Ollaan lasten kanssa synnytty syksyllä, eli vietämme kaikki kahden kuukauden sisällä syntymäpäiviämme. Tänä syksynä minulla on jo 12, 10 ja 3 vuotiaat lapset. Ikäero vanhimman ja nuorimman välillä on siis yhdeksän vuotta ja näin kirjoitettuna se kuulostaa aika paljolta.

Vanhemmilla pojillani ikäeroa on kaksi vuotta + muutama viikko. Olen aina ajatellut, että pari vuotta on hyvä ikäero sisarusten välille. Silloin vanhempi lapsi alkaa olla omatoimisempi ja ennenkaikkea sisarukset elävät saman kaltaista ikävaihetta pitkään yhdessä. Leikit ja kiinnostuksen kohteet ovat samat, mikä lähentää sisaruksia entisestään. Kuitenkin nyt kokemus on osoittanut, että mikä vaan ikäero on hyvä.

Toki omien lasten ollessa leikki-ikäisiä oli ihanaa kun heillä oli aina seuraa toisistaan. He tulivat tosi hyvin juttuun, eivät juuri ikinä tapelleet ja olivat kiinnostuneita samoista leikeistä. Sanoin aina, että he olivat kuin paita ja peppu, aina yhdessä toistaan tukien ja yhdessä leikkien. Ja ovat he toki sitä edelleen, mutta kasvaessa ja itsenäistyessä omat jutut ovat alkaneet kiinnostamaan enemmän ja silloin myös syntyy riitoja.

Vasta myöhemmin kavereita kuunnellessa olen oppinut, ettei se pieni ikäero niitä riitoja estä tai hio sisaruksia tykkäämään samoista leikeistä. Meillä elämä nyt sattui vaan menemään näin, eikä sellaista voi etukäteen suunnitella tai tietää.

Nykyiset sisarussuhteet ovat toki erilaiset, siihen liittyy suuremman ikäeron lisäksi uusperhekuviot kuten vuoroviikkoasuminen, mutta toki myös kaikkien omat persoonallisuudet. Vaikka vanhemmilla on useamman vuoden ikäero ja aivan erilainen vaihe elämässään, sanoisin että he ovat silti kaikki hyvin läheisiä ja rakkaita toisilleen. Kaikilla heillä on omat erityset suhteet keskenään.

Kun pienin pompottaa isoveljijään niin veljet tuntuvat vain nauttivan pikkusiskon huomiosta. Kun kaikki kolme leikkivät yhdessä huomaa, että he ovat hyvä tiimi, silloin vanhempien sisarusten kesken ei myöskään synny samalla tavalla erimielisyyksiä kun kahdestaan ollessa.

Nuorin ihailee suuresti veljiään, joka on näkynyt myös kehityksessä. Isojen leikkeihin on ollut kiire päästä  mukaan vauvasta asti ja se on varmasti vaikuttanut positiivisesti niin motoriseen että kielelliseen kehitykseenkin. Toisaalta on ollut ihana, että jo leikkiajat taakseen pikkuhiljaa jättäneet pojat ovat syventyneet pikkusiskon kanssa nukkekoti, kokkailu -ja duploleikkeihin.

Vanhemman näkökulmasta isosta ikäerosta on hyötyä myös avun kannalta. Kun teen ruokaa, isommat pitävät pienen pois jaloista. He myös auttavat pukemisessa kun ulos pitää päästä nopeasti ja mitä luksusta onkaan istua rauhassa taloyhtiön saunassa sillä aikaa kun lapset kylpevät keskenään pesuhuoneessa.

Kaikessa on aina puolensa ja kaikki ikäerot sisarusten kesken ovat tosi hyviä ja oikeita. Juuri nyt tämä ikäero tuntuu hyvältä ja toimivalta – ja ihan turha sitä olisi edes muusta haaveilla.

Niinä vuoroviikkoina, kun muut lapset ovat toisilla vanhemmillaan ja me kotona miehen ja taaperon kanssa vain kolmisin, päivät menevät usein aivan sekaisin. Oli arki tai viikonloppu, huomaan meneväni nukkumaan yleensä mahdollisiman aikaisin. Joskus puoli yhdeksän peiton alle kaivautessani tajuan olevan launatai-ilta ja tietettekö, tunnen siitä pelkkää tyytyväisyyttä.

