ÄITI ON VÄHÄN VÄSYNYT

1/11/2018

Enpä olisi uskonut, että kirjoitan väsymyksestä tänne näinkin paljon, koska aihe on minusta vähän… no, väsynyt. Ihan tarkoituskella pyrin välttämään blogissa sellaista turhaa valitusta, mutta tällä hetkellä väsymys on niin iso osa arkea, että tuntuu hölmältä olla puhumatta siitä. Ja ehkä tosiaan aiheesta voi myös kirjoittaa ilman, että se kuulostaa liian negatiiviselta valitukselta.

Minua on itseasiassa oikeastaan koko äitinäoloaikani jopa ärsyttänyt tapa, jolla vanhemmuutta usein kuvataan. Että miten rankkaa se on, miten vauva huutaa kellon ympäri eikä vanhemmat saa nukutuksi. Äiti uhriutuu, isä pakenee töihin, kahvia menee, silmäpussit kasvavat ja Prismasta kotiin kannetaan naama mutrulla tarjousvaippoja räntäsateessa. Kirjoittelinkin samasta aiheesta alkuvuodesta. Toki perheitä ja tilanteita on erilaisia, ja vaikeita aikoja varmasti ihan kaikilla, mutta harmittaa vain se iäinikuinen mielikuva siitä tukka pystyssä olevasta kotiäidistä joka elämä on vaan niin rankkaa ja lähestulkoon pilalla.

Toisaalta, kirjoitan tätä postausta tokaa päivää tukka ihan pystyssä, kahvin ja päikkäreiden voimalla. Mutta ehkä se oma ärsytys tulee juuri siitä, että vanhemmuudesta näytetään ja kerrotaan yleensä vain ne ääripäät – ja yleisesti se paskempi pää. Valvotut yöt ja kakkavaipat. Kun oikeasti se vanhempana olo on pääosin tosi kivaa ja ihanaa. Mutta sellaisestahan puhuminen olisi varmaan ihan tylsää.

Ei sitä kuitenkaan varmaan turhaan sanota, että vauvavuosi on se rankin. Ja juuri nyt ainakin me vanhemmat olemme väsyneempiä kuin koskaan. Itse en kyllä muista että vauvavuosi olisi ollut edellisten lasten kanssa mitenkään erityisen rankka, verrattuna vaikka tokaan vuoteen, mutta rehellisyyden nimissä en kyllä muista niistä vuosista edes kauheasti mitään. Kai se on joku evoluution muovaama mekanismi, jotta niitä lapsia tehtäisiin aina vaan lisää. Saa nähdä millä mielin ollaan vaikka vuoden tai parin päästä, tällä hetkellä kalenterissa on varattu aika kierukan laittoon ja jotain tuo mieskin unenpöppöröisenä puhui piuhojen katkaisusta :D Ja silti puolustan niitä vanhemmuuden hyviä puolia.

Miksi me sitten olemme niin väsyneitä? Itse aloin ainakin nukkumaan huonosti jo raskausaikana. Pikkuhiljaa en enää pystynytkään nukahtamaan minne vaan ja missään vaan, jonka lisäksi minusta tuli myös herkkäuninen. Nykyäänkin herään joka ikiseen oven avaukseen, valokatkaisijan napsautukseen, jopa peiton kahinaan. Puhumattakaan siitä kun naapurit tekevät seinän takana aamupalasmoothieta tai alakerrassa olevan päiväkodin lapset pukevat rapussa kuravaatteita. Uutena ongelmana minulle on tullut myös se, etten saa unta. En vaikka olisin kuinka väsynyt tahansa.

Liekö tämäkin kaikki jotain meidän dna:han aikojen alussa kirjattua, kun avutonta vastasyntynyttä on pitänyt suojella yötä päivää pedoilta ja saalistajilta olemalla kokoajan valppaana. Tai sitten yksinkertaisesti unirytmi on vaan on peseellään, johon silloin tällöin nukutut päikkärit ja litratolkulla ryystetyt kahvit eivät ainakaan auta.

