Tänään oli päivä joka kuulosta tosi kivalta. Ja kyllähän se sitä olikin. Käytiin lasten kanssa brunssilla, museossa, silakkamarkkinoilla, katsomassa Allasta, kahvilassa ja shoppailemassa. Kotimatkalla haettiin lauantaikarkit ja päätettiin illan leffa. Mutta…

Tämä viikko on ollut todella vaikea. Pitkään kestänyt strong-independent-singlelady-fiilis katosi yhtäkkiä ja tilalle tuli epävarmuus, yksinäisyys ja alakulo. Jokainen haaste on tuntunut maailman suurimmalta vastoinkäymiseltä. Tuntuu että jokaikinen kaveri pariutuu ja muhii kotona parisuhteessa. Tuntuu että minä olen sinkkusekoiluineni vain hauskaa viihdettä muille. Saan seuraajilta viestejä, ”Täällä me joka ilta katotaan sun snäppejä ja nauretaan sun elämälle” tai vaihtoehtoisesti kaverin poikaystävä kuittailee huvittuneena, juuri sillä pahimmalla epätoivon hetkelläni, viimeisimmästä epäonnistuneesta deitistä. Kiitos hei, kiitos. Kiva että voin tarjota ainakin teille jotain hauskuutta elämään.

Saan olla onnekas, että seuranani on ainakin kaksi elämäni upeinta ja rakkainta ihmistä. Lapset. Etten ole ihan yksin. Ihana että voidaan tehdä yhdessä juttuja. Mutta…

Tuntuuhan se vähän säälittävältä hengailla joka viikonloppu vain lastensa kanssa. Muut käyvät puolisoidensa kanssa taidenäyttelyiden avajaisissa. Me lasten kaupungissa leikkimässä nukketeatteria. Se on kivaa, se on ihanaa.

Ja tottakai onni on myös ystävät. Joiden onnesta en voisi olla onnellisempi. En sentään ole (vielä) muuttunut katkeraksi tai muiden onnesta kateelliseksi. Mutta…

Mitäs jos tämä jatkuu aina vain näin? Joka toinen viikonloppu nään kavereitani, jotka pikkuhiljaa toinen toisensa jälkeen lähtevät illalla kotiin poikaystäviensä luo. Joka toinen viikonloppu tilataan lasten kanssa pizzat ja katsotaan piirrettyjä. Mitä sitten kun lapset ovat niin isoja etteivät halua enää hengata kanssani? Mitä sitten kun kaverit eivät jaksa täysin erilaista elämää viettävää sinkkuystäväänsä tai elävät vauvakuplassa? Nyt he jo suunnittelevat illallisia, jotka ovat vain pariskunnille. Se ajatus on helvetin pelottava. Siis jäänkö mä sitten ihan oikeasti ihan yksin?

En ymmärrä miten muut ihmiset tekevät sen. Löytävät kumppanin. Joo joo, se tulee kohdalle kun sitä vähiten odottaa jne. No en ole odottanut eikä silti ole näkynyt. Tai, eihän se tule sua kotoota hakemaan. No eipä ole tullut miljoonassa muussakaan paikassa vastaan.

Sitä alkaa pakostikin miettimään, että mitä vikaa mussa oikeasti on? Olenko mä oikeasti sitten niin ärsyttävä tai tyhmä tai pelottava tai ruma tai haiseva vai MIKÄ TÄSSÄ ON TÄÄ ONGELMA?! Siinä vaiheessa se on erityisen huono, kun tämä ajatus alkaa hallitsemaan elämää ja heijastua vaikkapa työhönkin.

Tällä viikolla olen nimittäin kyseenalaistanut myös koko blogin, tulevaisuuteni ja oikeastaan koko elämäni. Kun fiilis ei ole hyvä, tuntuu myös että koko korttipakka ympärillä alkaa hajoamaan. Tuntuu että kaikki mitä teen on jotenkin keskinkertaista, huonoa tai väärin. Tuntuu että minut on sysätty ulkopuolelle normaalista yhteiskunnasta. Ja miksi? Siis jonkun olemattoman miehen ja parisuhteen takia!?! Ihan paskaa.

Ja paskaahan tässä on vain ja ainoastaan se ajatus päässäni. Se tonnin painoinen kivi rinnassani. Muutenhan kaikki on aivan samoin, kun vaikka vielä kaksi viikkoa sitten, jolloin olin totaalisen tyytyväinen elämääni, onnellinen ja ylpeä saavutuksistani.

