Olen tässä viimeisen parin päivän aikana puhunut kahden alle vuoden ikäisen lapsen vanhemman kanssa siitä, miten sitä omaa lastaan ikävöi. Vaikka olisi ollut kuinka rankka päivä tahansa, sitä alkaa selailemaan lapsen kuvia puhelimesta tämän nukkuessa. Vaikka lapsi viihtyisi isovanhemmilla hoidossa vaikka kuinka pitkään, itse ei pysty olla useampaa päivää erossa. Nämä tuoreet vanhemmat yllättyivät myös siitä, kun kerroin ettei tunne muutu mihinkään vaikka lapset ovatkin jo aika isoja.

Olemme asuneet lasten isän kanssa erossa jo yli kolme vuotta. Alusta saakka oli selvää, että jatkamme molemmat yhdenvertaisina vanhempina. Kuitenkin huomasin pian ”omivani” lapsia. He olivat luonani aina vähän enemmän ja isällään vain yhden-kahden yön pätkiä kerrallaan. Kun poikien isä vuosi eron jälkeen ehdotti tosissaan viikko-viikko systeemiä olin suoraan sanottuna aika pöyristynyt. Miten kukaan voisi olla erossa lapsistaan viikkoa putkeen?

Tulin lopulta kuitenkin vähän vastaan, aloitimme viisi päivää – viisi päivää systeemillä. Se oli itseasiassa järjestelynä paljon toimivampi, kun sekalaiset päivät siellä täällä ja niistä ainainen sopiminen. Vuodet vierivät, lapset kasvoivat, aloittivat päiväkodissa ja päätimme siirtyä kokonaan viikko-viikko systeemiin.

Järjestely toimii loistavasti ja se on ehdottomasti paras meidän perheelle. Viikko yksin kotona on luksista, samoin kun viikko yhdessä lasten kanssa. Mutta voi, kyllä sen ”vapaaviikon” aikana tulee niin monesti ikävöityä lapsia. Katseltua kuvia ja videoita puhelimesta, kurkittua keittiön ikkunasta, joskos päiväkodin pihalta näkyisi vilahdus lasta. Soiteltua kuulumisia ja sitten välillä, puolin ja toisin, pyydettyä joskos lapset voisivat tulla vähän aiemmin kotiin tai ainakin välissä edes yhdeksi yöksi. Koska on vaan niin kauhea ikävä.

Ja ei kai se siitä mihinkään muutu. Edelleen saan äidiltäni viestejä ”ei olla nähty viikkoon, kauhee ikävä!”

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Vaikka lasten vuoroasumista ja yhteishuoltajuutta on takana jo yli kolme vuotta ja viikko-viikko systeemiäkin ainakin vuosi, tuntuu aina vaan vähän hassulta. Ei sillä etteikö järjestely olisi mielestämme ihan paras, mutta silti joka kerta kun se viikko ilman lapsia alkaa olo on kummallinen. Tuntuu että edessä olisi pidempikin pätkä aikaa ihan vain minulle. Vähän sellainen hölmistynyt fiilis, että mitäs nyt sitten. Suunnitelmat ovat yleensä suuret. To do lista noin kilometrin mittainen. Viikon lähestyessä loppuaan sitä aina havahtuu siihen, kuinka nopeasti aika menikin ja tehtävälistalta on suoritettu yleensä vain se kohta jossa lukee päikkärit.

Viikon erossa olon jälkeen ekat päivät lasten kanssa ovat ihan honey moonia. En yhtään häpeile kertoa että viikon ekoina päivinä olen täydellinen lehmänhermoinen äiti joka jaksaa olla kokoajan läsnä, leikkiä ja hymyillä. Loppuviikosta en aina ole enää yhtä kärsivällinen. Uskon että se on ihan normaalia. Vaikka molemmat pojat ovatkin arkena 6h päivähoidossa, on koko systeemin pyörittäminen viikon yksin putkeen loppua kohden välillä vähän väsyttävää.

Viikon aikanakin ollaan silti yhteydessä toiseen vanhempaan ja lapsiin. On se sitten viestiettyä, videotervehdyksiä tai pikaista näkemistä. Välillä saatetaan tehdä koko porukallakin jotain. Viikon aikana tulee myös ikävöityä lapsia, välillä enemmän ja välillä vähemmän.

