KAHDEN KODIN VÄKEÄ

3/09/2015

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ollaan poikien isän kanssa asuttu erillään jo reippaasti yli pari vuotta. Ja kaikki on mennyt hienosti. Meillä on yhteishuoltajuus, mutta poikien virallinen osoite on siis täällä minun luonani. Ekat kaksi vuotta pojat olivat aina jomman kumman luona menojen mukaan. Minun luonani ehkä ihan pikkaisen enemmän. Järjestely kuitenkin toimi hienosti, sillä meillä molemmilla on hyvin epäsäännölliset menot. On ollut onni ettei välillämme ole suurempaa kitkaa ja että molemmat ovat halukkaita joustamaan ja auttamaan tarvittaessa.

Keväällä kuitenkin päätimme aloitaa vuoroviikot. Rehellisesti, olin itse aluksi sitä vähän vastaan. Edellinen jörjestely toimi mielestäni hyvin enkä nähnyt syytä vaihtaa tuttua ja turvallista tapaa. Poikien isä oli sitä kuitenkin jo pidemmän aikaa pyytänyt, joten lupasin testata. Viikko-viikko kuulosti silti mielestäni jotenkin liialta. Mietin että pojat ovat vielä liian nuoria olemaan erossa toisesta vanhemmastaan niin kauan, samoin minä heistä. Myönnän, että mietin myös omaa jaksamistani. Samaan aikaan pojat aloittivit päiväkodissa tekemään myös kokonaista viikkoa, kolmen päivän sijasta – joten viikkorytmityksenkin takia tämä järjestely kuitenkin tuntui fiksummalta.

Muutamaa poikkeusta ja Espanjan matkaamme lukuunottamatta järjestely onkin toiminut sovitun mukaisesti. Kiva että tarvittaessa voidaan silti joustaa. Minun mielenrauhani vuoksi sovimme aloittavamme pehmeällä laskulla, viisi päivää – viisi päivää systeemillä. Ja se on ollut hyvä. Mutta nyt tässä viime viikkoina itseasiassa se viikkokin on välillä tullut täyteen. Aikamoista on ollut sitten myös melkein viikko ilman lapsia. Vaikka ollaan me toki puhelimessa puhuttu ja nopeasti nähtykkin sinä aikana.

Yhteishuoltajuus ja asumiskuviot siis rullaavat hyvin. Mutta entäs kun vanhempina on välillä ehkä hieman hajamieliset tyypit… Tai kun lasten hoitopaikat ovat nykyään eri paikoissa. No, ketään ei onneksi ole (vielä, kop kop) unohdettu hoidosta hakea. Mutta tavarat ovat jatkuvasti hukassa ja väärässä paikassa. Ei esimerkiksi paljoa hyödytä jos lapsella on kolmet kumpparit, jos niistä yhdetkään eivät ole päiväkodilla tai siellä kodissa missä pitäisi. Kuten tänään. Ja näitähän sattuu, eikä ne onneksi ole vaarallisia. Mutta kahden kodin väliä seilatessa saa useasti roudata kassin jos toisenkin tavaraa, vaikka perjaatteessa molempien luona samat tavarat olisivatkin. Mutta esimerkisi harrastusväleineitä on ihan älytön ostaa tuplamäärä. Etenkin jos ne silti unohtuvat. Ei sentään asuta vaikkapa eri paikkakunnilla, onneksi!

On siis onni että olemme sulassa sovussa saaneet kaikki asiat sovittua ja hoidettua. Jos jotkut unohtuneet kumpparit tai sadetakki on suurin murheemme, niin voi sanoa että aika hyvin menee. Lapsethan ovat alusta alkaen sopeutuneet tähän systeemin tosi hyvin. Sen puolesta ei onneksi ole myöskään mitään huolta.

Vuoden päästä alkava koulu kuitenkin on alkanut vähän mietityttämään. Isän koti on niin suurten ristysten että ratikkamatkankin päässä tulevasta koulusta. Kaapo ei varmasti pariin ekaan vuoteen voi sinne yksin luota kulkea. Yksi vaihtoehto olisi koulukyyti. Mutta kun pojat eivät voi asua virallisesti kun vain yhdessä osoitteessa, ei sekään onnistu. Viime aikoina mediassa on huomioni kiinnittynyt useasti tähän aiheeseen. Kahdessa kodissa asuminen yleistyy jatkuvasti, mutta lainsäädäntö ei silti tunnista tätä. Ruotisissa aiheessa ollaan puhuttu jo pitkään ja ilmeiesti tähän olisi nyt tulossa muutos. Suurella mielenkiinnolla jään odottomaan lisää uutisia aiheesta.

