Minulla on ollut näköjään  perinteenä unohtaa blogini synttärit, ja niin kävi myös tänäkin vuonna. Blogi nimittäin täytti viime viikon lauantaina huimat seitsemän vuotta!

Perustin tämän blogin tammikuun alussa, seitsemän vuotta sitten omaan tarpeeseen. Olin reilun vuoden ikäisen pojan äiti ja haaveilin toisesta lapsesta. Minulla oli asiaa äitiydestä ja ihan tavallisesta arjesta ylipäätään, mutta ei sopivaa foorumia tämän kaiken julistamiseen. Blogit eivät olleet tuohon aikaan itselleni kovin tuttuja, etenkään perheaihaiset blogit, mutta hetken mielijoteesta ajattelin sellaisen perustaa.

Olenkin aiemmin kertonut blogin nimeni tulevan sen hetkisesta elämänvaiheesta. Olin selvinnyt esikoiseni kanssa vauvavuoden yli, pikkuhiljaa taas omat jutut alkoivat kiinnostamaan, mutta toki se lapsi-arki oli vahvasti kaikessa tekemisessä läsnä. Olin hoitovapaalla ja päivisin usein liikuimme paljon kaupungilla muita äitikavereita tapaamassa tai harrastuksissa. Tuntuikin luontevalta että blogissa oli perätysten taaperon astiat-testissä-postaus, postaus torstai-illan tyylistäni Oopperassa sekä höpöttelöä siitä kun pyykinpesukone meni rikki. Ja sama linja jatkuu edelleen näin seitsemän vuoden jälkeen.

Tykkään blogistani siinä että se on juuri minun näköinen ja että voin kirjoittaa tänne kaikkea minua kiinnostavaa. Suurista kävijämiiristä huolimatta olen uskaltanut pitää blogini aitona, vaikka toki jotain yksityiselämän juttuja on pakko rajata pois. Kirjoittaminen, antaminen ja vuorovaikutus lukijoiden kanssa antaa myös minulle paljon.

Seitsemään vuoteen on mahtunut kaikenlaista. Sain toisen lapseni, erosin, sain paljon uusia ystäviä, muutin (nyt yhteensä kolme kertaa), lapset aloittivat päiväkodin, koulun, aloin itse opsikelemaan, olin monta vuotta sinkkuna, rakastuin, menin naimisiin ja vaikka mitä kaikkea muuta. Blogista tuli pikkuhiljaa itselleni myös ammatti ja kokopäiväinen työ.

Muutaman kerran olen myös miettinyt blogin lopettamista, mutta tullut aika pian siihen tulokseen ettei voisi elää ilman tätä. Porskutetaan siis eteenpäin yhtä suurella innolla kun seitsemänkin vuotta sitten. Ja vaikka elämää ei voi kauheasti käsikirjoittaa tai ennustaa, niin sanottakoon kun kuitenkin tämä klisee, että kivoja juttuja ja uusia tuulia on tulossa tänä vuonna!

Kaupallinen yhteistyö – Olympus

Lähes viikoittain minulta kysytään kamerastani sekä objektiiveista joilla kuvaan. Kun kohta seitsemän vuotta sitten aloitin bloggaamisen, keskityin jo heti silloin vahvasti myös kuviin. Erona kuitenkin että kuvasin silloin kännykällä ja pikkuisella pokkarilla. Koen että olen aina omanut jonkinlaisen visuaalisen silmän ja osannut edes jotenkutuen nähdä että mikä kuvissa toimii. Edistystä tässä vuosien varrella on tapahtunut kuitenkin huimasti. Tietysti siksi että olen kuvannut lähes päivittäin ja itse opin ainakin parhaiten tekemällä, mutta toki myös siksi että kuvauskalustoni on nykyään huippuluokkaista.

Olen tehnyt ensimmäisen blogiyhteistyöni Olympuksen kanssa ehkä reilu neljä tai viisi vuotta sitten. Koko blogiurani aikana olen myös kuvannut ja testannut oikeastaan kaikkien merkkien järkkärit ja uutuudet, mutta silti aina palannut Olympukseen. Ja tarkemmin sanottuna heidän OM-D kameraan.

Olympuksen PEN-kamera on monelle varmaankin tutumpi. Moni aloittaa sillä, sillä se on todella laadukas mutta hyvin helppokäyttöinen sekä edullinen. Itse taas siirryin isosta järkkäristä vain samanlaiseen versioon, mutta mikrokokoiseen. Itselleni oli tärkeää että kamerassa oli kaikki normaaliltakin järjestelmäkameralta vaatimani ominaisuudet, mutta samalla se oli tosi helppo ja kevyt ottaa joka paikkaan mukaan. Samalla innostuin valokuvauksesta ihan uudella tavalla, kun kameraa jaksoi kantaa kaulassa vaikka koko päivän.

Jos teistä joku miettii PEN:istä siirtymistä OM-D:en tai harkistee jomman kumman kameran ostamista, niin nyt kannattaa pitää korvat höröllä. Kerron kameroiden erosta ja postauksen lopussa on vielä todella huikea tarjous molempiin malleihin.