Tänään alkoi taas mun viikko. Viikko lasten kanssa. Edellisen viikon menojen takia poikkeuksellisesti perjantaina maanantain sijaan. Isä viikon aikana sain Vappuna videotervehdyksen ja kuvat vappupalloista, keskiviikkona kävin molempien lasten hoitopaikoissa äitienpäiväaamiaisella. Tänään, kun viikkoni alkoi, minun piti lähteä kaverin 30-v risteilylle. En raaskinutkaan. Oli jo niin ikävä lapsia. Joten tänään hain pojat aikaisin hoidosta kotiin. Rakennettiin junarataa, syötiin pestopastaa, harjoiteltiin pihalla pyörällä ajoa ja puhallettiin saippuakuplia sekä pidettiin leffailta.

_{Kuvan Brio-junarata saatu}

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Yhteishuoltajuudessa ja viikko-viikko systeemissä on puolensa. Parisuhteessa ei ikinä olisi näin paljoa vapaa-aikaa, sitten toisaalta lapsia on usein myös todella kova ikävä. Ikävän kuitenkin kestää sillä, että tietää lapsilla olevan tosi hyvä ja kivaa toisen vanhemman luona ja sitten tulee taas se oma viikko, jolloin saa täysillä ja akut laututuneena keskittyä vain lapsiin. Kuitenkin usein hyvin intensiivisen viikon lopulla sitä alkaa olla aika naatti. Aamuherätykset, aamupala ja muut aamutoimet, koiran ulkoilutus, ajoissa päiväkotiin ja eskariin ehtiminen, koiran ulkoilutus, 6h työpäivä, koiran ulkoilutus, lasten hakeminen kahdesta eri paikasta, kaupassa käynti, ruoan laitto, koiran ulkoilutus, leikkiminen/yhdessäolo/ulkoilu/askartelu/kotityöt/harrastukset ja mahdolliset illaksi rästiin jääneet työt, iltapala ja iltatoimet, koiran ulkoilutus, nukkumaanlaitto, koiran ulkoilutus ja yöherätykset… yksin, joka päivä. Väsymys purkautuu minulla sitten kiukkuisuutena ja harmikseni myönnnän, että viikon viimeisinä päivinä olen useasti melkoisen räjähdysherkkä.

Koska tiedostan tämän nykyisin ja osaan odottaa sitä, yritän näinä vikoina päivinä sysätä lyhyistä pinnoista syntyvän huonon-omantunnon taka-alalle ja ottaa sitten muuten mahdollisimman rennosti. Viikon vikoina päivinä kämppä saa olla kaaoksessa ja on ihan ok tilata iltapalaksi pizzaa. Kotia ehtii sitten taas puunata ja sähköposteihin vastailla kun pojat ovat isällään.

No mutta entäs sitten nämä viikon ensimmäiset päivät. Kun olemme olleet viikon erossa toisistamme. Se on täydelisen parasta aikaa. Lapset ovat ihania, minä täydellisen seesteisessä mielentilassa ja 100% läsnä. Kukaan ei kitise, tappele, valita tai mangu ipadia. Jutellaan rauhassa menneen viikon tapahtumista, ollaan lähekkäin, piirrellään, ulkoillaan ja ollaan vain yhdessä. Leikit sujuvat rauhallisesti, ruoka maistuu ja lapset yllättävät joka kerta sillä, miten paljon voikaan viikossa kasvaa.

Tänään kun lapset tulivat kotiin, oli juuri tällaista. Koiranpennun ensimmäistä kertaa kaksin vietetyn viikon jälkeen en ollut yhtä seesteinen kuin yleensä, mutta heti kun pojat alkoivat touhuilla tuttuja juttujaan, tuli vain taas se ihanan rauhallinen ja onnellinen tunne. Kaapo ilmoitti että keittiön lattialla on Paon pissat. Ja kun minä varoitin ettei vahingossa astuisi siihen, tulisin ihan juuri ne siivoamaan, niin hän vastasi että ”ei sun äiti tarvitse. Minä otin jo paperia ja pyyhin. Tehdään yhteistyötä”. Ja sitähän tämä perheenä eläminen juurikin on, yhteistyötä. Väsymyksen takia se on ehkä se, joka aina sitten loppuviikosta unohtuu. Asetelma vaihtuu päässäkin niin, että olen minä vs. lapset. Vaikka oikeasti meidän pitäisi olla yhdessä tiiminä. Ajatella, että kuusivuotias poikani sai minut ymmärtämään tämän. Miten ihana ja fiksu lapsi. Vastaisuudessa muistutan aina tämän mieleeni, kun pinna alkaa hektisen yksinhuoltajaviikon aikana kiristyä. Tehdään yhteistyötä, me perheenä.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Saan tasaisin väliajoin blogiin kysymyksiä lasten isästä ja huoltajuusasioistamme. Olen niistä aina välillä kertonut, mutta koska aihe koskettaa muitankin henkilöitä kun vain minua, en ihan hirveästi näistä huutele. Vaikka eihän tässä mitään salailtavaakaan ole. Yksi syy minkä takia kuitenkin haluan olla tästä asiasta avoin, on se että olen saanut paljon kiitosta, kun olen näistä kertonut. Niin moni kun teistä lukijoista on samassa tilanteessa tai saa meidän ratkaisuistamme ehkä suuntaa tai vertaistukea niihin omiin kuvioihinsa.