Viikoinloppuihin ei sisällty samanlaisia enää odotuksia ja suunnitelmia kun ennen vauvaa. On vain päiviä jotka soljuvat.

Eikä se ole yhtään huono asia. Maanantaina oltiin kahdestaan miehen kanssa yötä hotellissa- sillä miksi sellaista ei voisi tehdä myös viikolla? Otettiin drinkit kattoterassilla ja syötiin monen ruokalajin illallinen. Tuntui ihan lauantailta. Tiistai sitten tuntui sunnuntailta ja eilinen perjantai oli ehdottomasti torstai  – ja sitten toisaalta, se olisi voinut olla ihan mikä tanhasa muu päivä. paitsi ehkä sunnuntai.

Koska elämme intensiivistä pikkulapsiperhe-elämää, meillä on harvoin viikonloppuisinkaan mitään menoja. Ehkä alitajuisesti yrittämmekin sopia mahdollisiman vähän ohjelmaa – millekään päiville. Ne kuitenkin täyttyvät aina ihan itsestään. Kun ennen viikkoa rytmitti tarkkaan viikonpäivät ja ennenkaikkea lähestyvä viikonloppu, nyt on ihan erilaista.

En voi sanoa kaipaavaani vanhaa elämääni, tiedostan sen, että nyt on erilainen elämänvaihe ja joskus taas tulee toisenlainen. Jos jotain ”vanhasta elämästäni” kaipaan, on se ystävät joita tuli – yleensä viikonloppuisin, nähtyä enemmän. Välillä kaipaan tanssimaan, mutta yöunet vievät selvän voiton siitä hommasta.

Lapsiperhearki kuvataan usein rankaksi ja joskus sitä toivookin päivän menevän vain nopeasti ohi – yleensä siksi, että pääsisi nukkumaan. Pääosin se on kuitekin ihanaa ja itseäni hirvittää enemmän ajan nopea kulku. Miten päivä toisensa jälkeen lipuu ohi, vuodenajat seuraavat toisiaan ja lapset hujahtavat pituutta.

Teen kotona töitä ja mieheni on hoitovapaalla. Yritän pitää säännöllistä työaikaa arkipäivisin, mutta käytännössä se onnistuu harvoin. Siinä on varmasti syy sille, miksi sunnuntaisin ei ahdista tuleva maanantai ja miksi se maanantai harvoin tuntuu edes siltä.

Puhun usein arjesta. Arki merkitsee ja ennenkaikkea tuntuu eri ihmisille, erilaisissa elämäntilanteissa erilaisille. Meidän arki on päällisin puolin tavallisen arkista – tai siis tavallista juuri meille. On aikaiset herätykset, kaurapuurot, ulkoilut lähipuistossa, kaupassa käynti, ruan laittoa ja tiskokoneen tyhjennystä. Ja silti joka päivään kuuluu juhlahetkiä.

Meille arjesta tekee eritystä viihtyisällä, rauhallisella mutta meille tapeeksi eläväisellä asuinaalueella eläminen, palvelut kävelymatkan päässä, kiva lähikavila ja lempiravintolat kotiikuljetussäteen sisällä. Laadukasta kahvia aamuisin itse jauhettuista pavuista vaahdotetun kauramaidon kera, kaapissa jemmassa suklaata ja pähkinöitä. Ylellinen kasvööljy ja kylpytakki jonka lehmeyteen sukeltaa iltasuihkun jälkeen. Makaroonilaatikon kanssa nautittu hyvä lasi punaviiniä. Villamatto, jonka tuntua rakastan paljaan jalan alla. Rakkaita ihmisiä elämä täysi – hekin vähintään puhelimen päässä.

Kuormittavia asioita, elämän murheita, on myös, mutta pyrin keskittymään niihin hyviin. Nautiskelemaan. Nauttimaan arjesta – luki kalenterissa mitä vaan, arjesta voi tehdä juhlaa melkein joka päivä jos haluaa. Kuka sanoi, ettei torstaina voisi kattaa illallispöytää kynttilöineen ja kristillalaiseneen? Tai mennä maanantaina, ihan muuten vaan, koko perheen voimin kahvilaan kakulle?

