Viikonloppuni alkoi hieman koomisesti, kun lähdin perjantai-iltapävänä hammaslääkäriin paikkaamaan alkuvuodesta yksityisellä hammaslääkäriasemalla löydettyä reikää. Tällä kertaa ihan julkiselle puolelle. Tuleva puudutus -ja poraamistoimenpide jännitti niin kovasti, että olin jo hermoillut asiaa etukäteen monta päivää.

Yritin vielä ennen lähtöä soittaa hammaslääkäriin, jotta olisin voinut vielä kysyä mahdollisuutta saada rauhoittava esilääkitys. Kun en saanut ketään kiinni, yritin rohkaistua ja päätin, että kyllä mä kestän ja lähdin pyöräilemään 4 kilometrin matkan hammaslääkäriin.

Kyneleet jo valmiksi silmiin kohoten kerroin hammaslääkärille ja hoitajalle minua vaivaavasta toimenpidepelosta ja edellsiistä huonoista kokemuksista jotka ovat tähän pelkoon johtaneet. Onneksi he olivat ymmärtäväisiä, lempeitä ja rauhallisia. Suutani tutkaillessa hammaslääkäri kuitenkin yllätten totesi, ettei suussa ole mitään paikattavaa.

Siis häh! Ei kuulemma vaan ollut, tai oli pienenpieni alkava reikä kiilteessä, mutta ei missään nimessä mitään sellaista jota pitäisi paikata. Olin kummissani, miksi edellinen hammaslääkäri sanoi että pitää paikata ja tämä toinen että edelleen vain hyvä suun hoito riittää sen pitämään pysähtyneenä.

Noh, kummastumista enemmän olin kuitenkin helpottunut. Tunsin oikein miten jännitys laukesi, pistin musat soimaan, aurinko paistoi ja pyöräilin toiset 4km takaisin kotiin, jossa koulusta tulleet pojat jo odottelivatkin.

Siitä alkoi aika kiva viikonloppu, johon mahtui koko kodin suursiivous, jättimäinen sade jolloin meillä oli just menoa ja jouduttiin lähtemään kaatosateessa pyöräilemään, aamupala ihanassa ranskalaisessa kahvilassa, HopLopissa käynti, ehkä elämäni seesteisin kauppareissu kolmen lapsen kanssa (parin tunnin temmeltäminen  taisi viedä mehut) pyöäräilyä raikkaassa keskuspuistossa, hepan rapsuttelua, löhöämistä sohvalla ja 3-vuotiaan minipienet kakkukahvit muutamalle sukulaiselle.

Eilinen menikin sitten kaiken sen touhuamisen jälkeen ihan sumussa, koska siis mitä, onko nyt jo tiistai?

Olen ollut koko viikonlopun yksin vauvan kanssa. Ja itseasiassa olen edelleen. Vähän jännitti etukäteen vaikka tiesin kyllä pärjääväni – on se kuitenkin aina helpompaa toisen aikuisen kanssa. Meidän tyttöjen viikonloppuun on kuulunut:

– Yksi kokonaan sisällä vietty päivä
– Desikaupalla pumpattua maitoa
– Yksi alusta loppuun katsottu sarja
– Yksi keskeyetty sarja ja toinen pian loppuun asti katsottu
– Lukematon määrä ympäri kämppää heiteltyjä vaippoja
– Kerran tilattu ruoka
– Kerran valmistettu ruoka (joka oli kylläkin vain valmiiksi keitetyn riisin sulattaminen pakkasesta. Joka sekin ehti jäähtyä samalla kun imetin vauvaa ja kalapuikot paloivat pannulle)
– Yksi valot päällä nukuttu yö (en jaksanut sammuttaa)
– Tuntikaupalla imetystä ja sylissä nukkumista
– Kiireettömiä hetkiä toisillemme naureskellen
– Yksi koneellinen pestyä pyykkiä
– Äidin kyläily
– Syksyinen kävylenkki
– Hirveä määrä suklaata
– Pari ärsyttävää hikkaa
– Yksi feidattu kasvomaalauskeikka
– Viestejä, puheluita ja videoita isompien lasten kanssa
– Muutamat yölliset hermoromahdukset rintakumin kanssa
– Vauvan muutamat raivarit tissillä
– Pari pannullista kahvia
– Iltaan asti nukutut päikkärit saman peiton alla
– Jonkinlaisen vuorokausirytmin hahmottamista
– Suurien tunteiden täyttämiä hetkiä, kun tujotan vauvaa itkua pidellen ja ihmettelen, että miten mikään voikaan olla noin ihana ja täydellinen

Arki mielletään yleensä tavalliseksi, tylsäksi. Mielestäni se ei ole kumpaakaan. Tai ehkä tavallista omalla tavallaan, mutta se ei ei missään nimessä tarkoita tylsää. Joka aamuisista herätyksistä, hampaidenpsuista, aamupaloista ja kouluun sekä eskariin kiirehtimisestä huolimatta jokainen päivä on omanlaisensa.

