PIILOTTAKAA PIKKULEGOT!

12/01/2019
Kommentit pois päältä artikkelissa PIILOTTAKAA PIKKULEGOT!

Vähän ennen vuodenvaihdetta Myy oppi kääntymään selältä vatsalleen, mutta etenkin nyt viime päivinä tuntuu hän todella hoksanneen uuden taitonsa. Sen lisäksi, että hän pääsee pyörien liikkumaan vaarallisen nopeasti sängyn laidalta toiselle, pääsee hän sitä nyt myös ryömien! Onneksi tätä taitoa hänen täytyy vielä vähän treenata, sillä minä en ole vielä valmis!

Vauvojen kehitys ensimmäisen vuoden aikana on huimaa ja ainakin omien lasten kohdalla aiemminkin uudet taidot ovat seuranneet nopeasti toisiaan. Muistan elävästi sen, kun Kaapo oppi yhtenä aamuna ryömimään, samana iltana konttaamaan ja kahden viikon päästä siitä hän jo käveli.

Pikkuhiljaa pitäisi siis ihan oikeasti alkaa miettimään kodin vauvaturvallisuutta myös ihan käytännön tasolla. Vaikka olemmekin alusta saakka puhuneet isommille lapsille siitä, että mitään pikkuleleluja ei saa jättää minnekkään vauvan ulottuville, niin vasta nyt alan tajuamaan, että myös minulla on aika paljon petrattavaa myös asian suhteen.

On sähköjohtoja, pyödiltä ja ikkunalaidoilta helposti alas vedettävää tavaraa, takka täynnä hiiltä ja eteisen matolla pikkukiviä. Puhumattakaan kaikista pontentiaalista kiipeämis -ja putoamispakoista, Oskun levykokoelmasta tai seinää vasten vapaana nojaavasta jättipeilistä.

Vauvaa ei siis enää uskalla jättää hetkeksikään vartioimatta, ei varsinkaan mihinkään mistä olisi mahdollista pudota. Mieleeni on tullut myös muistoja poikien vauvavuosista. Sitä kun kaikkialle ehtivän vauvan kävi tasaisin väliajoin nostamassa keskelle olohuoneen lattiaa, jotta its ehti nopeasti jonkun jutun, ennen kun piti taas rientää siirtämään vauva ”pahanteosta” keskelle huonetta. Parhaimmillaan vauva piti joskus nostaa hetkeksi leikkimään pinnasänkyynsä. Kunnes oppi kiipeämän sieltäkin pois…


SIVUVAUNU ELI UUSI PINNASÄNKY

3/01/2019

En edes tiedä mistä aloittaisin kertoessani meidän uni- ja nukkumishommista, sen sortin kaaosta se on ollut viimeiset kuukaudet. Onneksi viime viikot ovat olleet jo vähän helpompia, mutta edelleen vauva syö sellaiset 3-4 kertaa yössä, jonka lisäksi hän heräilee vielä muutaman kerran tuttia haeskelemaan.

Olemme kokeilleet vuoroissa heräämistä ja eri huoneissa nukkumista. Ja toki vaikka jo yhden yön ilman heräilyjä nukutun yön jälkeen sitä on kuin uusi ihminen, nukun silti mieluummin mieheni ja vauvan vieressä ja heräilen. Ainakin jotain kertoja viikossa.

Parempaan suuntaan onneksi tosiaan mennään, ainakin jos vertaa muutaman viikon takaisiin hulinoihin. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta vauvalla on jo aika selkeä rytmi ja öisin hän herää vain syömään, jonka jälkeen hän yleensä jatkaa uniaan. Myös minä olen saanut lääkäristä apua nukahtamisongelmiini ja muutamaa unilääkettä testaillessani sopivin löytyikin luonnollisesta melatoniinista. Tosin erittäin vahvasta sellaisesta. Hienoa että sopivan valmisteen myötä taas yksi stressitekijä on edes vähemmän.

