ASTRONAUTTI JA SPIDERMAN

31/10/2014

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tällaiset hurrrrrjimukset (not) bilettivät tänään päivällä leikkipuiston halloween-naamiaisissa. Olenkin aiemmin kertonut että erilaisia roolivaatteita meiltä löytyykin iso liuta, ja niillä leikitään lähes päivittäin. Muutama vähän pelottavampi luurankopukukin löytyy, mutta tällä kertaa pojat valitsivat nämä. Tuo astronauttipuku* on uusi ja ollut muutaman viikon molemmilla kovassa käytössä. Se on Melissa & Doug merkkinen ja heiltä löytyykin paljon, etenkin ammatteihin liittyviä, naamiaisasuja.

En ole aiempina vuosia oikeastaan innostunut juhlimaan Halloweenia, mutta selkeästi vuosi vuodelta huomaa että tämäkin juhla kasvaa suomessa. Eikä siinä ole mielestäni mitään pahaa. Kivahan se vaan on järkätä jotain pientä spessua muuten niin pimeään syksyyn. Ei juhlia voi olla liikaa! Ainakin lapset ovat ihan innoissaan. Vai mitä te olette mieltä?

Me olemme syöneet tänään kammottavia halloweenkarkkeja, limasoppaa ja silmämunia (pinaattikeittoa ja kananmunia), voidelleet leivät räällä (juu, eli voilla) sekä melkein kaivertaneet kurpitsan. Netflixistä tietysti pyörii tällä hetkellä Scoopy Doo! Ja löytyy tuolta blogin facebooksivultakin aika kammottava kuva, joka yhdessä poikien kanssa tehtiin. Hirvittävän hauskaa iltaa!

*saatu Lekmeristä

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

AMMATTINA ME&I

30/10/2014

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen tämän pienen blogiurani aikana päässyt tekemään yhteistyötä monen mielenkiintoisesen tahon kanssa. Yksi pitkäikäisimmistä näistä on ruotsalainen vaatemerkki Me&I. Ollaan meandin kanssa järkätty niin lukijailtaa, olen ollut heidän 10v juhlanäytöksessään mallina, tavannut merkin perustajat sekä käynyt tutustumassa heidän pääkonttoriinsa Malmössä. Muutama päivä sitten tapasin myös Sanna Lostedtin, joka on toiminut Meandin myyjänä kuusi vuotta.

Lasteenvaatteista kiinnostunut Sanna päätti hakea Meandin myyjäksi esikoispoikansa, Daneilin, ollessa puolivuotias. Netissä tekemän hakemuksen jälkeen Sannaa haasteteltiin puhelimitse ja hän pääsikin heti ensimmäisellä hakukerralla mukaan myyjäksi. Kotimyyjän työ sopi hyvin iloiselle ja avoimelle Sannalle ja kolme vuotta sitten, kuopuspoika Felixin ollessa vuoden ikäinen, hän irtisanoutui edellisestä liikunnanohjaajan työstään ja on tähän päivään saakka jatkanut kokopäiväisenä Meandi-myyjänä. Eikä loppua näy.

Kotimyyjänä Sanna siis kiertää asiakkaiden kotona esittelemässä uusien mallistojen vaatteita. Muutaman kerran vuodessa hän pitää kutsut myös omassa kodissaan, esimerkiksi siloin kun uusi mallisto julkistetaan. Myyjän työssä tapaa paljon erilaisia ihmisiä, joten luonteeltaan on hyvä olla ulospäin suuntautunut ja tulla hyvin toimeen monenlaisten persoonien kanssa. Myyjältä vaaditaan myös ahkeruutta sekä aitoa kiinnostusta vaatteisiin. Tällä hetkellä kutsuja olisi pidettäväksi vaikka joka päivä. Etenkin illat ja viikonloput ovat myyjillä työntäyteisiä. Hyvänä puolena taas päivät voi viettää kotona lasten kanssa.

