SISARUSTEN VÄLISESTÄ MUSTASUKKAISUUDESTA

26/03/2019

Miten pojat ovat ottaneet uuden pikkusiskon vastaan? On kysymys, jota minulta kysytään edelleen usein. Ihan mielettömän hyvin, vastaan. Joskus meinaan vastata, että paremmin kun olisin voinut ikinä kuvitellakaan, mutta sitten muistan, ettei minulla itse asiassa ollut mitään epäilyksiä asian suhteen edes etukäteen.

Luottamus mustasukattomuutta kohtaan juontaa varmaankin juurensa siitä, kun aikoinaan Kaapon ja Elviksen kanssa kaikki meni niin älyttömän hyvin. Kaapo oli kaksivuotias tullessaan isoveljeksi, ja olin kuulut äitikavereilta jos jonkinmoisia kauhutarinoita isosisarusten mustasukkaisuuksista. Tuolloin minua varoiteltiin, etten esimerkiksi voisi seuraavaan pariin vuoteen jättää lapsia hetkeksikään kahdestaan, että vanhempi löisi, purisi, tukistaisi, heittelisi leluilla, herättäisi kiusallaan – ja mitä vielä, nuorempaa. Kun ikäero vähän tasoittuisi, alkaisi pienempi antamaan samalla mitalla takaisin ja tätä taistelua sitten jatkuisi vuosikaudet.

Mitään sellaista ei meillä kuitenkaan tapahtunut. Vaikka Kaapo oli touhukas tapaus, on hän ollut pienestä saakka myös omalla tavallaan hyvin rauhallinen sekä äärimmäisen empaattinen. Hän otti heti hoivaavan ja huolehtivan isoveljen roolin. Ja samanlainen luonne hänellä on edelleen, hän on rauhallinen mietiskelijä, jopa murehtija, joka ajattelee aina toisia.

Pojille syntyi nopeasti syvä, lämmin ja läheinen suhde. He saavat tukea, kannustusta ja turvaa toisistaan. On hellyttävää, miten he kutsuvat toisiaan iso- ja pikkuveljeksi.

Elvis taas on luonteeltaan enemmän sellainen hälläväliä-tyyppi. Toki empaattisuutta häneltäkin löytyy, mutta hän usein selättää asiat olankohautuksella. Tämä luonteenero tuli selvästi esille esimerkiksi silloin, kun jouduimme luopumaan koirastamme. Kaapo suri silloin paljon, suree edelleen, Elvis taas ymmärsi paremmin asian järkevän puolen ja hyväksyi sen. Tai kun pojat leikkivät pienten serkkujensa kanssa, Kaapo jaksaa leikittää ja hoivata heitä tuntikausia. Elvistä jaksaa kiinnostaa hetki tai kunnes joku vahingossa nipistää ja siirtyy sitten puuhaamaan omiaan.
Ja vaikka Elvis oli meidän vauva pitkään, oli hän sentään päässyt siitä roolista jo aikaa ennen kun sitten pikkusisaresta tuli tieto. Toki ajankäyttö, kolmen lapsen huomioiminen ja koko perheessä tapahtuva suuri muutos olivat etukäteen jännittäviä asioita. Mutten missään vaiheessa edes osannut pelätä mitään mustasukkaisuuskohtauksia.

Myyllä on siis ikäeroa Kaapoon yhdeksän vuotta ja Elvikseen melkein seitsemän. Olen ollut aiemminkin sitä mieltä, että kaikki ikäerot ovat hyviä, ja olen sitä edelleenkin. Mikään ei ole toistaan parempi. Tottakai sisaruusdynamiikka ja suhteet voivat kehittyä erilaisiksi, riippuen kuinka paljon ikää sisaruksilla välissään on, mutta näihin asioihin vaikuttaa myös moni muu seikka.

Kun Myy syntyi, pystyi pojista huokuvan pyyteettömän rakkauden ja huolehtimisen tuntea ja nähdä heti. He ottivat pikkusiskon avosylin vastaan ja perheeseemme. Pojat ymmärsivät, että pienen vauvan tarpeisiin pitää vastata heti ja että nyt aluksi on aika, kun heidän täytyy osata odottaa. Tämän lisäksi heistä on ollut ihan mielettömän suuri apu. Myös poikien bonusveli, jolla ikäeroa Myyhyn on tasan neljätoista vuotta, on näyttänyt iloitsevan pikkusiskostaan yhtä lailla ja ollut isona apuna, muun muassa hakemalla melkein keskellä yötä kaupasta lisää korviketta vauvalle.

Seitsemään kuukauteen on mahtunut yhdet harmistuneet itkut siitä, kun välillä aikani ja huomioni ei ole riittänyt pojille samalla tavalla kun ennen. Sekin harmitus on osattu kohdistaa oikein minuun, eikä vauvaan. Mitään mustasukkaisuutta ei siis ole ollut, vain lisää pelkkää onnea ja rakkautta. Voi meitä onnekkaita!


LÄHEMPÄNÄ TAAPEROA

10/03/2019

Jokainen tuore vanhempi on varmasti kuullut lukemattomat kerrat samat kehoitukset nauttia vauva-ajasta, koska se menee ohi niin nopeasti. Ja tottahan se on, vaikka usein kuulostaakin jopa ärsyttävän kliseiseltä.

Samaa olen joskus hokenut mielessä itselleni lähes hampaat irveessä. Vaikka vauva-aika on ihmeellistä ja ihanaa, ovat ne etenkin ne ensimmäiset kuukaudet rankkoja. Etenkin jos on yhtään mitään ”ylimääräistä” huolta, kuten vaikka meillä oli imetyksen kanssa. Mutta ihan muutenkin.

