Maanantai-ilta tuli vietettyä Kättärin päivystyksesä sydän-ja supistuskäyrillä, lääkärin tutkittavana ja verinäytteiden tuloksia odotellen. Käynti oli kummallinen, ensin puhuivat että taidan joutua jäämään yöksi ostastolle ja yhtäkkiä lääkäri tulikin sanomaan että voin lähteä kotiin ja vauva saa syntyä sillä painaa nyt 2,6 kiloa. Mitään syytä kipuilulle ja kovalle paineelle ei kerrottu. Mutta kohdunkaula oli siis pehmeä ja auki (mutten tiedä kuinka paljon), kanavaa jäljellä. (Tämä ei nyt varmasti sano lapsettomille lukijoille yhtään mitään)

Nyt on vähän höhlä olo. Ei tässä varmaan muuta voi kuin odotella. Kaikki on lääkärin mukaan kuitenkin hyvin eikä näytteistä ole ilmeisesti löytynyt mitään. Turhauttavaa vain kuulostella jatkuvasti tätä oloa. Muutenkin nämä viimeiset viikot ennen synnytystä ovat tällaista kärvistelyä. Ei vain jaksaisi odottaa enään yhtään.Toisaalta en kuitenkaan tahdo että lapsi syntyisi ennenaikaisena tai alle kolmekiloisena. Synnytys ja sen jälkeinen aika on kokoajan mielessä. Huh, millaisethan on fiilikset jos tämä raskaus meneekin reilusti lasketun ajan yli!

Sairaalassa kävi ilmi ettei kipu siis ole supistuksia.

Liittyessäni viime keväänä Vauva-lehden testiryhmään arvioimaan uutta iPhoneen ladattavaa raskauskalenteria on postiluukustani tupsahtanut sen jälkeen joka kuukausi Vauva-lehden näytenumero. Tosi kiva juttu! Vauvalehtiä en ole ikinä tilannut siitä syystä, että tahdon pitää osan asiosta ”ominani”, eli tilaan vain naistenlehtiä. Kuitenkin näitä vauva ja lapsiaiheisia lehtiä on mukava lukea.

Imetys on yksi ajatus joka on tulevan synnytyksen lisäksi pyörinyt nyt paljon mielessä. Itseasiassa ihan raskauden ensipäivistä saakka. Luinkin heti ensimmäiseksi innoissani Imetys hyvään alkuun -kirjoituksen.

Kaapon imetys kun meni kaikin tavoin aivan täydellisesti pieleen.
Sektion takia sain vauvan syliin vasta noin kahden tunnin kuluttua syntymästä, ensi-imetys viivästyi. Sektion yhteydessä saamani lääkkeet (epiduraali, morfiini) vaikuttavat myös vauvaan ja aiheuttavat imemisongelmia. Epiduraali myös vaikuttaa äidin omaan hormoonitomointaan epäedullisesti ja maidon nouseminen kestää usein kauemmin.

Kaapolla oli synyessään ihan pienen pieni suppusuu,  jolla oli todella vaikea saada minkäänlaista otetta jättikokoisesta tissistäni (jossa oli vielä kaiken kukkuraksi matala rinnanpää). Lastenlääkäri sanoi että imettäminen on anatomisesti mahdotonta. Leikkauksen jälkeen sain lääkkeistä sivuoreina mm kovan pahoinvoinnin, oksensin ensimmäisen vuorokauden, tärisytti ja kasvoja kutitti ihan hirveästi. Kipeän leikkaushaavan kanssa oli oikeastaan mahdotonta kokeilla hirveästi mitään erilaisia imetysasentoja. 