Kaikki myyjät tapavaat vähintään pari kertaa vuodessa kick off-tapahtumissa, joissa myyjille esitellään uudet mallistot muutamaa viikkoa ennen niiden ilmestymistä. Lisäksi myyjillä on yhteinen facebookryhmä, sekä jokaisella myyntialueella vielä omansa. Yhteishenki on todella hyvä, eikä muutenkaan matalan hierarkian yrityksessä tarvitse jännittää, vaan kaikki ovat yhtä suurta perhettä. Sanna kertookin, että on saanut työnsä kautta ihania ja tärkeitä tosisytäviä elämäänsä. Enkä yhtään ihmettele, olen myös itse saanut sivusta nähdä meandin porukan lämpimät välit ja huikean yhteishengen.

Myyjien palkkaus on provisiopohjainen, jonka lisäksi myyjille on paljon erilaisia kannusteita ja kisoja. Palkinnot ovat tuotteista, kuten korusta, lähtien erilaisiin usean päivän palkintomatkoihin. Loppuvuodesta Sannakin matkustaa huippumyyjien kesken Köpenhaminaan ja Malmööseen. Tietysti meandin tuotteista saa myös hyvät alennukset, sekä myyjien on mahdollista ostaa erikoistuotteita, jotka eivät muuten olisi myynnissä. Sanna kertookin että sekä lasten että hänen oma vaatekkaappinsa koostuukin vain lähinnä meandin vaatteista. Ja juuri tuo naistenmallisto onkin nyt todella suosittu, ja sitä myydään Sannan arvion mukaan jopa enemmän kun lastenvaatteita.

Tällä hetkellä etenkin pääkaupunkiseudun alueelle palkataan lisää myyjiä, joten jos olet ulospäin suuntautunut, ahkera ja kiinnostunut vaatteista voi netin kautta hakemuksen lähettää. Kaikki blogini hakemuksessa maininneet saavat myös veloituksetta myyjien kassin, jossa vaatteet kutstuille kujeteteaan, seuraavaa myyntimallistoa tilatessaan.

Kuinka paljon meandi myyjiä muuten siellä lukijoiden joukossa on? Oliko teillä antaa vielä jotain neuvoja myyjän uraa miettiville? Kauanko te olette myyjinä toimineet ja mitä tykkäätte?

kassi

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

ARKI-OLKKARI

29/10/2014

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olkkarissa on uusi järjestys. Kuten aiemmin kerroinkin, sain kolme ihanaa ystävää viime viikonlopuksi yökylään. Lopuksi meitä oli vielä sitäkin enemmän täällä yötä ja molempina iltoina myös muita ystäviä istumassa iltaa. Ajattelinkin että olisi kiva siirtää pöytää niin, että mahtuisimme kaikki sen ympärille. Aiemminhan pöytä oli ollut pitkää seinää vasten ja käytin sitä lähinnä työpisteenä.

No mutta siis, olin aikeissa kuvata tänään olkkaria, kunnes havahduin siihen, että täällähän on aika sotkuista. Hetken jo mielessä kävi alkaa siivota kuvia varten. Mutta sitten mietin, mitä hittoa. Kyllä ehdottomasti kauniit ja siistit kotikuvat saavat minut inspiroitumaan – eikä kuvien stailaamisessa blogia varten ole mielestäni mitään pahaa. Mutta se vain ei ole minun tyyliäni. Tykkään sistustusblogeja lukiessa kuitenkin myös siitä, että kuvista välittyy oikea aito elämä. Siis jotain täyden kliinisyyden ja likaisten kalsareiden väliltä. Sellaisia juttuja jotka sisutuksen lisäksi kertovat jotain ihmisestä. Pyykit siellä ja imuri täällä ovat varmasti kaikille muillekkin ihan normaalia arkea. Siksi ymmärrän, että blogeissa halutaan jollain tapaa paeta sitä tylsää arkea katsomalla kauniita kuvia. Niin minä ainakin. Omaa blogiani kuvataan usein elämänmakuiseksi, ja se on mielestäni ihana kohteliaisuus. Haluan kuvata arkeamme rehellisesti, ja on kiva kuulla että se oikeasti välittyy sinne saakka. En kuitenkaan halua esitellä likaisia sukkiani, ja tuskin se ketään kiinnostaisikaan.