Olen kertonut näkeväni kauneutta ihan arkisissa asioissa. Taaperon heittelemät kaurapuuropallerot ja kahvikupin pohjasta jäänyt rinkuja voivat jonain aamuna näyttää lumoavalta taideteokselta ruokapöydän pinnalla. Pyykkinarulla kuivumassa olevien vaatteiden värihamonia saa sydämeni pamppailemaan ja rakastan aamulla sitä hetkeä, kun sotkuiseen lastenhuoneeseen alkaa yllätten paistamaan kylmä talven aurinko – piirtäen erilaisia varjoja kaiken sen värien sekamelskan joukkoon.

Mikä tekee teidän arjesta eritystä tai saa sen tuntumaan juhlata?

Miten pojat ovat ottaneet uuden pikkusiskon vastaan? On kysymys, jota minulta kysytään edelleen usein. Ihan mielettömän hyvin, vastaan. Joskus meinaan vastata, että paremmin kun olisin voinut ikinä kuvitellakaan, mutta sitten muistan, ettei minulla itse asiassa ollut mitään epäilyksiä asian suhteen edes etukäteen.

Luottamus mustasukattomuutta kohtaan juontaa varmaankin juurensa siitä, kun aikoinaan Kaapon ja Elviksen kanssa kaikki meni niin älyttömän hyvin. Kaapo oli kaksivuotias tullessaan isoveljeksi, ja olin kuulut äitikavereilta jos jonkinmoisia kauhutarinoita isosisarusten mustasukkaisuuksista. Tuolloin minua varoiteltiin, etten esimerkiksi voisi seuraavaan pariin vuoteen jättää lapsia hetkeksikään kahdestaan, että vanhempi löisi, purisi, tukistaisi, heittelisi leluilla, herättäisi kiusallaan – ja mitä vielä, nuorempaa. Kun ikäero vähän tasoittuisi, alkaisi pienempi antamaan samalla mitalla takaisin ja tätä taistelua sitten jatkuisi vuosikaudet.

Mitään sellaista ei meillä kuitenkaan tapahtunut. Vaikka Kaapo oli touhukas tapaus, on hän ollut pienestä saakka myös omalla tavallaan hyvin rauhallinen sekä äärimmäisen empaattinen. Hän otti heti hoivaavan ja huolehtivan isoveljen roolin. Ja samanlainen luonne hänellä on edelleen, hän on rauhallinen mietiskelijä, jopa murehtija, joka ajattelee aina toisia.

Pojille syntyi nopeasti syvä, lämmin ja läheinen suhde. He saavat tukea, kannustusta ja turvaa toisistaan. On hellyttävää, miten he kutsuvat toisiaan iso- ja pikkuveljeksi.

Elvis taas on luonteeltaan enemmän sellainen hälläväliä-tyyppi. Toki empaattisuutta häneltäkin löytyy, mutta hän usein selättää asiat olankohautuksella. Tämä luonteenero tuli selvästi esille esimerkiksi silloin, kun jouduimme luopumaan koirastamme. Kaapo suri silloin paljon, suree edelleen, Elvis taas ymmärsi paremmin asian järkevän puolen ja hyväksyi sen. Tai kun pojat leikkivät pienten serkkujensa kanssa, Kaapo jaksaa leikittää ja hoivata heitä tuntikausia. Elvistä jaksaa kiinnostaa hetki tai kunnes joku vahingossa nipistää ja siirtyy sitten puuhaamaan omiaan.
Ja vaikka Elvis oli meidän vauva pitkään, oli hän sentään päässyt siitä roolista jo aikaa ennen kun sitten pikkusisaresta tuli tieto. Toki ajankäyttö, kolmen lapsen huomioiminen ja koko perheessä tapahtuva suuri muutos olivat etukäteen jännittäviä asioita. Mutten missään vaiheessa edes osannut pelätä mitään mustasukkaisuuskohtauksia.

Myyllä on siis ikäeroa Kaapoon yhdeksän vuotta ja Elvikseen melkein seitsemän. Olen ollut aiemminkin sitä mieltä, että kaikki ikäerot ovat hyviä, ja olen sitä edelleenkin. Mikään ei ole toistaan parempi. Tottakai sisaruusdynamiikka ja suhteet voivat kehittyä erilaisiksi, riippuen kuinka paljon ikää sisaruksilla välissään on, mutta näihin asioihin vaikuttaa myös moni muu seikka.

