VAUVAN KEVÄT-TYYLI

23/04/2019

Tämä pieni vaaleanpunainen pörröhaalari on saanut viime päivinö paljon kyselyitä niin kadulla kun somenkin kautta. Haalari on yksi niitä harvoja ostoksia, jonka ostin jo raskaana ollessani jemmaan odottamaan yli vuoden päästä koittavaa kevättä. Ja nyt se kevät on täällä! Ihan hullua miten nopeasti aika kuluu. Muistan ettei mahani ollut edes vielä kovin iso tätä ostaessa – eli siitä on k a u a n !

Haalari on siis löytö nettikirppikseltä ja Bobo Chosesin muutaman vuoden takaista mallistoa. Olin ihastellut haalaria jo kaukan ennen kun minulla oli aavistustakaan mihin elämä voisi vielä minut heittää, saatika että tulisin vielä saamaan vauvan.

Ihana vaaleanpunainen teddykarvahaalarihan on ehkä maailman epäkäytännöllisin ulkona leikkimiseen, sillä se imaisee itseensä kaikki roskat eikä todellakaan pidä vettä tai varmaan tuultakaan. Mutta näyttää sentään hyvältä! Sama juttu vaaleanpunaisten Vansien kanssa. Tuo fleecelippiskin on itseasiassa aikamoinen pölynkerääjä ja se pitää putsata tarrarullalla aina ennen ulos lähtöä, mutta kerrankos sitä vietetään vauvan ihan ekaa kevättä. Tyyli ennen kaikkea, vai mitä :D


ARKIKUVA 13/52

30/03/2019

Jostain syystä lasten kuskaaminen harrastuksiin on tuntunut itsestäni aina jotekin rasittavalta. Johtunee ehkä siitä, että homman hoitaminen yksin onkin ollut raskasta, etenkin kun on aina pitänyt liikkua julkisilla, toiselle lapselle on pitänyt aina keksiä jotain muuta tekemistä siksi aikaa tai ottaa hänet mukaan, eikä harrastukseen kuluvaa aikaa ole oikein itse ehtinyt hyödyntämään mitenkään.

Nykyisin kuskaamista ei onneksi ole enää yhtään samalla mitalla kun muutama vuosi sitten, jonka lisäksi apunani on nykyään tietysti myös toinen aikuinen. Monet harrastukset ovat nykyisin ihan kotimme lähellä, jolloin lapset kulkevat niihin yhdessä tai sovitusti muiden kavereiden vanhempien kanssa.

Joka torstai-ilta Elviksellä on kuitenkin vähän kauempana harrastus, jossa hän tapaa vanhoja eskarikavereitaan. Onneksi Osku on auttanut sinne kuljetukseen monesti, sillä matka vaatii joko kolmen vartin kävelyn tai kahdella ratikalla menon. Tällä kertaa nakki osui kuitenkin kohdalleni ja lupasin vielä ottaa vauvakin mukaan.

Viimeksi kun olen tehnyt saman reissun samaisella kokoonpanolla, naamaan satoi jäistä räntää, ratikka ei tullut ja vauva huusi koko reissun ajan. Odotukseni eivät siis olleet kovin korkealla. Ehkä se oli kuitenkin tämä kevät ja pahimmasta allergiaitkusta ohi kasvanut vauva, sillä reissu menikin oikein leppoisasti.

Lähellä, kavereiden kanssa futista pelaamassa ollut Kaapokin tuli kotimatkalla samaan ratikkaan, mikä oli hauskaa. Tostai-illan melko tyhjän ratikan keskipaikalla istuessamme katsoin heijastustamme vastapäisistä ovista. Siinä minä kuljen köörini kanssa, minä ja kolme lastani. Miten ihana, niin tavallinen hetki, mutta silti tosi tärkeä ja ainutlaatuinen.


SISARUSTEN VÄLISESTÄ MUSTASUKKAISUUDESTA

26/03/2019

Miten pojat ovat ottaneet uuden pikkusiskon vastaan? On kysymys, jota minulta kysytään edelleen usein. Ihan mielettömän hyvin, vastaan. Joskus meinaan vastata, että paremmin kun olisin voinut ikinä kuvitellakaan, mutta sitten muistan, ettei minulla itse asiassa ollut mitään epäilyksiä asian suhteen edes etukäteen.