Meidän vauva ei myöskään nuku kauhean hyvin. Tai siis nukkuu juuri niin kun pikkuvauvan ”kuuluukin”, eli herää syömään yleensä 2-4 kertaa yössä. Ja yöksi lasken sen ajan mitä itse yleensä yritän nukkua, eli noin 00-07. Syömisten lisäksi useamman kerran yössä hän ähisee pudonnutta tuttia, jota sitten puoli -tai täysin nukuksissa yritän silmät kiinni hänen suuhunsa tähdätä. Viime yönä yritin ainakin muutamasti vahingossa tunkea sitä ensin hänen korvaansa. Aloin myös työntämään tuttia aamulla vauvan suuhun herätyskellon alkaessa soimaan.

Väsymykseen vaikuttaa ehdottoman varmasti myös ikä. Nuorena jaksaa paremmin, niin se vaan on. Me olemme molemmat olleet kaksikymppisiä viimeksi lapsia saadessamme. Tuskin silloin hyviä yö-unia edes osasi arvostaa samalla tavalla kun nyt.

Nyt kun vauva alkaa lähentelemään jo kolmen kuukauden ikää ja imetyskin taitaa olla virallisesti loppunut, olisi kiva lähteä viettämään iltaa kavereiden kanssa vähän pidemmän kaavan mukaan. Samaan aikaan koko ajatus tuntuu aivan järjettömältä. Olisi aivan totaalisen hullua valvoa vapaaehtoisesti yömyöhään saatika olla missään edes vähän krapulantapaisessa tässä väsymystilassa.

Totaalisesta väsymystilasta huolimatta en edelleenkään sanoisi että lasten saaminen ja vanhemmuus olisi liian rankkaa. Olen joskus kuullut joidenkin jopa haudanneet lapsihaaveet vain sen pelossa. Se tuntuu surulliselta. Joillain vauvat alkavat heti nukkumaan kellon ympäri, joillain se vie vähän kauemmin, mutta vuosi pari menee heittämällä vähän rikkonaisemmilla unilla. Viimeistään sitten jälkikäteen katsottuna.

Synnyttäneen äidin univajetta helpottavat myös hormonit (ja mahdollisesti myös puolisoa, sillä heilläkin ne tutkitusti muuttuvat raskauden aikana ja synnytyksen jälkeen). En nyt muista tarkkaan miten (ja olen liian väsynyt googlaamaan), mutta lyhyistä unista huolimatta unen laatu on näiden hormonien ansiosta normaalia laadukkaampaa ja syvään univaiheeseen pääsee normaalia nopeammin. Lisäksi äidin älykkyysosamäärä tutkitusti laskee väliaikaisesti, joten se etten pysty aina muodostamaan kokonaisia lauseita tai saa ylipäätään mitään sanoja päähäni ei oikeastaan haittaa, sillä en edes tajua asiaa.

Toki univaje ja väsymys jättää jälkensä, mutta luotan siihen että ainakin nämä silmäpussit vähän palautuvat joskus. Nimittäin jos yhden yön aikana voi vanhentua naamasta kymmenen vuotta, on sen pakko toimia toisinkin päin, onhan?


VAUVA

30/09/2018

Meidän vauvalle päätettiin nimi ennen kun hän oli edes olemassa. Itseasiassa se lyötiin lukkoon ennen kun me vanhemmat olimme tunteneet toisiamme edes vuorokautta – osittain toki vitsillä, mutta tässä sitä nyt ollaan.

Kun vauva ultra-äänessä varmistui tytöksi nimi vanhvistui. Vauvaa alettiin ajattelemaan sillä nimellä ja osalle tuleva nimi jo paljastettiinkin. Tässä muutamien viikkojen aikana vauvan toista nimeä miettiessä aloimme kuitenkin tykästyä myös yhteen toiseen etunimeen. Emme ole ihan vielä päässeet yhteisymmärrykseen uuden nimen kirjoitusasusta, mutta jatkan vielä neuvotteluja.

