OHI ON

4/06/2018

Niin se perjantaina sitten koitti, Elviksen viimeinen päivä erkarilaisena, Kaapon viimeinen koulupäivä tokaluokkalaisena ja minun viimeinen päiväni kun joudun kuskaamaan lapsia ärsyttävän matkan päähän. Etenkin tuo esikoulun päättyminen oli iso ja paljon tunteita herättävä asia. Sitä ehdittiin itkeä ja surea monen monet illat monta viikkoa ennen. Niin Kaapon kun nyt Elviksenkin kohdalla tuo esikoulu on ollut ehdottomasti pahaimpia kokemuksiamme varhaiskasvatuksesta. Tästä eskarista on muodostunut rakas ja tärkeä paikka niin lapislle kun meille aikuisillekkin. Joten sen päättyminen ja kovaan koulumaailman siirtyminen tuntuu todella haikealta myös itsestäni.

Itse kävin perjantaina vielä katsomassa Kaapon improkerhon teatteriesityksen kenrtaaliharjoitukset, sillä en itse viralliseen juhlaan ja todistusten jakoon päässyt. Me lensimme pe-la yönä tänne Espanjaan kahdestaan, mutta sain sitten aamusta mitä ihanimman viestin. Kaapo oli saanut stipendin! Stipendin hyvistä sosiaalista taidoista sekä hyvänä ja esimerkillisenä kaverina olosta. Voi että miten yläpeäksi sitä voikaan itsensä tuntea toisen puolesta!

Tämä stipsendi tuli todella hyvään saumaan ja ihanaa että Kaapo saa tunnustusta juuri tästä. Koulussa kun on ollut pientä kiusaamista ja muuta sellaista ikävää käytöstä jonka johdosta kotiin ei ole aina tuntu niin iloisin mielin. Olen äärimmäisen ylpeä että tästä huolimatta tuo, pian kolmasluokkalainen, on silti uskaltanut olla oma itsensä ja tunnistanut oikean ja väärän rajat sekä toiminut niiden mukaan.

Itselläni alkoi myös hiljattain raskauden viimeinen kolmannes ja kahden kuukauden kuluttua meillä saattaa jo hyvinkin olla vauva sylissä. Edessä on siis todella paljon uutta, ihan uusi elämä, meille kaikille. Samalla niin kamalan haikeaa ja toisaalta ihan kutkuttavan jännittävää ja ihanaa.

Miten teillä muilla meni eskarin ja koulujen päättäjäiset, alkoiko loma vai pitääkö vielä hetki odottaa?


OLIPA KERRAN HUONOMUISTINEN ÄITI

24/05/2018

Olipa kerran pieni mäkkäristä saatu pehmolelu, joka katosi joskus viime syksynä. Olipa myös lapsi joka itki kuukausitolkulla sen perään. Hänen äitinsä luuli jo hiljattain Suklaa nimimisen pienen hirven katoamisen unohtuneen, kunnes keran eräänä yönä tämä samainen lapsi alkoi taas lohduttomasti itkeä sen perään. Äiti ei keksinyt muuta rauhoittaaksen lapsen, paitsi ehdottamista uuden pehmolelun tilaamista ebaystä. Hänellä ei ollut mitään käsitystä, että saako niitä edes sieltä. Missään kaupoissa sitä ei ollut.

Seuraavana aamuna lapsi kysyi äidiltään, että tilasihan tämän sen lelun yöllä kuten oli luvannut. Öööh, joo kyllä kyllä. Samalla äiti vannotti mielessään tilaavansa sen heti pikinmiten. Viikon päästä lapsi taas kyseli pehmolelun perään. Äiti oli unohtanut koko jutun. Äiti selitti miten paketti tulisi kaukaa Ameriikasta saakka, ja miten sillä kestäisi tulla joko laivalla tai monella eri lentokoneella eri postin lajittelupisteiden kautta. Ja samalla hän taas mielessään vanotti itseään tilaamaan sen pehmolelun asap.

Meni taas viikko. Sama juttu, äiti selitti että matka on vain niin kauhean pitkä. Mutta että viikon päästä, kun lapsi tulisi taas isältään, olisi se paketti täällä. Samalla hän mielessään kirjoitti kissan kokoisilla kirjaimilla itselleen muistutuksen NYT TILAA SE LELU, mistä vaan, ihan sama mitä maksaa.

Päivää ennen kun lapsi oli tulossa taas äidilleen, äiti muisti sen pehmolelun. Siis sen, jota ei oltu etsitty netistä saatika oikeasti tilattu mistään. Äiti huuteli nettikirppikset läpi ja seuraavana aamuna löysi kun löysikin erään toisen äidin, jonka lapsi oli valmis myymään oman pehmolelunsa. Sitten tämä äiti matkusti tunnin pehmolelua ostamaan, maksoi siitä kaksi euroa ja pisti lapsen sängylle odottamaan.