Vaikka tämä vauva oli kolmas lapseni, oli alku välillä haparointia, itsensä kyseenalaistamista, murehtimista ja ihan vaan aivan uudenlaisen elämän opettelua ja sisäistämistä. Kaiken oman ajan ja itsekkyyden yhtäkkistä jättämistä samaan aikaan kun oma kehokin on taas ihan muuttunut.

Moni kertookin ensimmäisten kuukausien menneen ihan sumussa – ja niin se meni täälläkin. Ekat kaksi kuukautta itse lähinnä vain imetin tai pumppasin maitoa. Pelkäsin katoavani jonnekin äitiyden pimeälle puolelle ja kadottavani itseni. Tunsin usein olevani vain väsynyt lypsylehmä. Ja samaan aikaan olin maailman onnellisin uudesta ihanasta vauvasta.

Jo kuukauden ikäinen vauva alkaa hymyilemään ja ottamaan yhtä enemmän kontaktia. Se pikkuvauva-aika tosiaan on todella lyhyt. Kahden kuukauden ikäinen vauva on jo ihan ihminen, eikä mikään vastasyntynyt mytty – vaikka tietysti ihan pieni vauva onkin.

Nyt kun oma vauva lähentelee seitsemän kuukauden ikää, tuntuu uskomattomalta, että vain muutama kuukausi sitten hän oli pienempi kuin nukke. Se on todella haikeaa. En ikävöi yhtään sitä epävarmuutta joka minusta ensikuukausien ajan ajoittain puski, mutta kaipaan välillä kyllä sitä ihan pienen pientä nöttiästä, joka halusi kokoajan olla vain ihan lähellä – vaikka joskus meni päiväkausia, että pääsin rauhassa syömään aamupalaa, pukemaan tai edes vessaan.

Ja sitten samaan aikaan, mitä enemmän vauva kasvaa ja kehittyy, sen hienompaa tämä on. Tai siis ihan erilaista, koska ei näitä voi verrata.

Jos jokunen kuukausi sitten aina jonnekin mennessä toivoin vauvan nukkuvan, nyt yritän ajoittaa monet asiat, kuten vaikka museossa käynnin, juurikin niin, että hän olisi hereillä ja voisi myös itse niistä nauttia.

Hurjaa miten nopeasti asiat muuttuvat vauvavuotena. Yhtäkkiä meillä onkin täällä kaikesta hyvin kiinnostunut ja innostunut pikkuinen lapsi, joka on jo ihan oma persoonansa. Iso pieni, jota ei voi jättää hetkeksikään vartioimatta sängylle, joka ryömii hirvittävää vauhtia heti sähköjohdon nähdessään, joka rakastaa hassuttelua ja matkii meitä monessa asiassa.

Yritin nauttia, imeä ja muistaa jokaisen hetken vastasyntyneen kanssa, mutta samaa teen edelleen. Vastasyntynyt vauva on ihmeellinen ja ainutlaatuinen, mutta niin on puolivuotias kuten vaikka yhdeksänvuotiaskin.

Vaikka ajan nopea kulku ja lasten kasvaminen tuntuu hurjalta ja haikealta, on se kuitenkin sitäkin hienompaa. Samalla kun saa seurata lasten kasvua ja kehitystä, oppii ja kehittyy sitä samalla itsekin paljon.

Itse olen ainakin oppinut entistä enemmän hetkessä elämistä. Toki mietin hymyssä suin myös menneitä tapahtuneita tai saatan murehtia tulevaa, mutta osaan siinä samassa olla hyvin kiinni juuri tässä ja nyt. Lapset opettavat siitä paljon.

Ja siinä samassa kauhistelen, että tuo minun juuri syntynyt vauvani onkin jo lähempänä yksivuotiasta taaperoa kun sitä vastasyntynyttä. Miten kamalaa ja ihanaa!


AKIKUVA 8/54

24/02/2019
Kommentit pois päältä artikkelissa AKIKUVA 8/54

Tällä viikolla koululaiset ovat viettäneet hiihtolmaa. Tämä vuosi oli myös pitkästä aikaa sellainen, että pojat viettivät loman isänsä luona. Meillä kun viikot ovat sattumalta menneet aina toisin päin. Sain kuitenkin osani minäkin lomalaisista, kun alkuviikolla vietin heidän kanssaan kaksi päivää Heurekan tiedelerillä. Kerron siitä myöhemmin lisää! Tässä kuvassa ollaan juuri planetaariossa leiriläisten yksitysnäytöksessä.

Ensimmäisenä päivänä leirillä mukana oli myös Myy sekä äitini, toisena päivinä olimme vain kolmistaan. Vaikka pojat eivät ole osoittaneet minkäänlaista mustasukkaisuutta uutta pikkusiskoaan kohtaan, on heille varmasti tärkeää tehdä asioita myös pienemmällä porukalla – kuten ennenvanhaan. Ja onhan se toki erilaista kun useat asiat tehdään nykyisin vauvan ehtojen mukaisesti, vaikka ei nyt hänen kanssaan tarvitse paljoakaan vanhasta poiketa. Mutta kyllä paljon huomiota menee hänelle, myös pojilta.

Siksi planetaariossa käynti, leffasta jutteleminen munkkien äärellä, sekä rauhallinen junamatka tuntui varmasti tärkeältä meille kaikille.