Minulla ei kuitenkaan ole mikään kiire nimetä vauvaa, emme edes vielä tiedä että kastetaanko hänet vai pidetäänkö nimiäiset. Kummejakaan emme ole vielä kysyneet. Tämä on itselleni ihan normaalia ja enemmän ihmettelen niitä ihmisiä jotka ovat askarrelleet ristiäiskutsut jo ennen kun vauva on edes syntynyt.

Kaapon ja Elviksen kohdalla nimet päätettiin myös vasta kun oli ihan pakko. Useampi kuukausi siinä meni ja siltikin minulla kesti jonkin aikaa ennen kun osasin alkaa kutsumaan heitä nimillään – tai ehkä juuri siksi. Todella pitkään kutsuin heitä ihan vain vauvaksi – kuten nyt tätä uusintakin tulokasta.

Mielestäni siinä on jotenkin ihanan hellyyttävää kutsua vauvaa vauvaksi. Siinä että hän on vielä niin pieni, ettei hänellä ole vielä nimeä. Olen nyt jo ihan huonona siitä, ettei meillä ole enää sinä ihan pikkuista vastasyntynyttä vaan vauvamme on jo ihan tuollainen iso kunnon vauva! Mutta vauva vielä kumminkin.

Olen huomannut, että mitä enemmän lapsia, sitä kauemmin heitä haluaa pitää vauvoina. Ensimmäisen kanssa sitä aina kovasti odotti uusia kehitysvaiheita, kuten että hän alkaisi liikkumaan, syömään kiinteitä ja juttelemaan. Tokan kannsa homma olikin jo aivan päinvastainen – kun oikeasti ei ole mikään kiire ja onhan se paljon helpompaa niin. Tietysti silloin sitä oli myös omakohtaisesti kokenut sen kaikkien hokeman ”aika menee todella nopeasti, kohta se lapsi menee jo kouluun”.

Toki rakkaalla lapsella on monta nimeä ja vauvallammekin vaikka kuinka paljon lempi -ja hellyyttelynimiä,
ihanin niistä kuitenkin on ihan vaan se Vauva.


YKSIN KOTONA KAKSIN

16/09/2018

Olen ollut koko viikonlopun yksin vauvan kanssa. Ja itseasiassa olen edelleen. Vähän jännitti etukäteen vaikka tiesin kyllä pärjääväni – on se kuitenkin aina helpompaa toisen aikuisen kanssa. Meidän tyttöjen viikonloppuun on kuulunut:

– Yksi kokonaan sisällä vietty päivä
– Desikaupalla pumpattua maitoa
– Yksi alusta loppuun katsottu sarja
– Yksi keskeyetty sarja ja toinen pian loppuun asti katsottu
– Lukematon määrä ympäri kämppää heiteltyjä vaippoja
– Kerran tilattu ruoka
– Kerran valmistettu ruoka (joka oli kylläkin vain valmiiksi keitetyn riisin sulattaminen pakkasesta. Joka sekin ehti jäähtyä samalla kun imetin vauvaa ja kalapuikot paloivat pannulle)
– Yksi valot päällä nukuttu yö (en jaksanut sammuttaa)
– Tuntikaupalla imetystä ja sylissä nukkumista
– Kiireettömiä hetkiä toisillemme naureskellen
– Yksi koneellinen pestyä pyykkiä
– Äidin kyläily
– Syksyinen kävylenkki
– Hirveä määrä suklaata
– Pari ärsyttävää hikkaa
– Yksi feidattu kasvomaalauskeikka
– Viestejä, puheluita ja videoita isompien lasten kanssa
– Muutamat yölliset hermoromahdukset rintakumin kanssa
– Vauvan muutamat raivarit tissillä
– Pari pannullista kahvia
– Iltaan asti nukutut päikkärit saman peiton alla
– Jonkinlaisen vuorokausirytmin hahmottamista
– Suurien tunteiden täyttämiä hetkiä, kun tujotan vauvaa itkua pidellen ja ihmettelen, että miten mikään voikaan olla noin ihana ja täydellinen