Lapsi saapui kotiin ja näki rakkaan pehmolelunsa, Suklaan aka. Chocolatin. Hän oli onnellinen. Tällä hänen äitinsä sai myös vähän lisää aikaa ”nallesairaalassa” olevalle pehmokoiralle. Joka on siis mukamas viety sinne korjaukseen jo viikkoja sitten, mutta on oikeasti käärittynä äidin villapaidan sisälle vaatekkaappiin. Jos vaikka huomenna hän sitten muistaisi sen viedä sinne oikeasti!


SUURI PÄIVÄ

16/05/2018

Meillä oli tänään suuri päivä, kun Elvis kävi tutustumassa tulevaan kouluunsa. Koulun aloittaminen on ollut pitkään mielessä oikeastaan aika negativisena ja jopa ahdistavana asiana toiseen kaupunginosaan muuttamisen takia. Me kaikki olisimme tahtoneet, että Elvis menee tuttuun kouluun, jossa Kaapokin jo on, ja johon menevät myös iso osa kavereista. Uudesta kodistamme on kuitenkin liian vaikea ja pitkä matka sinne, ja minun oli pakko ajatella asiaa myös itsekkäästi – en pysty saattaa ja hakea häntä vastasyntyneen vauvan kanssa. Eikä poikia voi oikein kahdestaankaan päästää kulkemaan, etenkin kun koulu alkaa ja päättyy eri aikaan.

Oli vaikea päätös päättää, että Elvis menee tuntemattomaan lähikouluumme. Itseasiassa sain sen päätöksen tehtyä lopullisesti vasta muutama viikko sitten. Asiaa helpotti se, että poikien isä osti läheltämme myös asunnon, joten koulumatka onnistuu molemmista kodeista sitten helposti.

Vaikka virallinen päätös tehtiin vasta hiljattain, olemme toki valmistelleet Elvistä siihen, että koulu ei tulekaan olemaan se, mihin hän on jo muutaman vuoden henkisesti valmistautunut. Pitkään hän vastusti asiaa. Hän ilmoitti monen monta kertaa erittäin tomerasti, että sinne kouluhaan hän ei sitten mene. Ei missään nimessä.

Uudesta koulusta hän tuntee vain yhden lapsen, ja hänkin menee eri luokalle. Kun koulun aloittaminen on muutenkin tosi jännittävä juttu, tuntuu toisen puolesta pahalta se, ettei siellä ole entuudestaan edes ketään kaveria turvana tai seurana. Samalla harmittaa myös se, että kontaktit vanhoihin kavereihin vähenevät koulun alkamisen myötä entisestään.

Jyrkkä ei tulevalle koululle alkoi kuitenkin pikkuhiljaa pyöristyä. Aluksi Elvis alkoi vastailemaan kyselijöille koulunsa olevan tuo uusi, vaikka edelleen meille sanoi ettei halua mennä sinne. Huomasimme että ehdottomuus alkoi pikkuhiljaa väistymään. Kun kouluun tutustumispäivä alkoi lähenemään, ilmoitti Elvis kaikkien yllätykseksi että päivästä tulee hänen elämänsä paras.

Ja tänään oli sitten se päivä. Apua miten liikuttavaa oli nähdä hänet jonossa, uuden opettajansa perässä kulkemassa ekaa kertaa tulevaan luokkaansa. Luokalla ei tosiaan ole yhtäkään edes etäisesti tuttua oppilasta, eikä hän vielä tutustumispäivänä jutellut vielä kenellekkään muulle, kun muutaman sanan opettajalle, mutta hän on nyt hyvin innoissaan silti menossa sinne. Elvis jo tuumaili ettei haittaa jos hän ei tutustukaan kehenkään, koulussa on niin hyvä kirjasto, että hän voi kuulemma mielellään mennä sinne aina vaan lukemaan :D

Ihanan hyvillä mielillä ollaan siis kaikki tulevasta syksystä ja koulun aloittamisesta synkeän alkuvuoden ja kevään jälkeen. Niin iso helpotus. Vaikka edelleen itsestäni tuntuu samalla vähän haikealta ja jännittävältä laittaa hänet itsellenikin vieraaseen kouluun. Monet ovat paikkaa kuitenkin kovasti kehuneet ja kyllähän se ensivierailulla vaikkutti oikein kivalta. Ja pääasia on tietenkin se, että Elvis on innoissaan ja tyytyväinen.

Kuinka monella muulla ekaluokan aloitus siintää elokuussa? Joko olette käyneet tutustumassa kouluun ja minkälaisia ajatuksia teillä ja tulevilla koululaisissa siitä on?