Tähän loppuun pitäisi varmaan kirjoittaa sellainen toivoa antava, kyllä tää tästä-tsemppikirjoitus. Mutta, ei tunnu nyt siltä. Kyllä mä tiedän että kyllä tää tästä ja asiat järjestyy ja blaa blaa. Mutta just nyt olo on aika paska, surullinen, voimaton. Sellainen ettei nyt jaksa ainakaan alkaa tässä mitään tsemppaajaa esittämään. Tein sitä alkuviikon, se vei viimeisetkin voimat. Antakaa mun rypeä nyt tässä vähän aikaa ja jos musta ei ala pariin päivään kuulumaan niin sitten saa tulla ravistelemaan rinnuksista että kamoon, ryhdistäydy jo. Tehdäänkö niin?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Joinain päivinä yksinäysyys tuntuu pahemmalta kun toisena. Sitä istuu kotona, taikka kävelee ulkona, mutta yksin. Tuntuu ettei kaikki ole hyvin, olo ei ole kokonainen. Jotain puuttuu. Ja se jokin on rakkaus. Rakkaus, turva ja pysyvyys, ne ovat asioita joita kaipaan elämääni enemmän kuin mitään.

Olen ollut nyt kaksi vuotta sinkkuna ja ensimmäisen kerran tänä talvena olen kokenut kateellisuutta muiden onnesta. Huomasin eräänä iltana, että tuntui tosi pahalta lukea muiden ihmisten ihanista parisuhdelomista ja poikaystävien kokkaamista herkuista, samalla kun itse yritti vain saada ajatukset pois siitä, ettei minulla ole ketään. Olen tuntenut myös mustasukkaisuutta. Se on vain primitiivisesti kummunnut jostain syvältä kun parhaat sinkkuystäväni ovat alkaneet seurustelemaan. Kuvioihin on tullut ylimääräisiä ihmisiä jakamaan ennen vain minulle kuuluneen huomion.

Tietysti olen ihan superonnellinen ystävieni puolesta. Ja olen toki myös ihan onnellinen omastanikin elämästä. Mutta ei se poista sitä yksinäisyyden tunnetta. Eikä suoraan sanoen aina ole yhtä helppoa. Tänään voi olla ihan hyvä fiilis, huomenna saatan olla allapäin koko päivän ja purskahdella itkuun aina kun yksinäisyys tulee mieleen tai radiossa soi rakkauslaulu.

Yksinäisyydessä on pahinta se ettei voi jakaa elämäänsä kenenkään kanssa. Istua sohvalla turvallisessa kainalossa ja ihmetellä yhdessä ääneen elokuvaa. Iloita yhdessä, nauraa yhdessä, vaihtaa ajatuksia ja mielipiteitä. Olen vain minä. Voin toki jakaa instagramiin kuvan herkullisesta salaatistani, mutta mielummin söisin sen yhdessä jonkun kanssa.

Yksinäisyys tuntuu fyysisiesti kehossa, rintaa puristaa. Välillä on vaikea saada unta tai ruoka ei maistu. Ei ihmistä ole tarkoitettu olemaan yksin. Onneksi on lapset, onneksi on ystävät ja perhe. Mutta se tietynlainen rakkaus ja yhdessäolo puuttuu silti. Pelottaviakin ajatuksia yksinäisyys joskus aiheuttaa. Välillä mietin että jos nyt jotain tapahtuisi, kaatuisin vaikka kotona, kukaan ei kaipaisi tai ihmettelisi. Äiti ehkä päivien päästä.

Asiat mitä kaipaan ovat ihan pieniä ja arkisia. Toki haluaisin rakastua ihan hulluna ja nähdä yhdessä kaiken vaalenpunaisten lasien läpi. Mutta en kaipaa mitään hillittömiä illallisia Pariisissa tai kukkia ja lahjoja. Haluaisin vain että joku sanoo kultapieneksi, silittää poskea, auttaa ruoanlaitossa, herättää aamulla kun nukun pommiin, istuu metrossa vieressä ja esittelee kavereilleen tyttöystävänä. Haluan pestä ällöttäviä hikisiä lätkäkamoja, valita yhdessä irtokarkkeja, luottaa toiseen ja saada puhelun että moi kulta, pääsin nyt töistä, tehdäänkö jotain?

Kaiken tämän yksinäisyyden keskellä en onneksi kuitenkaan ole yksin. Kuten blogissakin olette varmaan kyllästymiseen saakka kuulleet, minulla on maailman parhaat ystävät. Heille voin jakaa ihan kaiken. Vaikka suurinosa nykyään seukkaakin. Minulla on ihanat, kauniit ja hauskat lapset joiden kanssa voin kuitenkin jakaa suurimman osan arjestani. En osaa edes kuvitella miltä tuntuisi elää vuosikaudet myös fyysisesti ihan yksin, ilman ketään. Minun yksinäisyyteni onneksi on vain ikävä tunne sisällä.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.