Sain rintakumin. Vihdoin vauva rauhottui, sai siitä otteen ja alkoi imemään. Sattui ihan hirvästi. Oikeaoppinen imemisote ei varmaan ikinä onnistunut. Muistaakseni toisena päinä rintakumiin alkoi muodostumaan vähäistä maitovaahtoa. Aloin jo iloita, maitoa vihdoin! Kuitenkin pian kävi selväksi että kumin kautta vauvan suuhun tuli vain lähinnä maidon makua, joka piti hänet hetken tyytyväisenä. Vauva alkoi kellertää, oli uninen ja veltto. Hänelle annettiin lisämaitoa. Ensin hörpyttämällä, mutta pian määrät alkoivat olla sen verran isoja että kätilö suositteli tuttipulloa. Niiden kanssa ei ollut mitään ongelmia. Sairaalassa aloin pumppaamaan maitoa ja muutaman päivän päästä sitä alkoikin tulla jo ihan reiluja määriä. Aina syöttäessä imetin ensin rintakumin kanssa, vauva oli hetken tyytyväinen saadessaan pieniä tippoja suuhunsa, mutta lopulta nälkä vei voiton ja maito piti antaa pullosta. Koko sairaalassa olo aikanamme ei ostastolla valitettavasti ollut vuorossa yhtäkään työntekijää joka oli saanut jonkun paremman imetyskoulutuksen. Kätilöt kyllä yrittivät auttaa imetyksessä aina kun pyysin, mutta silti minusta tuntui että jotain olisi ollut vielä tehtävissä.

Neljä päivää synnytyksen jälkeen pääsimme kotiin. Jatkoin tissin tarjoamista ensin ilman rintakumia ja raivoamisen jälkeen rintakumin kanssa. Jokaisen imetyksen päätteeksi annoimme lisämaitoa pullosta. Kotona olevasta rintapumpusta puuttui joku osa, eikä se toiminut. Viikko kotiutumisen jälkeen sain sähköpumpun. Käsin lypsääminen ei onnistunut myöskään. Kun vauva oli viikon ikäinen tuli neuvolan hoitaja kotikäynnille. Hän ei opastanut imetyksessä, totesi vain että olin saanut sairaalassa kaiken tarvittavan tiedon. Ja kun kerta lääkärikin oli sanonut imetyksen olevan mahdotonta niin…

Pumppasin sähköpumpulla vauvalle maitoa yhteensä kolme tuntia päivässä. Yritin tarjota tissiä, sitten rintakumin kanssa ja lopulta pullosta. Se oli todella turhauttavaa ja raskasta. Yösyömiset vähenivät, rinta ei saanut tarpeeksi stimulaatiota rintakumin läpi ja maidontuli hiipui pikkuhiljaa. Kaapon ollessa kahden kuukauden ikäinen oli maidon tuotanto loppunut kokonaan. Syllisyys painoi, olin epäonistunut äitinä. Lastenlääkäri yritti piristää että korvikevauvoista tulee ihan yhtä terveitä lapsia kuin rintamaitovauvoista. Kaikki eivät valitettavasti olleet yhtä ymmärtäväisiä, jakelivat kummalsia neuvoja ja pahoittivat haluamattaan mieleni.

Kun Kaapo oli 4 kk ikäinen ajattelin hänen olevan sen verran iso että imetys voisi nyt onnistua paremmin. Sainkin maidontuotantoa vähän käyntiin mutta poika vain ihmetteli ja pyöritteli tissiä suussaan. Se siitä sitten.

Vauva-lehden artikkelissa imetysongelmistaan kertovan Hennan tarina on todella samankaltainen kun omani. Hänellä tosin on jo neljä lasta ja kahden viimeisen kanssa imetys on onnistunut hyvin, ilman rintakumeja. Jaan paljon samoja ajatuksia hänen kanssaan. Minuakin äsrytti ihmiset jotka puuttuivat imetykseen (sukulaiset) vaikka he tarkoittivat kaikki vain hyvää. Olisin todella tahtonut imettää, mutta se ei vain onnistunut. Pullojen ja korvikkeiden kanssa oli välillä todella ärsyttävä sählätä.