Luottamus mustasukattomuutta kohtaan juontaa varmaankin juurensa siitä, kun aikoinaan Kaapon ja Elviksen kanssa kaikki meni niin älyttömän hyvin. Kaapo oli kaksivuotias tullessaan isoveljeksi, ja olin kuulut äitikavereilta jos jonkinmoisia kauhutarinoita isosisarusten mustasukkaisuuksista. Tuolloin minua varoiteltiin, etten esimerkiksi voisi seuraavaan pariin vuoteen jättää lapsia hetkeksikään kahdestaan, että vanhempi löisi, purisi, tukistaisi, heittelisi leluilla, herättäisi kiusallaan – ja mitä vielä, nuorempaa. Kun ikäero vähän tasoittuisi, alkaisi pienempi antamaan samalla mitalla takaisin ja tätä taistelua sitten jatkuisi vuosikaudet.

Mitään sellaista ei meillä kuitenkaan tapahtunut. Vaikka Kaapo oli touhukas tapaus, on hän ollut pienestä saakka myös omalla tavallaan hyvin rauhallinen sekä äärimmäisen empaattinen. Hän otti heti hoivaavan ja huolehtivan isoveljen roolin. Ja samanlainen luonne hänellä on edelleen, hän on rauhallinen mietiskelijä, jopa murehtija, joka ajattelee aina toisia.

Pojille syntyi nopeasti syvä, lämmin ja läheinen suhde. He saavat tukea, kannustusta ja turvaa toisistaan. On hellyttävää, miten he kutsuvat toisiaan iso- ja pikkuveljeksi.

Elvis taas on luonteeltaan enemmän sellainen hälläväliä-tyyppi. Toki empaattisuutta häneltäkin löytyy, mutta hän usein selättää asiat olankohautuksella. Tämä luonteenero tuli selvästi esille esimerkiksi silloin, kun jouduimme luopumaan koirastamme. Kaapo suri silloin paljon, suree edelleen, Elvis taas ymmärsi paremmin asian järkevän puolen ja hyväksyi sen. Tai kun pojat leikkivät pienten serkkujensa kanssa, Kaapo jaksaa leikittää ja hoivata heitä tuntikausia. Elvistä jaksaa kiinnostaa hetki tai kunnes joku vahingossa nipistää ja siirtyy sitten puuhaamaan omiaan.
Ja vaikka Elvis oli meidän vauva pitkään, oli hän sentään päässyt siitä roolista jo aikaa ennen kun sitten pikkusisaresta tuli tieto. Toki ajankäyttö, kolmen lapsen huomioiminen ja koko perheessä tapahtuva suuri muutos olivat etukäteen jännittäviä asioita. Mutten missään vaiheessa edes osannut pelätä mitään mustasukkaisuuskohtauksia.

Myyllä on siis ikäeroa Kaapoon yhdeksän vuotta ja Elvikseen melkein seitsemän. Olen ollut aiemminkin sitä mieltä, että kaikki ikäerot ovat hyviä, ja olen sitä edelleenkin. Mikään ei ole toistaan parempi. Tottakai sisaruusdynamiikka ja suhteet voivat kehittyä erilaisiksi, riippuen kuinka paljon ikää sisaruksilla välissään on, mutta näihin asioihin vaikuttaa myös moni muu seikka.

Kun Myy syntyi, pystyi pojista huokuvan pyyteettömän rakkauden ja huolehtimisen tuntea ja nähdä heti. He ottivat pikkusiskon avosylin vastaan ja perheeseemme. Pojat ymmärsivät, että pienen vauvan tarpeisiin pitää vastata heti ja että nyt aluksi on aika, kun heidän täytyy osata odottaa. Tämän lisäksi heistä on ollut ihan mielettömän suuri apu. Myös poikien bonusveli, jolla ikäeroa Myyhyn on tasan neljätoista vuotta, on näyttänyt iloitsevan pikkusiskostaan yhtä lailla ja ollut isona apuna, muun muassa hakemalla melkein keskellä yötä kaupasta lisää korviketta vauvalle.

Seitsemään kuukauteen on mahtunut yhdet harmistuneet itkut siitä, kun välillä aikani ja huomioni ei ole riittänyt pojille samalla tavalla kun ennen. Sekin harmitus on osattu kohdistaa oikein minuun, eikä vauvaan. Mitään mustasukkaisuutta ei siis ole ollut, vain lisää pelkkää onnea ja rakkautta. Voi meitä onnekkaita!