Apua on ollut myös uudesta sängystä, joka löytyi muutama viikko sitten kirpputoriryhmästä. Minulla oli itse pienenä juuri tuollainen sänky ja jostain syystä tahdoin nyt Myyllekin myös sellaisen. Myöskään mitkään modernimmat sänkymallit eivät oikein sytyttäneet, tai ne jotka olisivat olleet kivoja, niistä ei saanut pohjan korkeutta säädettyä tai toista laitaa irti. Tämä retrosänky on siitä kiva, että se jatkaa samaa simppeliä tyyliä meidän oma sänkymme kanssa.

Myy siis nukkuu selvästi parhaiten jonkun vieressä, joten siksi haussa oli pinnasänkymalli, jonka saisi ns sivuvaunuksi, eli aivan sänkyymme kiinni. Näin ollen mahtuisimme kaikki nukkumaan yhdessä ja kenties vähän paremmin. Ja mielestäni se on tominut. Myy nukkuu omassa sängyssään, mutta tarvittaessa pääsemme ihan hänen vierelleen ilman pelkoa että kukaan kierähtää hänen päälleen. Oma sänkymme on muuenkin niin kapea, ettemme kaikki kolme mahdu siihen mukavasti.

Itseasiassa tässä sängyssä laitaa ei kuulu ottaa kokonaan irti, joten näin se ei ole ihan tukevin mahdollinen. Täytyy sitten miettiä jotain vahvistustoimenpiteitä kun Myy alkaa nousemaan laitoja vasten. Tai ehkä sitten on jopa aika laittaa toinenkin laita paikoilleen.

Tyynyn käyttö täytyy pian myös miettiä uusiksi ennen kun vauva alkaa kääntyilemään unissaan. Vanhassa sängyssä meillä oli muutama kirja patjan alla korottamassa päätyä, jotain vastaavaa pitäisi nyt kehitellä tähänkin. Pyykkitilanteesta riippuen peittona toimii milloin mikäkin, mutta yleensä Joutsenen untuvapussi – vaikka tosin hän onnistuu nykyään senkin potkimaan päältään pois.

Myy nukahtaa yleensä hyvin sänkyynsä, välillä hän jää sinne ihan itsekseen, mutta usein jompikumpi meistä vanhemmista odottelee siinä vierellä että hän nukahtaa. Jos Myy on kovin väsynyt, hän ”vaatii” päästä sänkyynsä ja rauhoittuu yleensä sinne päästessään. Ainoastaan öisin hän nukahtaa syödessään, muuten olen tarkoitetuksella yrittänyt aina nukuttaa hänet itsekseen, jotta jatkossakin sitten nukkumaan käyminen sujuisi helpommin ja ilman maitopulloa.

Olen muuten viimeaikoina löytänyt oikeastaan kaiken tahtomani laittamalla facebook-kirpputoreille tai instagramiini osto-ilmoitukset, kuinka kätevää! Ja tämäkin sänky kannettiin meille kotiin saakka.


KAIKKI ELÄMÄNI ISÄT

12/11/2018

Eilisen isänpäivän myötä aloin miettimään kaikkia elämäni isiä. Niitä on nimittäin useampia.

Ensimmäisenä tietenkin oma isäni. Vanhempani erosivat kun olin pieni ja tapasimme veljieni kanssa isäämme vain joka toinen viikonloppu. Se oli siihen aikaan tapana, toisin kun nykyään yleisemmin vakiintunut viikko-viikko systeemi.

En usko, että siinä tilanteessa kenelläkään osapuolella oli kovinkaan helppoa, mutta harvasta näkemisestä huolimatta koen, että minulle kehittyi vahva side isääni. Olen aina saanut kokea olevani rakastettu ja hyväksytty. Isän kanssa on ollut helppo ja hyvä olla. Ihan omana itsenäni.

