HUONON ÄIDIN TUNNUSTUKSET

16/03/2017

Tiedättekö, vihaan leikkimistä. Tykkään lasteni kanssa hengailusta, matkustamisesta, ravintolassa käymisestä, ulkoilusta, juttelusta, lukemisesta, uimisesta, piirtämisestä, leffojen katselusta… Mutta lastenhuoneen lattialla lelujen liikuttelu saa minut tuskastumaan hetkessä. En ole ikinä ollut leikkijä, eivätkä lapsetkaan ole oikeastaan ikinä pyytäneet minua leikkimään.

Eilen tuli kuitenkin tällainen tilanne eteen. Elvis oli vähän hiilenä, sillä hän olisi halunnut pelata pädillä ja minä yritin epätoivoissani keksiä hänelle jotain muuta tekemistä ennen kun räjähtää. Peliaika on nimittäin aiheena sellainen, joka saa meillä tunteet helposti kuumenemaan. Ennen kun huomasinkaan, olin itse ehdottanut junaradan rakentamista. Taisin olla tosi epätoivoinen.

Siinä sitä sitten oltiin. Aluksi sain vähän huijattua, räpsin kuvia kun pojat rakentelivat, välillä yritin vähän osallistua antamalla ”ohjeita”.  Välissä räpläsin vähän kännykkää.

”Äiti, sä lupasit leikkiä”. Pistos rinnassa, istun alas lattialle. Räplään kännykkää. ”Ai okei, sä vaan huijasit että leikit”. Isompi pistos. Alan kasaamaan junaa. Keskittyminen herpaantuu puolen minutin jälkeen. Meinaan taas avata puhelimen, mutta saan ryhdistäydyttyä. Lähinnä katselen kun pojat leikkivät, mutta yritän olla hengessä mukana. Heti kun laitan junani raiteille se jyrätään. Turhauttaa, yritän silti hymyillä ja esittää että just kiva leikki. Olen varma, että Facebookissa on hetkessä tapahtunut jotain todella suurta ja mullistavaa. Katson vaan ihan vähän puhelinta. Tunnen lasten tuomitsevat ja pettyneet katseet, enää he eivät edes viitsi sanoa mitään. Laitan puhelimen TAAAS pois. Olenpas huono tässä, ajattelen. Nyt aijon leikkiä tosissani. Lähden mukaan riehumiseen ja rikkomiseen ja murjaisen jopa pieru-vitsin. Lapset nauravat sydämiensä kyllyydestä. Okei, tämä toimii. Jatkan sekoilua ja hassuttelua (vesinokkaeläin oli käynyt kakkimassa radalle ja juna suistui suoraan mutaan) vielä hetken. Eiköhän tämä ollut tässä.

Jään vielä hetkeksi lattialle istumaan. Katson kännykkää. Elvis kiipeää syliini. ”Äiti toi oli tosi kivaa”. Siis mikä? ”Kun leikit meidän kanssa”. Tässä vaiheessa sisälläni myllertää ja pahasti. Apua, olenpas ollut huono äiti, jos noinkin pieni leikkiminen sai lapset noin onnellisiksi.

Inhoan edelleen leikkimistä, mutta mietin, että pitäisikö silti yrittää sitä vähän useammin. Toisaalta, olen kyllä läsnä sitten paljon paremmin muissa tilanteissa. En halua kuitenkaan antaa lapsille sellaista kuvaa, etten tykkäisi heidän kanssaan leikkimisestä. Ja kun olen selvästi aika huono esittämään, niin ehkä parempi sitten olla tekemättä sitä? Jos väkinäisen kymmenen minutin leikkimisen sijasta luen mielummin vaikka tunnin, niin onko se silloin muka huono? Ei mielestäni.

Jos jotain kohta kahdeksan vuoden äitiyden aikana olen oppinut, niin sen, että me vanhemmat olemme aika hyviä syyllistymään. Me kyllä me aina keksimme jonkin asian, josta syyllistää itseämme. Oli kyse sitten lapsen harrastuksista, ajankäytöstä, ruoasta, säännöistä – mistä vaan, niin aina sieltä löytyy joku juttu mistä läksyttää itseään ja potea huonoa omaatuntoa.