Ainakin vähän pidempiaikaiset lukijat tietävät lastenhuoltajuushommasta sen verran, että erosimme tosiaan lasten isän kanssa reilu pari vuotta sitten, lapset asuvat pääasiallisesti luonani, mutta toinen koti heillä on myös isänsä luona. Jonka kanssa meillä on yhteishuoltajuus. Emme ole ikinä käyneet missään lastenvalvoljalla tai minkään muun viranomaistahon luona asiaa sopimassa, vaan hyvässä hengessä saimme heti aikaan ratkaisun joka oli meille molemmille hyvä. Tätä toki edesauttoi se, että erosimme hyvinä ystävinä, eroon ei liittynyt draamaa, muita osapuolia tai riitoja. Ja että olemme edelleenkin ystäviä ja lähes päivittäin tekemisissä.

Muutaman vuoden meillä siis meni homma niin, että pojat olivat jomman kumman luona menojemme mukaan. Tämä toimi, sillä molempien työ, harrastukset ja elämä ylipäätään oli melko epäsäännöllistä. Pojat olivat isänsä luona keskimäärin 2-4 yötä viikossa, välillä yö-pari kerrallaan tai kaikki yöt putkeen. Kuulostaa ehkä sekavalta, mutta homma toimi kaikkien puolesta hyvin.

Kuitenkin nyt poikien kasvaessa, päiväkodin sekä meidän opiskelujemme myötä alkoi tuntumaan, että myös tätä hoitojärjestelyä pitäisi muuttaa säännöllisemmäksi. Isä ehdotti viikko-viikko systeemiä, itse en kuitenkaan ollut vielä valmis ihan siihen, joten päädyimme kompromissiin 5 päivää / 5 päivää.

Yksi syy minkä takia en halunnut vielä lähteä viikko-viikkon on ikävä. Pelkään että minulle tulee kauhea ikävä, lapsille tulee ikävä, että ollessaan toisella vanhemmallaan he aina ikävöisivät sitä toista. Viikko on oikeasti pitkä aika. Pelkään myös sitä, että viikko yksin koko rumban pyörittämistä kävisi liian raskaaksi. Viimeisinä päivinä sitä olisi vain väsynyt ja kiukkuinen, samaan aikaan kun toinen vanhempi olisi yksinäinen ja kaipaisi jo lapsia luokseen.

Viisi päivääkin on pitkä aika. Ainakin minulle. Olin juuri viisi kokonaista vuorokautta ilman lapsia. Näin heistä unta, ikävöin, mietin heitä, hippailin iltaisin kuin he olisivat nukkumassa. Hulluinta oli nähdä vilaus tutusta piposta ikkunasta. Siitä kun näkee päiväkodin pihalle.

Tänään pojat palasivat kotiin. Tänne toiseen kotiin. Ihan muina miehinä, kuten aina. Kiitän joka päivä sitä, miten hyvin nuo kaksi ovat tämän kahden kodin välillä asumisen ottaneet. Se on heille normaalia. Äitinä sitä taas potee syyllisyyttä asiasta. Tuntuu että on huono-äiti, kun ei ole lastensa kanssa päivittäin. Vaikka oikeasti tiedän olevani hyvä-äiti, sillä en vaadi lapsia itselleni, vaan annan heidän yhtälailla elää isänsä kanssa, jota he yhtälailla tarvitsevat ja joka on yhtä tärkeä. Mutta tällaista syyllistymistähän tämä äitiys useasti on. Sen verran kuitenkin helpotin tuskaani, että ilmoitin päiväkotiin poikien olevan vapaalla huomenna ja vielä maanantaina.

Ikävöinnistä huolimatta tämä viisi ja viisi päivää tuntuu tosi hyvältä ratkaisulta. Viiden päivän oman ajan jälkeen sitä on niin täynnä taas energiaa, akut ovat latautuneet, pinnat löystyneet ja sitä vaan tuntee olevansa niin seesteisempi. Lasten kanssa jaksaa ja haluaa touhuta paremmin, olla oikeasti läsnä. Kaikki me vain tankkaamme toistemme läheisyyttä, istutaan sylikkäin, leikitään, luetaan, jutellaan, askarrellaan, tehdään ruokaa. Ollaan täysillä yhdessä se aika kun ollaan.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.