Mitäs te olette mieltä aiheesta, pitäisikö systeemiä muuttaa niin, että kahdessa kodissa asuvat lapset voisivat asua molemmissa virallisesti? Onko muille asia ollut ajankohtainen tai miten muilla mahdolliset yhteis -tai yksinhuoltajuudet ja tapaamiset ja niiden sopimiset ovat menneet? Ja olisiko antaa konkreettisia vinkkejä tähän vuoroviikoin puolen omaisuuden liikkuteluun?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

PIENIÄ JUTTUJA

13/07/2015

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Älkää käsittäkö väärin, parasta on se kun lapset on kotona, ja sillon kun eivät ole niin ikävöin heitä tosi paljon. Mutta niinä päivinä kun pojat ovat isällään ja minä monta päivää yksin kotona, huomaan pystyväni keskittymään ihan pienempiinkin asiohin. Fiilistelemään, pysähtymän ja nauttimaan hetkestä aika paljon paremmin. Parhaita ovat etenkin ne päivät kun ei ole kiire minnekkään. Sitä vaan pysähtyy ihastelemaan ikkunasta heijastuvia värejä, istumaan kaikessa rauhassa aamupalapöydässä (kello kaksitoista päivällä yökkäri päällä) ja jotenkin rauhoittua ja nollata pää kaikesta arkihulinasta. Eikä kukaan ole sanomassa että äiti sä oot nolo, kun tanssin keskellä keittiötä ja laulan Hesan naisia.

Joskus aikoinaan, kun opin olemaan kotona ilman lapsia ja nauttimaan siitä, aloin potemaan myös huonoa omaatuntoa. Luonnollisesti, äitiys – kyllä te tiedätte. Mutta onneksi sitä äitiyttä ei kuitenkaan mitata sillä, kuka itkee eniten yksin kotona lastensa perään. Oikeastaan poden nykyään enemmän huono omaatuntoa siitä, jos en käytä tätä täysin omaa aikaani mahdollisimman hyvin. Ja se ei siis liity mitenkään vaikka siihen, että kuinka paljon sinä aikana teen töitä tai siivoa. Vaan juurikin siihen, että miten hyvin pystyn olemaan ja arvostamaan sitä yksinoloa, fiilistelemään juttuja joista tykkään. Oli sitten ihan vaikka ikkunasta ulos katselemista. Ja tottakai lasten ollessa kotona myös pidetään hauskaa, koitetaan olla läsnä ja nautitaan siitä, mutta onhan se silti silloin vähän erilaista.

Ennen kun silloin 2,5 vuotta sitten erosin, en ollut oikein edes ollut yksin. Ja silloin kun olin, käytin sen lähinnä nukkumiseen tai juurikin siivoamiseen. Muutama kaverini on väsyneenä arjen pyörittämisestä joskus sanonut, että on miettinyt eroa ihan vain sen takia että saisi kunnolla vapaa-aikaa sitten kun lapset ovat isällään. Eihän kukaan oikeasti siitä syystä eroaisi, mutta ymmärrän hyvin ajatuksen tuossa takana. Varmaan moni teistäkin? Oma aika ja kivojen juttujen tekeminen on tärkeää. Mutta silti olen joutunut opettelemaan tekemään asioita yksin, olemaan yksin, niin että oikeasti nautin siitä. Juuri tänäänkin on ollut ihan parasta rauhassa aamulla kokkailla aamupalaa itselle, pyöriä kotona, puuhailla, pysähtyä kun siltä tuntuu, mennä pyörällä uimaan, istua hiljaisuudessa saunassa ja sitten tulla takaisin tyhjään kotiin kotiin – tehdä tämä kaikki yksin omassa hiljaisuudessa. Välillä ajatukset laukkaavaat ja sitten välillä mielen saa ihan tyhjäksi. Tavallaan pystyy olla vaan ja hengitellä juuri sitä hetkeä. Hurjan terapeuttista. Kun on viettänyt koko edellisen viikon lasten kanssa ja sitten viikonlopun öitä myöten ystävien seurassa, on tällainen päivä, kun ei (naapurin moikkaamista lukuunottama) ole edes puhunut kenellekkään, verrattavissa vaikka paastoon. Tekee vaan tosi hyvää.