Myönnän siis, että vihaan leikkimistä ja olen siinä ihan huono. Sen sijaan olen mitä mahtavinta piknikseuraa, iloinen uimakaveri, viihdyttävä laatikkopyöräkuski, ihan paras satujen lukija, hyvä tekemään temppuratoja enkä ikinä kieltäydy katuliiduilla piirtämisestä. Aika kiva äiti siis. Missäs te olette hyviä?

Mainion vaatteet, Boblesit ja Brion lelut saatu


KAHDEN KODIN LAPSET

16/02/2017

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tässä on kuvia lasteni kodista. Heidän toisesta kodistaan, jossa he asuvat noin puolet vuodesta. Suunnilleen 182 päivää vuodessa he nukkuvat, leikkivät, ja syövät täällä. Kodissa, jota ei kuitenkaan yhteiskunta tunnusta. Sillä suomessa lapsella voi olla vain yksi koti.

Lasten vuoroasuminen yleistyy joka vuosi, mikä on omasta mielestäni hyvä, onhan lapsella aivan yhtälainen oikeus molempiin vanhempiinsa. Vuoroasumisen yleistymisestä huolimatta kukaan ei tiedä, kuinka yleistä vuoroasuminen tosiasiassa nykyään on. Sillä virallinen väestökirjanpito edellyttää, että lapselle kirjataan jompikumpi koti viralliseksi kotiosoitteeksi, mikä hankaloittaa tilastointia.

Syksyllä julkaistavassa lapsenhuoltolain uudistuksessa mietitään, jos jatkossa lapsella olisi mahdollista olla kaksi osoitetta. Ruotsissa tätä ollaan tutkittu ja mietitty jo pitkään ja asiaan suhtaudutaan hyvin positiivisesti. Se, että lapsella on kaksi kotia, mutta vain yksi virallinen osoite vaikuttaa hankaloittavasti esimekrkisi päivähoito, koulu, terveydenhoito -ja asumistukiasioita. Lisäksi se vaikuttaa myös asenteihin, monen mielestä kun se etävanhempi ei ole samanarvoinen kun lähivanhempi.

Me ollaan lasten isän kanssa aina saatu sovittua kaikki asiat tosi hyvin. Eron jälkeen yhteishuoltajuus oli ihan selvä homma ja kun lapset hiemat kasvoivat viikko-viikko systeemistä tuli vakkari. Molemmat ovat olleet halukkaita joustamaan toisen menojen mukaan ja niin edelleen. Asutaan myös lyhyen ratikkamatkan päästä toisistamme, mikä helpottaa arkea paljon. Välillä käydään porukalla yhdessä leffassa, syömässä tai jopa reissussa. Jos meillä olisi ollut riitaisa ero, asiat tuskin olisivat menneet yhtä hyvin. Toisaalta voisin ajatella, että lasten vuoroasuminen myös vähentää vanhempien välistä kitkaa, sillä asiat on vain sovittava ja hoidettava – ei siinä tappelut auta.

Tämä nykyinen tapa tunnistaa vain lapsen yksi koti ja lähevanhempi on aiheuttanut meille silloin tällöin myös pieniä hankaluuksia viranomaisten kanssa. Jos asuisimme kauempana toisistamme tai jopa toisilla paikkakunnilla, tilanne olisi varmasti paljon pahempi. Olen kuullut lapsia käänytettävän terveyskeskuksista ja kymmenien kilometrien omakustanteisesta taksimatkoista kouluun, vain siksi että lapsi ei lain mukaan ole asunut siellä missä asuu.

Meidän ongelmamme ovat onneksi järjestyneet aina sopimalla, eli eskari ja koulu jonne molemmista kodeista ei ole liian pitkä matka on järjestynyt, kun tilanne ollaan vain kerrottu. Samoin Helsingissähän saa myös valita itse minne terveyskeskuskeen hakeutuu hoitoon, mutta sitä meidän ei ole edes tavinnut käyttää. Ainoastaan koulumatkaan Kaapo ei saa matkakorttia, vaikka joutuukin sen ratikalla kulkemaan. Koska minä olen lähivanhempi, lapsilisät tulevat myös tililleni. Olemme sopineet sitten niin, että minä hoidan sillä lasten isoimmat hankinnat.

