Uuden tulokkaan tullessa kaikki varmasti miettivät miten vanhempi/vanhemmat sisarukset suhtautuvat uuteen vauvaan. Ovatko mustasukkaisia, muuttuvatko he itse kokonaan vauvoiksi, uskaltaako niitä jättää hetkeksikään keskenään (pääsenkö siis ikinä yksin vessaan), tuleeko tästä ihan hirveää, saanko ikinä nukkua? yms yms yms.
En muista tarkalleen milloin, mutta jossain vaiheessa raskautta rupesimme kertomaan Kaapolle tulevasta vauvasta. Välillä K halusi jutella sille mahan läpi, välillä ei halunnut puhua siitä ollenkaan. Kerrottiin että vauva on pieni, haluaa olla sylissä, syö tissimaitoa ja on ihana. Ja että välillä se voi myös itkeä tosi paljon. K sai myös nuken jolla vähän harjoitella. Ja me vanhemmat olimme ihan myytyjä hellästä vastaanotosta jota nukke sai (vaikkakin unohtui aika nopeasti lelukoppaan).
Olimme suunnitelleet että K tulisi sitten sairaalaan mukaan perhehuoneeseen. Saisimme olla alusta saakka koko perhe yhdessä. No, emme saanet perhehuonetta, mutta pääsin kotiin heti seuraavana päivänä synnytyksestä. Sinä aikana K kävi vierailulla sairaalassa kaksi kertaa. Ensimmäisellä virailukerralla K sai pussin jossa oli pieni dublopaketti, laku, smoothie ja tarroja. Ajateltiin se vähän niin, että jos ensimmäinen kohtaaminen uuden sisaruksen kanssa on positiivinen on se sitä aina jatkossakin.
Ja ihanasti kaikki on mennytkin. Minkäänlaista mustasukkaisuutta vauvaa kohtaan ei ole ollut. Huomionhakua vanhemmilta toki, mutta ei mitään ilkeää veljelle. Ihanan hellästi ja isovelimäisesti K otti pikkuveikan alusta asti huomioon. Ja huomionhaku meiltäkin helpotti muutaman kuukauden jälkeen. Eikä se edes ollut mitään pahaa ja ajottui lähinnä vauvan imetyshetkeen ja ilmeni vaikkapa lelujen sotekemisella ympäri olkkaria.
Poikien leikit ovat parantuneet sitä menoa kun Elvis on kasvanut. Ne ovat ihan paita ja peppu. Tulevat niin ihanasti toimeen keskenään. Siis voi rakkaus rakkaus rakkaus, miten ihania ovat yhdessä. He viihtyvät pitkiä aikoja kahdestaan touhuten, autoilla leikkien, soittaen, lukien.. Välillä meno yltyy hulluksi. Hippa esim on aika kreisi leikki ja kauhee kikatus päälle. Tänään ne leikki vauvoja, makasivat pinniksessä ja hoilasivat yhdessä jotain mantraa.
Se että he alkavat olla ns samalla tasolla helpottaa myös paljon meitä vanhempia. Molempien lasten kanssa on helpompi viettää aikaa samaan aikaan sekä tehdä ja harrastaa samoja juttuja. Vauvaa ei enään ole kokoajan vain sylissä vaan mönkii hiekkalaatikolla kilpaa muiden kanssa. Voimme syödä kaikki samaan aikaan (omilla tuoleilamme) ja molemmat lapset ovat jotekin tasavertaisempia. Pikkuvauva kun tarvitsee aina jollain tapaa vähän enemmän ja eri juttuja.
Minulle sanottiin että pienellä ikäerolla (alla 3v) lasten saaminen on hirveää. Ensimmäinen vuosi olisi helvettiä, sitten se helpottaisi kunnes alkaisivat pian tappelemaan keskenään. Kaukana siitä tämä on kuitenkin ollut.