Jokaisessa päivässä, jokaisessa arkisessa voi nähdä jotain kaunista. Milloin nouseva aurinko värjää kaiken vaaleanpunaiseksi, milloin taas kasvoja päin piiskaava loska muistuttaa siitä miten sisukas sitä onkaan. Aamun ensimmäinen hörppy kahvista tai lapsen unenpöpperöiset kasvot ja pystyssä oleva tukka saattavat tuntua sillä hetkellä maailman parhaalta asialta. Tiskialtaassa lojuvat likaiset astiat saattavat näyttää kaikessa kaaottisuudessaan kuin taideteokselta ja lapsen kadoksissa olevan hanskan etsiminen humoristiselta näytökseltä.

Rakastan arkea ja rakastan juhlaa. Mutta parhaimpia asioita lopulta ovat aivan tavalliset asiat. Rakkaan vierestä herääminen, lasten puheensorina, kalapuikot ja iltasatu.

Ihania hetkiä ovat myös ihan tavalliset viikonloput. Silloin kun ei ole kiire minnekään. Kuten viime lauantaina. Olimme vain kolmisteen kotona ja pojat heräsivät vähän liian aikaisin. Minä kuuntelin sängyssä kun he pelasivat ”salaa” kännykällä. Aamupalaksi sulatettiin pakkasesta leipää ja laitettiin päälle sitä mitä kaapista löytyi, juustoa, kurkkua, tomaattia ja syötiin väliaikaisen pöydän ääressä ulos katsellen. Radiosta tuli lempiohjelmani. Sitten vain oltiin. Kiireettömästi. Leikittiin, luettiin, köllöteltiin ja piirreltiin. Kunnes pojat lähtivät isälleen. Parhaita hetkiä.

Pieni suu höpöttää innoissaan taukoamatta. Posket ovat punaiset, housut tomuiset ja leuassa vekki. Suuri reppu ei meinaa pysyä vauhdissa mukana. Energia tarttuu. Taas yksi inspiroiva kouluviikko takana. Meillä molemmilla. Voin vain kuvitella miten huvittavalta näytämme kun puoliksi juosten, käsi kädessä ja reput selässä viiletämme viikonlopun viettoon.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Vaikka lasten vuoroasumista ja yhteishuoltajuutta on takana jo yli kolme vuotta ja viikko-viikko systeemiäkin ainakin vuosi, tuntuu aina vaan vähän hassulta. Ei sillä etteikö järjestely olisi mielestämme ihan paras, mutta silti joka kerta kun se viikko ilman lapsia alkaa olo on kummallinen. Tuntuu että edessä olisi pidempikin pätkä aikaa ihan vain minulle. Vähän sellainen hölmistynyt fiilis, että mitäs nyt sitten. Suunnitelmat ovat yleensä suuret. To do lista noin kilometrin mittainen. Viikon lähestyessä loppuaan sitä aina havahtuu siihen, kuinka nopeasti aika menikin ja tehtävälistalta on suoritettu yleensä vain se kohta jossa lukee päikkärit.

Viikon erossa olon jälkeen ekat päivät lasten kanssa ovat ihan honey moonia. En yhtään häpeile kertoa että viikon ekoina päivinä olen täydellinen lehmänhermoinen äiti joka jaksaa olla kokoajan läsnä, leikkiä ja hymyillä. Loppuviikosta en aina ole enää yhtä kärsivällinen. Uskon että se on ihan normaalia. Vaikka molemmat pojat ovatkin arkena 6h päivähoidossa, on koko systeemin pyörittäminen viikon yksin putkeen loppua kohden välillä vähän väsyttävää.

Viikon aikanakin ollaan silti yhteydessä toiseen vanhempaan ja lapsiin. On se sitten viestiettyä, videotervehdyksiä tai pikaista näkemistä. Välillä saatetaan tehdä koko porukallakin jotain. Viikon aikana tulee myös ikävöityä lapsia, välillä enemmän ja välillä vähemmän.

Tänään alkoi taas mun viikko. Viikko lasten kanssa. Edellisen viikon menojen takia poikkeuksellisesti perjantaina maanantain sijaan. Isä viikon aikana sain Vappuna videotervehdyksen ja kuvat vappupalloista, keskiviikkona kävin molempien lasten hoitopaikoissa äitienpäiväaamiaisella. Tänään, kun viikkoni alkoi, minun piti lähteä kaverin 30-v risteilylle. En raaskinutkaan. Oli jo niin ikävä lapsia. Joten tänään hain pojat aikaisin hoidosta kotiin. Rakennettiin junarataa, syötiin pestopastaa, harjoiteltiin pihalla pyörällä ajoa ja puhallettiin saippuakuplia sekä pidettiin leffailta.

_{Kuvan Brio-junarata saatu}

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.