Tapahtuipa kerran näin. Palaamme mökiltä, muut jatkavat autolla matkaa toisaalle, mutta minä lähden yksin junalla kotiin. Minulla oli tunti aikaa ennen junan lähtöä ja olen suunnittellut syöväni hitaan lounaan asemalla, ohikulkevia matkalaisia katsellen. Saavun reppu selässä asemalle, valmiina nauttimaan seuraavat tunnit täysin rinnoin omasta ajastani ensin asemalla, sitten vielä monen tunnin verran junassa.
Mutta asema onkin aivan autio. Sisällä istumaan kutsuu kolme yksinäistä penkkiä, mutta lounasravintolasta, kaupasta tai edes kioskista ei ole tietoakaan. Jopa lipunmyynti on suljettu. Astun takaisin ulos, tuntuu kun koko kaupungissa ei olisi ketään. Lähden kulkemaan tyhjän aukion poikki googlaten samalla lähimpiä kauppoja ja ravintoloita. Sellaisia ei oikein ole.
Kummallisen lenkin ja lastauslaiturin ohi hapuilleen kierroksen jälkeen löydän itseni suuren K-marketin parkkipaikalta. Mietin edelleen, että onko nyt jokin pyhä ja kaikki paikat suljettu (ei, on keskiviikko keskipäivä). Kuljen epäivevästi kohti kaupan ovia. Jättimäisellä parkkipaikalla seisoo vain muutama auto, eikä kaupassa näy mitään liikettä. Koko paikka tuntuu hylätyltä, mutta sitten liukuovet aukeavat.
Kokoan itselleni lounaan kaupan salaattibaarista ja huomaan kaupasta lähtiessäni, että kiersin turhaan koko ison rakennuksen ja korttelin – kaupalta pääsee ihan suoraan takaisin asemalle. Haluaisin syödä ulkona laiturilla istuen, mutta sen ainut penkki on varattu. Mies läppärin kanssa on vallanut sen kokonaan. Menen sisälle aseman penkille syömään salaattiani, johon tuli aivan liikaa curry-mausteista pastaa.
Nyt alkaa tapahtumaan, muutama ihminen kulkee asemarakennuksen läpi laiturille! Toinen juna saapuu ja hetken rakennus tuntuu ihan oikealta asemalta, kunnes taas hiljenee.
Ennen junan saapumista käyn vielä vessassa. Naisten vessan oven lukko ei toimi, mutta kokeilen ettei ovea pitäisi saada ulkopuolelta auki. Ja toisaalta, eihän ulkopuolella edes ole ketään. Istun pöntöllä, kun yhtäkkiä ovi rykäistään auki jonkun miehen toimesta. Onneksi hän sulkee sen nolostuneena yhtä nopeasti. Naurattaa vähän – jestas mikä reissun alku.
Juna saapuu. Olen maksanut muutaman euron ylimääräistä, jotta saisin matkustaa mukavemmin Extra-luokassa. Junassa haisee. Junassa haisee ihan hirveältä. Koska lähistöllä ei näy ketään housuunsa kussutta, paskonutta ja sitten sammunutta henkilöä, oletan kammottavan lemun tulevan vessasta. Oksettaa.
Istun kiltisti omalle numeroidulle paikalleni. Edessä istuva mieshenkilö on vetänyt penkkinsä aivan takakenoon, mutta nojaa siti itse eteenpäin pyödällä olevaan läppäriin (se sama valtaaja laiturilta!). Tarkoituksenani on nukkua junussa. Minulla on mukana puhallettava niskatyyny, korvatulpat sekä silmälappu.
Paskan haju junassa on kuitenkin niin lamauttava, että lähes koko kaksituntisen joudun hengittelemään jääteepullo nenäni alla, jotta saisin hajua vähän hälvennettyä. Pussi on valmiina vieressä, sillä voin todella huonosti. Odotan junan vaihtoa, en pysty nukkumaan tai tekemään mitään muutakaan. Toivottavasti matkan toinen osa, puolitoista tuntia menee paremmissa merkeissä.
Toisessa junassa onkin kaikki paremmin ja ilma raikasta. Juna on kuitenkin aivan täysi. Paikkani on ikkunan vieressä ja viereeni istuu ikäseni mies, joka lukee keskittyneesti. Minulla on kamala pissahätä koko matkan, mutten kehtaa häiritä häntä. Puhelimesta loppuu akku, laturi on repussa hattuhyllyllä. Noh, ihan kivat maisemat ja sain sentään sitä ihanaa kuuluisaa omaa aikaa.