Tuo aika tarkka kahden vuoden ikäero on osoittautunut oikein passeliski. K on tarpeeksi iso, on itsenäinen ja reipas. Mutta kuitenkin sen verran pieni, ettei kaipaa aikaa ainoana lapsena, eikä siten ole veljen takia mustasukkainen. K ei myöskään ehtinyt välissä hoitoon, mikään muu ei siis muuten muuttunut. Sillä olisin muuten ottanut hänet takaksin kotihoitoon. Itse taas olin valmis uusiin haasteisiin ja kaipasinkin jo jotain toimintaa aika helpoksi ja yksitoikkoiseksi muuttuneeseen arkeen. Toisaalta olen kyllä sitä mieltä että mikä tahansa ikäero on hyvä, kaikki me sopudumme ja mukaudumme uuteen perheenjäseneen.
Elvis taas saa mahtavaa esimerkkiä isoveljestä. Tuntuu ainakin että se kehittyy, oppii ja oivaltaa asioita jotenkin ihan toisella tapaa ja nopeammin kuin Kaapo aikanaan. Isoveli on tärkeä ja tietty ihan paras. Aamu alkaa aina hyvin ja hilpeissä tunnelmissa jos isoveikan naaman näkee ensimmäisenä herätessään.
Hirveästi samoja piirteitä, eleitä ja ilmeitä pojissa luonnolisesti on, mutta tosi omanlaisaan molemmat myös ovat. Kun Kaapossa alkoi näkyä oma tahto puolivuotiaana, tai oikeastaan vasta yksivuotiaana kunnolla, on Elvis syntymästään saakka vaatinut heti sen minkä tahtoo. Olin kieltämättä aika hädässä kun tajusin kuinka tempperamenttinen E oli jo parin päivän ikäisenä. Siis se huusi että tahtoi kuivan vaipan, ei K vaan ikinä. Nopeasti sen uuden ihmisen kuitenkin oppi tuntemaan ja vähän ennakoimaan.
Mietin kyllä että vähän rajumpi tempperamenttisuus on ihan hyvä piirre lapselle nro 2. Muutenhan se saattaa jäädä liian vähälle huomiolle. Evoluution kannalta ainakin ihan järkeenkäypää. Tuntuu myös että numero kakkosena se arvostaa jotenkin enemmän huomiota, ihan pelkästä silmiin katsomisesta sille nousee hetkessä hymy korviin.
Kun Kaapo oli vauvana tosi rauhallinen, vähän ujokin on Elvis aina mennyt eteenpäin täysi höyry päällä. Luonteen lisäksi ulkonäöllisestikkin he ovat aika erilaisia. Kaapo on vaaleampi suoratukkainen ja ruskeasilmäinen. Elviksellä taas tummempi kihara tukka ja vihreät silmät.
Olisi tosi ihanaa jos tuo heidän suhteensa pysyisi hyvänä hamaan vanhuuteen saakka. Alku vaikuttaa ainakin lupaavalta. Saa nähdä alkaako yhteiseten lelujen ja huoneen jakaminen jossain vaiheessa ärsyttämään. Ei kai (toivottavasti) kun ei ole tietoa muustakaan. On vaan niin hienoa nähdä miten noin pienten välit ovat noin lämpimät ja rakastavat. He selvästi ymmärtävät toisaan. Kaapo on isoveljistä parhain. Ja tietenkin toistepäin.
Olen ajatellut mennä töihin ensi vuoden syksynä, eli reilun vuoden päästä. Ehtona kuitenkin on että pojat pääsevät kivaan päiväkotiin ja sisarusryhmään. Saa sitten nähdä asuvatko he vielä kolmekymppisinä kimpassa 😉
Itselläni sisaruksia (veljiä) riittää enkä osaa ajatellakkaan elämää ilman heitä. Ovat sisarukset vain niin suuri lahja. Heistä saa seuraa, turvaa ja toivon mukaan elinikäisen ystävän joka aina ymmärtää tavalla tai toisella.
Kertokaahan minkälaisia perheitä teillä on? Oletteko jotain mieltä lasten ikäeroista tai sisarusten määrästä? Onko teillä sisaruksia ja onko se vaikuttanaut lapsi(määrä)haaveisiin ja suunnitelmiin? Niin ja onko muillakin puhelin (ja sen koko muisti) täynnä näitä kuivia lapsista? 🙂
Minttu