Olen aiemminkin kertonut, etten ole varsinaisesti mikään siisteysintoilija. Toki kotikuvat tulee otettua useasti siivoamisen jälkeen, tai rajattua kaaoksen ulkopuolelta – mutta koskaan en ole blogikuvia varten siivonnut. Joten miksi tekisin sitä nytkään. Tässä siis arkinen olohuoneemme, keskiviikkona, noin kello 14.45. Ei hirveän sotkuista, nyt jo paaaaljon pahempaa. Useasti mietin, että olisipa ihanaa jos olisin siivousnatsi. Mutta alan jo hyväksymään sen, että näin 28 vuotiaana tuskin enää sellaiseksi muutun. Hyväksyn sen että meillä näyttää lähinnä aina tältä. Ja jokus aika paljon pahemmalta.

Millaisista kotikuvista te tykkäätte? Saako tai pitääkö elämisen näkyä? Itse tykkään myös siitä että asunnon asukkaita näkyy sistusjutuissa. Entä miltä nämä viimeaikoina paljon mediassa olleet ”sotkukuvat” vaikuttavat? Omasta mielestäni osa niistä ei ole tuntunut ainakaan yhtään aidoilta. Miten voi olla viikon siivoamatta ja ainut sotku sen jälkeen on yksi kippo sohvapöydällä ja vähän rytyssä oleva torkkupeitto…? Vai ollaanko me vaan tosi sotkusia 😀 ?

Viimeaikoina olen myös ollut TODELLA HUONO vastaamaan nopeasti kommenteihinne. Luen ne kaikki kyllä heti ja muistan jokaisen. Odotan aina vaan rauhallista hetkeä jolloin pääsisin niihin rauhassa ja ajatuksella vastaamaan. Mutta nytkin kello on miljoona ja sain vihdoin linkin uusiin TWD jaksoihin – joten pakko mennä peiton alle ainakin eka jakso katsomaan. Palataan taas siis huomenna. Iltasella tulossa tosi kiva juttu, muuten paljasta vielä enempää! <3

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

JUNALEIKIT

28/10/2014

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Aikainen herätys aamulla, kiire päiväkotiin, kiire työjuttuun, seikkailua toisessa kaupungissa, vieraiden ihmisten tapaamista, kuvaamista ja haastettelua, pitkä matka takaisin kotiin, kauppareissu, työposteihin vastaamista, tulevien postausten valmistelua, kiireellä lapsia tarhasta hakemaan… Kotiin päästessä sitä ei ihan ensimmäisenä jaksaisi alkaa miettimään ruoanlaittoa, enkä sitä tänään tehnytkään. Vaan istuimme kaikki yhdessä lastenhuoneen lattialle ja otimme junaradan esiin.

Etenkin nyt kun lapsia on kaksi, ja heillä on seuraa toisistaan, tulee sitä ihan liian harvoin leikittyä yhdessä. Hektisessä arjessa on välillä vaikea pysähtyä. Kaiken ajan haluaisi käyttää tehokkaasti, tai sitten sen hengähdystauon haluaa käyttää ihan vain itseensä. Mutta taas tuli huomattua että rauhallinen junaradan rakentelutuokio on sekin rentouttavaa. Ja samalla saa viettää aikaa rakkaimpiensa kanssa, vaikkakin vähän väsyneenä, niin olla siinä vain läsnä. Ei kelloon katsomista tai kännykän näpräämistä, leikkiä vaan. Tai no, oli sitä leikkien lopuksi napattava muutama kuva, ennen kun aurinko laski kokonaan. Mutta tuon, ehkä reilun puolentunnin leikkimisen jälkeen kotona on valinnut jotenkin paljon hyväntuulisempi ja rauhallisempi harmonia, kun useinmiten.