Kun Myy syntyi, pystyi pojista huokuvan pyyteettömän rakkauden ja huolehtimisen tuntea ja nähdä heti. He ottivat pikkusiskon avosylin vastaan ja perheeseemme. Pojat ymmärsivät, että pienen vauvan tarpeisiin pitää vastata heti ja että nyt aluksi on aika, kun heidän täytyy osata odottaa. Tämän lisäksi heistä on ollut ihan mielettömän suuri apu. Myös poikien bonusveli, jolla ikäeroa Myyhyn on tasan neljätoista vuotta, on näyttänyt iloitsevan pikkusiskostaan yhtä lailla ja ollut isona apuna, muun muassa hakemalla melkein keskellä yötä kaupasta lisää korviketta vauvalle.

Seitsemään kuukauteen on mahtunut yhdet harmistuneet itkut siitä, kun välillä aikani ja huomioni ei ole riittänyt pojille samalla tavalla kun ennen. Sekin harmitus on osattu kohdistaa oikein minuun, eikä vauvaan. Mitään mustasukkaisuutta ei siis ole ollut, vain lisää pelkkää onnea ja rakkautta. Voi meitä onnekkaita!

Moni teistä on kysellyt meidän uuden asunnon pohjapiirustusta ja ylipäätään ollut utelias meidän kodista. Me tosiaan muutimme isompaan asuntoon jo alkuvuodesta, mutta blogissa uutta kotia ei ole edelleenkään ihan hirveästi näkynyt. Meillä on vielä aika isoja juttuja kesken, kuten makuuhuoneemme vaatesäilytys, uusi sohva, molemmat ruokapöydät, muutaman seinän maalaaminen sekä poikien huoneen seinähyllykkö, joten minusta ei ole tuntunut luontevalta esitellä ns. keskeneräistä kotia.

Kun muuttaa toisen ihmisen kanssa asumaan yhteen, kodin sisustaminen on vähän hitaampaa. Ainakin meillä. Kahden kodin tavaroiden yhdistäminen ja molempien makujen mukaisten huonekalujen löytäminen ottaa aikansa, emmekä ole myöskään halunneet tehdä mitään hätiköityjä ratkaisuja. Toisaalta osa näistä hankinnoista on venähtänyt valmistajien pitkistä toimitusajoista johtuen. Ja yksi ruokapöytä meillä kävikin jo pyörähtämässä, mutta se ei ollutkaan täydellinen joten pistin sen jo eteenpäin.

Meidän uusperheen koti on kooltaan 93 neilömetriä, asunto sijaitsee 50-luvulla valmistuneen kolmikerroksisen talon ylimmässä kerroksessa ja kulkee koko talon läpi. Makuuhuoneita täällä on yhteensä kolme, joista kaksi ihan normaalikokoista ja yksi pienempi. Uutta kotia etsiessä ehdoton kriteeri meillä oli se, että siellä tulisi olemaan kaksi vessaa – jotka meillä nyt siis on.

Asunnossa on valmistunut juuri ennen muuttoamme kylpyhuone -sekä keittiöremontti. Keittiö meillä on melko kapea käytävän mallinen, jonka perällä on tilaa vain pienelle pöydälle. Isompi ruokapöytä onkin meillä sitten olohuoneessa josta löytyy myös takka sekä kulku pienelle parvekkeelle.

Meidän makuuhuone on olohuoneen yhteydessä ja omaa rauhaa saa sulkemalla pariovet. Edellisessä kodissa makkari oli ihan kylpyhuoneen vieressä ja nyt onkin ihanaa kun ei herää siihen jos joku käy yöllä vessassa.

Kotimme sijaitsee puiston laidalla, eikä lähellä ole ollenkaan autoteitä, joten korkeintaan täällä välillä häritsee ulkoa kantautuva puudelin haukunta tai sunnuntaisin pauhaavat kirkonkellot. Tykkään myös kovasti asuntomme valoisuudesta ja siitä, että kaikista ikkunoista näkyy lähinnä vain puita. Olemme kaikki viihtyneet tosi hyvin uudessa kodissa ja kaupunginosassa. Naapurit tulivat nopeasti tutuiksi ja mikä parasta, lapsille täällä on paljon saman ikäisiä kavereita.

Saas nyt nähdä mikä huone saadaan ensimmäisenä siihen kuntoon, että viitsin tehdä siitä ihan oman postauksensa. Toki nyt kotia on näkynyt pitkin vuotta täällä blogissa kuvien taustalla, mutta kyllä jo sormet syyhyäisi päästä vihdoin tekemään ihan rehellisiä sisustuspostauksiakin.