Meille ihan hiveän suuria hankaluuksia ei siis ole ollut, mutta ymmärrän hyvin niitä joilla on. Itse puolustan lapsen kahden kodin tunnustamista periaatteellisista syistä. Se on niin lapsen kun vanhemmankin oikeus.

Lasten hyvinvointi kahden kodin mallissa ei juurikaan eroa ydinperheiden lasten hyvinvoinnista. Se on tutkitusti erolapsille paras malli, joka on tullut ihan omakohtaisestikin havaittua. Kuitenkin järjestelyä kritisoidaan myös aika ajoin. Suurimapana haittapuolena vuoroasumisessa väitetään olevan reissaaminen ja kaikki siihen liittyvät järjestelyt. Pitää esimerkiksi sopia mitä tavaraa on missäkin ja miten sitä liikutellaan.

Itseäni ärsyttää se argumentti, että vuoroasumisessa lapsi joutuu muuttamaan vähän väliä ja kuljettamaan tavaroitaan edestakaisin. Vaikka lapsi tapaisi toista vanhempaa vain joka toinen viikonloppu, joutuuhan hän silloin pakkaamaan tavaroitaan yhtä usein?! Usein vuoroasumista tuntuunkin vastustavan sellaiset ihmiset, joilla ei edes ole mitään omakohtaista kokemusta siitä.

Eikä ainakaan meillä lasten ole ikinä tarvinnut mitään tavaroita pakkailla tai raahata edestakaisin. Molemmista kodeista löytyy tärkeät tavarat ja rakkaimmat lelut. Toki leluja saa viedä kodista toiseen, mutta harvoin meidän pojat niin haluavat tehdä. Kumisaappaita ja muuta tarvittavaa löytyy kaksin verroin, eikä oikeasti kun Kaapon tarvitse ottaa kun koulukirjansa mukaan kodista toiseen liikkuessa. Molemmat kodit ovat yhtä tärkeitä ja turvallisia, eikä niissä vuorotellen asuminen aiheuta lapsille stressiä.

Mielestäni vuoroasumisen virallinen tunnustaminen lähettäisi myös viestin sosiaalisesta hyväksynnästä. Vuoroasuminen ei ole vanhempien itsekkyydestä johtuva poikkeusratkaisu vaan täysin toimiva malli, joka palvelee useimmiten erittäin hyvin etenkin lapsen etua. Vai mitä olette itse mieltä?


LIIAN LIIKKISTÄ

10/02/2017

Processed with VSCO with f2 preset

Tänään piti vähän pidätellä itkua. En halunnut alkaa kyynelehtimään junassa kaikkien nähden. Sain nimittäin aika liikuttavan puhelun. Tuolta ekaluokkalaiselta.

Kaapo sai vasta ihan hiljattain liittymän puhelimeensa, joten olen viime aikoina alkanut saamaan niitä ihan ekoja viestejä ja hellyyttäviä puheluita.

”Moi äiti, kiitos kun haluat puhua mun kanssa, hyvää päivänjatkoa”, tai ääniviestejä samalla kun olen viereissä huoneessa ”Äiti olet niin rakas ja ihana”.

En voi mitään, sydän tuntuu vaan pakahtuvan. En voi kestää miten toinen on jo niin iso, koululainen, mutta samaan aikaan vielä niin pieni. Ei oikein tiedä miten päin olisi, kun tuollaisen viestin tai puhelun saa. Tänään teki mieli vaan tehdä täyskäännös ja mennä rutistamaan tuota pientä soittajaa. Etenkin tällaisten ”soitin sulle ihan muuten vaan, kun oot niin kiva äiti” puheluiden jälkeen viikon erossa olo lapsesta tuntuu kauhean pahalta. Vaikka toinen on ihan muutaman kilometrin ja puhelun päässä. Byäääh.

Haikeuden lisäksi sitä meinaa haljeta ylpeydestä. Että oma lapsi osaa (ja haluaa) soittaa just sulle ja on jotenkin vaan niin hellyttäävä matkiessaan aikuisten korrektia tyyliä puhua puhelimessa.

Ainiin, Elviskin laittoi videon ja sanellun viestin minulle yksi päivä. Videolla hän laittoi ruokaa ja viesti meni näin: Terve äiti, olen oikea kokki T: Elvis. En kestä :D

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.