Tulevaan imetyksen sujuminen jännittää. Toivon ja tahdon sen onnistuvan. Rintakumia en tahdo ja vaadin koulutetun imetysohjaajan luokseni vaikka jostain toisesta sairaalasta. Toivon että tällä kertaa asiat menevät paremmin, synnytys menisi luonnollisemmin, pärjäisin ilman epiduraalia ja saisin lapsen heti rinnalle. Osaan myös odottaa vastoinkäymisiä ja toivottavasti selviän niistä tälläkertaa rauhallisemmin, en hermostu ulkopuolisen neuvoista ja tsemppauksesta. En myöskään koe niin suuria omantunnontuskia jos imetys ei tälläkään kertaa onnistu.

Miten teillä?

Minttu

35+2. Päivät vaan vähenee ja ikää tulee lisää. Viimeiset raskausviikot alkaa olemaan käsillä ja synnytys lähestyy. Toivottavasti ainakin, sillä olotila ja kaikki mahdolliset vaivat alkavat käydä jo tosiaan kunnon päälle. Ikäkin painaa.. 😉

Vietin siis eilen synttäreitä. 25 vuotta. Sitä alkaa olemaan jo ihan aikuisen ikäinen siis. Synttäripäivä meni ihanasti syöden, syöden ja vielä lisää herkutellen.

En tiedä johtuuko se tosiaan siitä että ikää on kaksi vuotta enemmän kuin viimeksi, vai onko tämä toinen raskaus muutenvain fyysisesti (ja henkisestikkin) paljon rankempi ja raskaampi.

Olenkin jo täällä aiemmin valitellut omaavani kaikki mahdolliset raskausoireet ja vaivat. Viime torstaina alkoivat sitten imeisesti ennakoivat, eli avaavat supistukset. Ne jatkuivat seitsemän tunnin ajan kunnes yllättäen loppuivat. Äitiyspolilta sain kuitenkin ohjeeksi seurailla tilannetta kotona, ottaa rauhassa ja soitella uudestaan jos olo menee pahemmaksi. Näitä kipuja on sitten ollut ja tullut muutamia kertoja päivässä, mutta kuitenkin niin että olen voinut touhuta normaalisti (eli maata sohvalla ja syödä). Neuvolan mielestä (kuvaamieni oireiden perusteella) nämä supistukset ja kolotukset ovat todennäköisesti saaneet jotain aikaan. Neuvoi lähtemään heti tarkistamaan tilanne jos kipu taas yltyy. Tässä kirjoitellessa istun jumppapallolla, sillä tavallisella tuolilla istuminen on aika tuskaa. Jotain tuolla alhaalla siis tapahtuu 😀

Vaikka alan olla aika kypsä tähän raskaana oloon, en kuitenkaan tahtoisi vauvan syntyvän ihan vielä näillä viikoilla. Muutaman viikon päästä olisi jo paljon parempi. (Nyt kun kirjoitan näin, vauva taitaa tulla ulos vasta marraskuussa…) Samalla myös raskauden päättyminen tuntuu TODELLA haikealta. Vaikka sattuu, kolottaa, yrjöt on kokoajan kurkussa ja mitä vielä, niin tämä masu on vaan niin suloinen. En yhtään odota sitä nahka ja läskivuorta joka tähän jää roikkumaan kun vauva on ulkona.

Olisi tosi kiva kuulla miten teillä on viimeiset raskausviikot menneet. Onko ollut synnytykseen viittaavia merkkejä, millaisia ja kuinka ennen? Millaisia kipuja, kolotuksia yms? Miten synnytys on lähetnyt käyntiin ja kuinka kauan kesti tajuta että nyt se on menoa? Miten itse synnytys meni?

Kyselee siis yksi uuno tuleva ensisynnyttäjä jonka ensimmäinen raskaus päättyi suunniteltuun sektioon ilman yhtäkään havaittua supistusta ennen sitä.

Minttu

Minttu