SAIRAALAREISSU

29/10/2018

Hups, tulikin pidettyä pitkästä aikaa ihan viikon mittainen tauko blogista. Vauvan myötä postaustahti on hiljentynyt lähinnä siksi, että kädet eivät vaan riitä ja univelka on älytön. Joten niinä hetkinä kun olisi mahdollisuus istahtaa hetkeksi koneelle, onkin parempi mennä päikkäreille tai sitten tehdä tälle hävityksen kauhistukselle (jota kodiksikin kutsutaan) jotain. Nyt perheessä pyörinyt flunssa sai lopulta käsiinsä vielä pikkuisen, joten tämä blogi oli helpoin asia jättää hetkeksi taka-alalle.

Meidän pieni (edelleen nimetön, vaikka viime postauksessa toisin vannoin) alkoi reilu viikko sitten vaikuttamaan jotenkin normaalia tyytymättömämältä. Mietittiin aluksi, että mahtaisiko hänellä olla jotain refluksi- tai mahavaivaa. Hän saattoi yhtäkkiä vain ruveta huutamaan, päivällä yöllä, hereillä ollessaan sekä kesken unien. Muutama päivä meni tosi rikkonaisesti näin. Ikinä ennen en ole kuullut hänen itkevän niin kovaa ja sydäntä (ja korvia) raastavasti – kipuitkuksikin sitä kai kutsutaan.

Maanantai-iltana mitattiin vauvalta lämpö, joka oli hieman koholla, mutta ei kuitenkaan ihan vielä laskettu kuumeeksi. Hetken päästä lämpöä oli jo vähän enemmän, mutta edelleen hitusen alle 38. Arvoimme keskenämme, että mitä tehdään, mennäänkö nukkumaan ja aamulla lääkäriin vai heti päivystykseen. Itkuisuudesta ja kiukkuisuudesta huolimatta vauva oli syönyt melkein normaalisti, eli ihan hyvin ja ollut ihan virkeä.

Päätettiin sitten kuitenkin varmuudeksi soittaa päivystykseen, meidät pyydettiin tulemaan näytille ja siinä kesken puhelun vauvakin tuntui yhtäkkiä valahtavan ihan lötköksi. En tiedä oltiinko vain niin huolissamme että tulkittiin normaali väsymys niin, mutta aika pikaiseen sitä pingahdettiin ylös, ulos ja sairaalalle.

Sairaalassa vauvan kuume oli noussut edelleen ja aluksi häneltä otettiin verikoe jalkapohjasta. Tulehdusarvot olivat hieman koholla ja koska mitään selviä merkkejä mistään sairaudesta, kuten siitä flunssasta ei ollut, piti häntä testata lisää. Myös ihan pelkkä kuume alle 3kk vauvalla on syy sairaalatarkkailulle, mutta toki piti myös selvittää että mistä se kuume johtuu.

Pian sitä oltiinkin jo keuhkokuvauksessa, jonka jälkeen vauvalle pistettiin päähän kanyyli, jonka kautta saatiin otettua lisää verta kokeita varten ja sitä pitkin myös annettua nestettä sekä myöhemmin antibiottia. Koska pissanäytteen ottaminen purkkiin ei onnistunut, lääkäri joutui ottamaan sen pistämällä neulan suoraan alavatsan läpi rakkoon – harmi vain että se oli tyhjä ja koko kamala operaatio turha. Lopulta meidät pyydettin käytävään odottamaan, kun vauvalta otettiin vielä selkäydinpunktio. Se olisi kai ollut liian raskasta vierestä seurattavaksi. Oli toki myös ihan kamalaa istua huoneen ulkopuoella ja kuunella sieltä kantautuvaa sydäntäriipaisevaa itkua, joka tuntui jatkuvan ikuisuuden.

Kokeissa ei löydetty mitään, mutta lääkäri halusi silti ottaa vauvan osastoseurantaan sekä aloitaa antibiotin ihan varmuudeksi. Tämä kaikki tuntui meistä vähän ylimalkaiselta, huomoiden se, että vauvalla tosiaan oli mitä todennäköisemmin vain viruksen aiheuttama flunssa. Sitten taas toisaalta, emme voisi olla kiitollisempia siitä, miten hyvää hoitoa vauvamme sai. Pienen vauvan flunssakin kun voi olla vaarallinen ja vauvan tila romahtaa ihan hetkessä.

Päivistyksessä vietetyn yön jälkeen siirryimme viiden jälkeen aamulla osastolle. Voin kertoa, että pikkuisen väsytti kun olin muutenkin nukkunut ihan eritysen huonosti edellisetkin yöt.

Toinen vanhempi sai jäädä vauvan kanssa nukkumaan, joten sovimme että Osku lähtee kotiin ja tulee sitten jossain vaiheessa päivällä takaisin. Itse en saanut nukuttua yhtään. Vauva sen sijaan posotti lähes koko päivän. Toki hänelläkin oli takana rankka yö.

Vaikka mitään hätää ei ollut ja kyse oli enemmänkin vain varotoimenpiteestä, oli ihan hirveää nähdä oma lapsi makaamassa siinä sairaalasängyllä. Päähän meni letkuja, jalkoihin piuhoja, aina välillä joku laite piippasi. Hän vain nukkui ja nukkui ja oli kauhean kalpea. Ei auttanut vaikka tiesi, ettei mitään hätää ollut. Se tilanne, huoli ja univelka teki siitä todella raskasta.

Kuume ja tulehdusarvot laskivat joten antibiottikin lopetettiin. Lääkäri halusi pitää silti vauvan sairaalassa varmuudeksi vielä toisenkin yön. Seuraavana päivänä hän olikin jo paljon virkeämpi ja enemmän oma itsensä, joten päästiin kotiin. Ja minä nukkumaan.

Nukuinkin heti ensin seitsemän tuntia putkeen, olin pari tuntia valveilla ja sitten yöunille. Vasta seuraavan päivän päikkäreiden jälkeen oma olo alkoi tuntumaan taas enemmän normaalilta – eli vain perusväsyneelle äitizombielle kuolemanväsyneen äitizombien sijasta 😀 Vauvakin voi jo paremmin.

Vaikka jossain vaiheessa kaikki ne testit ja varmuudeksi annettu antibiotti tuntui itsestäni liiottelulta, näin jälkikäteen en voi kun vain kiitellä terveydenhuoltoamme. Hyvä että kaikki tutkittiin, jos taustalla olisikin ollut jotain vakavampaa – olisi voinut olla kohtalokasta olla selvittämättä asiaa. Maailman tärkeimpien asioiden ja ihmisen kanssa on mielummin extravarovainen – ja miten hienoa, että meillä ylipäätään on mahdollisuus olla.

Uusi Lastensairaala oli myös hieno ja myös näin vanhempana täytyy kiitellä hoitohenkilöstöä, jotka kaiken kiireen keskellä pysähtyivät silittelemään vauvaa ja huomioimaan myös meitä vanhempia. Toivottavasti ei silti tarvitse uudestaan sinne mennä. Maailman suurimmat tsempit ja sympatiat kaikille niille vanhemmille, jotka joutuvat kokemaan sen jättimäisen huolen siellä pienen ihmisen sairaalasängyn vierellä. Se käsittämötön huoli on valitettavasti vanhemmuuden varjopuolia.