En kuitenkaan kokoajan halua olla yksin. Mutta on kiva että pystyn siihen jos pitää, ja juurikin siinä hetkessä elämisellä saa siitä itselleen tosi kivaa. Mielelläni teen asioita lasten kanssa tai ihan vaan puuhailen heidän kanssaan kotona, nään kavereita ja tuon macbookinkin vaihtaisin tosi paljonn mielummin johonkin vähän pehmeämpään unikaveriin. Yksinolo ei pelota enää, niin kun joskus ennen ja itseasiassa tykkään siitä sopivissa määrin tosi tosi paljon. Etenkin tällaisista päivistä, kun osaa nauttia täysillä jopa niistä ihan pienistä jutuista. Vahva suositus.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

IT´S A LITTLE BIT FUNNY

22/06/2015

imageimageimageimageimageimageimageimageimageimageimageimageimageimageimageimageimageimageimageimageimageimageimageimageimageimageimageimageimageimage imageimageimage

 

It’s a little bit funny
this feeling inside
I’m not one of those
who can easily hide

And you can tell everybody this is your song
It may be quite simple but now that it’s done
I hope you don’t mind
I hope you don’t mind that I put down in words
How wonderful life is while you’re in the world

Tuo laulu on soinnut koko Juhannuksen päässäni. Siitä saakka kun kaverini Paju lauloi kello puoli viidestä huolimatta sitä kauniisti aitan parvella kitaran säestäessä. Takana on ihana Juhannus. Elämään on tupsahtanut taas huikeita uusia ystäviä, ja oikeasti ihmettelen ettei sixpäkki jo näy kaiken sen nauramisen  tuloksena. Juhannus oli myös hyvin erilainen siinä mielessä, etten ole viettänyt sitä ilman lapsia heidän syntymänsä jälkeen. Enkä muutenkaan ole oikeastaan koskaan ennen viettänyt villejä juhannusbileitä pelaamassa tuntitolkulla paljussa pullonpyöritystä. No, nyt olen tehnyt senkin.

Kaiken naurun ja ilon lisäksi viikko on ollut hyvin haikea ja paikoitellen myös raskas. Lapset lähtivät isänsä kanssa viikoksi mökille ja olen ikävöinyt heitä enemmän kuin koskaan. Se että he ovat monen tunnin matkan päässä, puuhailemassa juttuja joista minä jään paitsi tuntuu pahalta. Tuntuu pahalta koska ei sen näin pitänyt mennä. Ikävöin entistä elämääni. Tai siis sitä millaista kaiken piti olla. Suunnittelin onnellista arkea ehjässä perheessä. Elämä kun on siitä hassua, että se harvoin menee suunnitelmien mukaan.

Nyt olo on ollut haikea ja katkera, hiton maailmankaikkeus miksi tämä homma meni näin. Mökiltä, ihmisten keskeltä, palattuani tyhjään kotiin oli vaikea pidätellä kyyneleitä. Olisi rakkautta annettavana, mutta ei ketään joka ottaisi sitä vastaan. Ihan tyhmää. Sillä kaikkea muuta on kyllä yllin kyllin, mutta se on nyt vain tämä hassu tunne – ja sille on vaikea mahtaa mitään kun se tunne iskee. Jos koskaan, niin nyt katkeransuloinen on täydellisin sana kuvaamaan tätä oloa.

Huomenna lapset vihdoin palaavaat kotiin. Heillä on kesäloma alkanut ja se jatkuu kunnes eskari alkaa. ESKARI. Siinä on toinen asia mitä olen viime viikolla nyyhkinyt, esikoisvauvani menee eskariin. Mä en ala.

Kiitos vielä ihanat mökkikaverit! Paju, Peeta ja Kaisu, jolle myös kiitos tuosta vikasta kuvasta <3

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

5 PÄIVÄÄ / 5 PÄIVÄÄ

26/03/2015

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Saan tasaisin väliajoin blogiin kysymyksiä lasten isästä ja huoltajuusasioistamme. Olen niistä aina välillä kertonut, mutta koska aihe koskettaa muitankin henkilöitä kun vain minua, en ihan hirveästi näistä huutele. Vaikka eihän tässä mitään salailtavaakaan ole. Yksi syy minkä takia kuitenkin haluan olla tästä asiasta avoin, on se että olen saanut paljon kiitosta, kun olen näistä kertonut. Niin moni kun teistä lukijoista on samassa tilanteessa tai saa meidän ratkaisuistamme ehkä suuntaa tai vertaistukea niihin omiin kuvioihinsa.

Ainakin vähän pidempiaikaiset lukijat tietävät lastenhuoltajuushommasta sen verran, että erosimme tosiaan lasten isän kanssa reilu pari vuotta sitten, lapset asuvat pääasiallisesti luonani, mutta toinen koti heillä on myös isänsä luona. Jonka kanssa meillä on yhteishuoltajuus. Emme ole ikinä käyneet missään lastenvalvoljalla tai minkään muun viranomaistahon luona asiaa sopimassa, vaan hyvässä hengessä saimme heti aikaan ratkaisun joka oli meille molemmille hyvä. Tätä toki edesauttoi se, että erosimme hyvinä ystävinä, eroon ei liittynyt draamaa, muita osapuolia tai riitoja. Ja että olemme edelleenkin ystäviä ja lähes päivittäin tekemisissä.