Saimme vähän aikaa sitten valita Lekmeriltä testiin muutaman uutuuslelun. Ja itseassa minä valitsin ne poikien puolesta. Nimittäin Duplojen lisäksi, nuo junat ovat ainoat lelut joilla lasten kanssa jaksan leikkiä. Muuten kun nuo poikien leikit ovat melko ukkeli -ja riehumispainotteisia. Junaradan rakentelun äärelle pojatkin aina rauhoittuvat, ja samalla voi höpötellä mukavia vaikka päivänkulusta. Brion junat ja radat ovat lisäksi laadukkaita ja sellaisia leluja, jotka aion pistää talteen sitten kun pojat junaleikeistä kasvavat ulos. Ja noihin junaleikkeihin on kiva yhdistellä myös vaikka autoja ja muita puupalikoita.

Kuinka usein te muuten leikitte lastenne kanssa? Podetteko ikinä huonoa omaatuntoa siitä, että aina tuntusisi olevan niin paljon kaikkea muuta tekemistä? Vai istutteko alas leikkimään aina kun lapsi pyytää ja jätätte kaiket muut hommat odottamaan?

Niin ja tykkäättekö muutkin tarjota lasten leikkihin samoja klassikkoleluja joilla itse pieninä leikitte? Mitä leikkejä ja millä leluilla kaikista mieluiten lasten kanssa leikitte ja mitkä taas ovat inhokkeja?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

JOKAINEN ON ANSAINNUT PALAN SUKLAAKAKKUA SILLOIN TÄLLÖIN

27/10/2014

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tästä aiheesta ei mielestäni voi puhua liikaa; itsensä hyväksyminen ja itsestään huolen pitäminen. Minä en todellakaan ole siinä aina mikään malliesimerkki, mutta tämän asian oivaltaminen muutama vuosi sitten paransi elämänlaatuani huomattavasti. Vuosikausia ajattelin, että jos vain olisin laiha ratkaisisi se kaikki ongelmani. Alotin laihduttamaan ensimmäisen kerran kun olin vasta neljännellä luokalla, eikä minulla todellakaan ollut silloin yhtään mitään ylimääräistä mistä laihduttaa. Lehdistä ja musavideoista tulevat kauneusihanteet ja sitäkautta tulevat paineet olivat valtavat. Anorektinen laihuus oli suurinta muotia, mutta minä olin naisellisella ruumiinrakenteellani aivan toisenlaisen. Muistan selvästi että joskus oikeasti jopa toivoin sairastuvani anoreksiaan, siis ala-aste ikäisenä!

Koko nuoruuteni kuvittelin oleva lihava, vaikka en sitä ollutkaan. En vain ollut laisinkaan tyytyväinen itseeni ja minäkuvani oli aivan vääristynyt. Harrastin tanssia, joka harrastuksena oli todella ihana, mutta toi entistä enemmän ulkonäköpaineita. Ainakaan silloin tanssipiireissä ei mietitty terveellisyyttä tai hyvinvointia, vaan kiloja karistettiin hinnalla millä hyvällä. Siihen aikaan jopa nuorten lehdissä oli laihdutusvinkkejä niin kaalikeittokuurista lentoemäntädiettiin. Ruoka ja laihtuminen pyöri mielessä jatkuvasti. Pikkuhiljaa niitä kilojakin alkoi sitten ihan oikeasti tulla, kun epäterveellisesti laihdutettut kilot palasivatkin aina korkojen kera.

