkakavereihin ja ensi viikolla teen jotain, jota vielä hetki sitten vannoin etten tule ikimaailmassa tekemään. Osallistun nimittäin fuksiaisiin. Mutta niihin haalarihommin en kyllä ala 😀

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.