Muutaman vuoden meillä siis meni homma niin, että pojat olivat jomman kumman luona menojemme mukaan. Tämä toimi, sillä molempien työ, harrastukset ja elämä ylipäätään oli melko epäsäännöllistä. Pojat olivat isänsä luona keskimäärin 2-4 yötä viikossa, välillä yö-pari kerrallaan tai kaikki yöt putkeen. Kuulostaa ehkä sekavalta, mutta homma toimi kaikkien puolesta hyvin.

Kuitenkin nyt poikien kasvaessa, päiväkodin sekä meidän opiskelujemme myötä alkoi tuntumaan, että myös tätä hoitojärjestelyä pitäisi muuttaa säännöllisemmäksi. Isä ehdotti viikko-viikko systeemiä, itse en kuitenkaan ollut vielä valmis ihan siihen, joten päädyimme kompromissiin 5 päivää / 5 päivää.

Yksi syy minkä takia en halunnut vielä lähteä viikko-viikkon on ikävä. Pelkään että minulle tulee kauhea ikävä, lapsille tulee ikävä, että ollessaan toisella vanhemmallaan he aina ikävöisivät sitä toista. Viikko on oikeasti pitkä aika. Pelkään myös sitä, että viikko yksin koko rumban pyörittämistä kävisi liian raskaaksi. Viimeisinä päivinä sitä olisi vain väsynyt ja kiukkuinen, samaan aikaan kun toinen vanhempi olisi yksinäinen ja kaipaisi jo lapsia luokseen.

Viisi päivääkin on pitkä aika. Ainakin minulle. Olin juuri viisi kokonaista vuorokautta ilman lapsia. Näin heistä unta, ikävöin, mietin heitä, hippailin iltaisin kuin he olisivat nukkumassa. Hulluinta oli nähdä vilaus tutusta piposta ikkunasta. Siitä kun näkee päiväkodin pihalle.

Tänään pojat palasivat kotiin. Tänne toiseen kotiin. Ihan muina miehinä, kuten aina. Kiitän joka päivä sitä, miten hyvin nuo kaksi ovat tämän kahden kodin välillä asumisen ottaneet. Se on heille normaalia. Äitinä sitä taas potee syyllisyyttä asiasta. Tuntuu että on huono-äiti, kun ei ole lastensa kanssa päivittäin. Vaikka oikeasti tiedän olevani hyvä-äiti, sillä en vaadi lapsia itselleni, vaan annan heidän yhtälailla elää isänsä kanssa, jota he yhtälailla tarvitsevat ja joka on yhtä tärkeä. Mutta tällaista syyllistymistähän tämä äitiys useasti on. Sen verran kuitenkin helpotin tuskaani, että ilmoitin päiväkotiin poikien olevan vapaalla huomenna ja vielä maanantaina.

Ikävöinnistä huolimatta tämä viisi ja viisi päivää tuntuu tosi hyvältä ratkaisulta. Viiden päivän oman ajan jälkeen sitä on niin täynnä taas energiaa, akut ovat latautuneet, pinnat löystyneet ja sitä vaan tuntee olevansa niin seesteisempi. Lasten kanssa jaksaa ja haluaa touhuta paremmin, olla oikeasti läsnä. Kaikki me vain tankkaamme toistemme läheisyyttä, istutaan sylikkäin, leikitään, luetaan, jutellaan, askarrellaan, tehdään ruokaa. Ollaan täysillä yhdessä se aika kun ollaan.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

ISKÄLLÄ

2/11/2014

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olenkin jo kerran aiemmin postannut lasten isän kodista, mutta viimeksi siellä käydessäni oli niin ihana valo ja vähän tavaratkin vaihtaneet paikkaa, joten oli ihan pakko räpsäistä taas pari kuvaa blogiin.

Ihan hirveän usein minun ei tule tuolla poikien kakkoskodissa käytyä, vaikka se tuossa ihan melkein naapurissa onkin. Onkin joka kerta jotenkin pysäyttävää nähdä lapset toisessa ympäristössä ja kuitenkin ihan kotonaan. Heillä on siellä ihan omat juttunsa, lelunsa, sänkynsä, omat paikat ruokapöydässä… Vaikka tietysti on tosi hienoa että pojat ovat sopeutuneet hyvin kahden kodin elämään, on se myös jollain tapaa haikeaa. Täällä minä istun yksin kotona ja samaan aikaan he touhuilevat toisessa kodissaan jotain mistä minä en juurikaan tiedä mitään.

Onnea kuitenkin että kakkoskoti on mitä parhain, ikinä ei tarvitse aiankaan huolissaan olla että miten siellä menee. Ja hienoa että ollaan saatu tämä kahden kodin elämä näin hyvin rullaamaan.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.