Itseasiassa koen, sen lisäksi että muistutan paljon isääni ulkonäöltä ja ilmeiltä, että olemme myös luonteeltamme hyvin samanlaisia. Sellaisia rauhallisia ja pohtivia. Ja tietysti loistavalla huumorintajulla varustettuja.

Kun isäni muutti joitakin vuosia sitten ulkomaille, huomasin ikävöiväni häntä välillä kun pieni lapsi. Kerrankin itkin melkein koko viisituntisen lennon takaisin kotiin.

Isästäni huokuu myös rakkaus lapsenlapsia kohtaan. En varmaan ikinä unohda sitä aidon ilahtunutta ja onnellista hymyä, aina kun olemme kertoneet hänelle perheenlisäyksestä. Muutenkin tuntuu, että kaikki lapset hakutuvat aina hänen luokseen. Kai hän sitten on aika lapsirakas, ehkä vähän pakonkin sanelemana, onhan hänellä minun lisäkseni vielä viisi poikaa ja kaksi bonustytärtä.

Sitten on omien poikieni isä. Isä joka laittaa lapset aina kaiken edelle. Joka ikävöi lapsiaan silloin kun ei voi olla heidän kanssaan ja joka käyttäisi mielellään vaikka kaiken vapaa-aikansa ollakseen. Ikinä minusta ei ole tuntunut ettenkö voisi luottaa siihen, että hän hoitaisi hommat ja etteikö lapsilla olisi hyvä hänen kanssaan. Hän on isä joka muuttaa perässämme toiseen kaupunginosaan, jotta lapsilla olisi helpompi kulkea kouluun.

Hän myös kärsivällisesti muistuttaa minua kaikista lasten kouluun ja harrastuksiin liittyvistä asioista. Tietää jo etukäteen, että vaatii noin viisi kertaa sanomista, ennen kun muistan varata sen ajan siihen lapsen vasu-keskusteluun.

Elämäni rakkaus, tyttäreni isä, mieheni, vietti eilen isänpäivää neljännentoista kerran. En edelleenkään voi aina edes uskoa, että elämässäni on nykyään näin mahtava tyyppi. Lempityyppini! Hän joka otti minut ja poikani sydämeensä, siihen harva pystyisi. Joka halusi perustaa kanssani perheen.

Isä jolla on ihailtavan hyvä suhde poikaansa. Joka osoittaa välittämistä sanoin ja teoin. Olemme kasvattajina välillä hyvinkin erilaisia ja minusta se on hienoa. Olen hänen ansiostaan nähnyt asioista myös ihan uusia puolia, ymmärtänyt että yhtälailla toisenlainen tapa kun omani on ihan yhtä hyvä.

Perheen lisäksi hän pitää huolta myös kodista. Siivoaa, tekee ruokaa ja hoitaa pyykit. Hänelle perhe on tärkeä ja se onkin yksi niistä piirteistä jotka tekivät minuun heti aluksi suuren vaikutuksen.

Isän ja tyttären suhde on ihan erityinen. Tiedän se itse kokemuksesta. Kun näen miten rakas ja arvokas tytär on isälleen ja miten jo noin pieni vauva katsoo isäänsä vähintäänkin yhtä ihaillen, sisälläni tuntuu voimakasta lämpöä. Onnea. En malta odottaa mitä tulevat vuodet tuovat meille ja heille.

Molemmat isoisäni ovat menehtyneet nuorena. En ole ikinä tutustunut heihin. Mutta vauvana äitini isoisältä saamani pehmolelukissa, Miu-Mau minulla on edelleen tallessa. Jostain syystä se ja valokuva, jossa olen muutaman kuukauden ikäisenä, raidallinen villapaita päällä hänen sylissään ovat minulle tärkeitä aarteita.

Meillä kaikilla on ihan omanlaiset suhteemme isiimme elämissämme. Kuten mitkään suhteet, nekään eivät aina ole ihan helppoja. Itse olen ihan äärimmäisen kiitollinen näistä mitä
minulla on.