Raskaudet toivat kiloja entisestään, ja muutenkin muuttivat kehoani hyvin radikaalisti. Pienten lasten kanssa oli vain helppo linoittutua sohvannurkkaan ja hakea lohtua suklaalevystä. Kuvittelin että jos menisin vaikka kuntosalille, kaikki olisivat vaan naureskelleet että mitä tuo läskikin tuossa nyt yrittää. Vielä tässäkin vaiheessa kuvittelin että jos vain olisin laiha olisin parempi ihminen, parempi äiti ja onnellisempi parisuhteessani. Kuvittelin sen olevan ainut ratkaisu, mutten kuitenkaan saanut tehtyä mitään sen eteen. En pitänyt peilikuvastani ja sain lohtua oikeastaan vain syömisestä. Lukemattomat maanantait aloitin aina sen laihdutuskuurin, mutta kun viimeistän viikon päästä repsahdin johonkin kiellettyyn oli se sitten siinä. Otin repasahdukset raskaasti itseeni ja joka kerta tunsin olevani aina vähän huonompi ihminen.

Sitten, kohta kaksi vuotta sitten, erosin lasteni isästä. Se oli puhtaasti itsekäs teko, mutta sen seuraksena aloin näkemään maailmaa ja omaa elämääni hieman toisinlaisin silmin. Tajusin että vain minä itse olen vastuussa omasta onnellisuudestani, ja tähän saakka olin lähinnä vain ollut sen tiellä. Ero oli rankka prosessi, se vei paljon voimia mutta jännästi samaan aikaan se oli myös voimaanuttavaa. Tavallaan tutustuin vasta silloin itseeni kunnolla.

Sitten kesällä 2013 tein jotain jonka seurauksia en osannut ikinä kuvitellakkaan. Julkaisin itsestäni kuvan alusvaattesilla, raskausarpien ja liikakilojen kera. Se yksi napin painallus kevensi harteillani olevaa taakkaa noin miljoona kiloa. Se yksi painallus ja vuosien itseinho oli kadonnut. Katsoin kuvaani läppärin näytöllä ja tunsin itseni hyväksi. Näin jotain kaunista vaikka se ei ollut lähelläkään yleisiä kauneusihanteita. Tajusin että minulla on vain tämä yksi elämä elettävänä, miksi tuhlaisin sen murehtimalla kilojani tai raskausarpiani. Mielummin nauttisin siitä ja teksisin asioita joita tahtoisin.

Jo aiemmin, eron jälkeen, oli muutama kilo lähtenyt itsestään, mutta tämän oivalluksen jälkeen niitä alkoi oikeasti karisemaan. Ei sillä että olisin taas ryhtynyt jollekkin älyttömälle dietille, vaan siksi että tunsin itseni hyväksi ja tahdoin myös tehdä itselleni hyvää. Aloin syömään terveellisimmin ja innostuin liikkumaan enemmän, en siksi että laihtuisin, vaan siksi se sai oloni vieläkin paremmaksi. Se että itsensä hyväksyy sellaisena kun on ei sulje pois sitä, että eläisi terveellisesti.

Haluan edelleen laihtua, mutta tehdä sen itselleni lempeästi, eli terveellisten elämäntapojen kautta. En tuijota vaa´an lukemia tai laske kaloreita. Haluan elää onnellisesti ja myös hemmotella itseäni. Toki syön välillä epäteveellsiesti, herkuttelen tai juhlin yömyöhään. Mutta sen sijaan että ruoskin sen jälkeen itseäni siitä miten huono ja läski olen, teen mielummin puhdistavan smoothien tai nukun univelat pois ja jatkan elämää positiivisin mielin.

Haluan vaan sanoa kaikille että olkaa itsellenne armollisia, rakastakaa itseänne ja olkaa välillä vähän itsekkäitä. Ja syökää välillä kakkua, olette varmasti sen ansainneet.

ps. Kaupoista löytyy juuri nyt Me Naisten KILOT VEKS-lehti jossa kerron viiden sivun verran tarinaani tästä aiheesta.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.