Jos pistetään PEN ja OM-D ei sinänsä voi laittaa vastakkain, sillä molemmat ovat tosi hyviä kameroita. Kuvanlaatu ja peruskuvausominaisuudet molemmissa kameroissa ovat samat. OM-D:ssä on kuitenkin muutamia ominaisuuksia enemmän, jonka vuoksi se on minun valintani.

OM-D:ssä on kaksi säätörullaa PENin yhden sijaan, jolloin valotuksen säätäminen on huomattavasti nopeampaa ja kätevämpää. OM-D:ssä on myös isoista järkkäreistä tuttu etsin, eli kuvata voi myös sen kautta – ei pelkästään näytöstä katsomalla. Tämä on hyvä vaikkapa kirkkaassa auringonpaisteessa, jolloin näyttöä ei näe hyvin. Omasta mielestäni etsin nyt vaan kuuluu kameraan, ja vaikka olenkin oppinut kuvaamaan näytön kautta, on se kiva olla olla olemassa – edes varmuuden vuoksi.

OM-D:llä pystyy halutessaan kuvata myös täysin äänettömästi, ilman sitä sulkimen naksahdus-ääntä. Tämä on kiva ominaisuus vaikkapa häissä tai muissa juhlissa kuvatessa, jossa ei haluta tilanteen häiriintyvän kameran äänestä.

Molempiin malleihin pystyy toki myös vaihtamaan objektiiveja ja samat objektiivit käyvät molempiin malleihin. Eli jos mietit vaikka PENin päivittämistä OM-D:hen niin linssejä voi silti edelleen käyttää uudessakin kamerassa.

Itse kuvaan suurimmaksi osaksi Olympuksen 45mm objektiivilla. Kerroinkin kesällä kirjoittamassani postauksessa enemmän näistä eri objektiiveista sekä vinkkejä kuvaamiseen. 45 millinen linssi on ihana valovoimainen ja se on pelastanut monta pimeää talvista päivää, kun olen ollut ihan varma ettei kuvia saa otettua. Tällä on on mielestäni paras ottaa henkilökuvia sekä yksityiskohtia, linssillä saa helposti kuvan sommiteltua niin että tarkennus on yhdessä kohtaa ja muu kuva jää kivan sumeaksi.

Laajempiin kuviin, kuten vaikka sisustuspostauksiin, käytän Olpympuksen 25mm objektiivia. Siinä on hyvin samat ominaisuudet tuon 45 millisen kanssa, mutta kuva-alue on laajempi. Kesällä sain käyttööni myös elämäni ensimmäisen macro-linssin, eli 30mm. Tarkkojen lähikuvien lisäksi olen oppinut että silläkin voi kuvata vähän laajempiakin otoksia. Ja se tässä valokuvauksessa minusta onkin parasta – kokeilla ja oppia uutta.

Mielettömän kauniin syksyn kunniaksi Olpympus tahtoi tarjota teille huomattavat alennukset uuden kameran ostoon. Jos siis uusi kamera tai vaikkapa PENin päivitys on ollut mielessä, niin tässä on hyvä tilaisuus siihen. Tarjous on voimassa vain sunnuntaihin 8.10. asti.

Olympuksen nettikaupassa käyttämällä koodia ”OMDjaPEN” saat seuraavat alennukset sekä ilmaiset toimitukset:
OM-D E-M10 Mark II -kamera -15%
PEN E-PL8 –kamera -15%
25mm f1.8 –objektiivi -20%
45mm f1.8 –objektiivi -20%
30mm Macro-objektiivi -20%

Postauksen kuvat otettu OM-D E-M10 kameralla ja 45mm/F1.8 linssillä

1. Bloggaaminen ei ole oikeaa työtä

Tarua. Ammattibloggaajan työ on ihan oikeaa työtä siinä missä mikä tahansa muukin oikea työ. Moni bloggaaja tekee työtä toiminimen kautta ja vaikka työajat saa pääosin päättää itse, kertyy työtunteja vuorokauteen usein normaalia työpäivää enemmän. Kuten yrittäjillä yleensä, palkallista lomaakaan ei ole. Blogin kirjoittamisen ja kuvaamisen lisäksi työhön kuuluu muunmuassa kuvien muokkaamista, postausten ideointia, yhteistöistä sopimista ja niiden ideoimista, myyntityötä, erilaisia palavereja ja tapaamisia, erilaisiin tilaisuuksiin osallistumista sekä muun somen päivittämistä. Työaikojen ja paikkojen osalta bloggaaminen on hyvin vapaata työtä, mutta vaatii myös paljon vastuunottoa.

2. Mitä suositumpi blogi, sitä pinnallisemmaksi se muuttuu

Totta. Usein kuulee sanottavan, että jollain suositulla bloggaajalla on noussut menestys päähän, ja blogi sen myötä pinnallisemmaksi. Usein kyse on kuitenkin siitä, että kymmenien ja taas kymmenien tuhansien silmäparien seuratessa joskaista tekemistäsi ja juorupalstojen villiäkin villimpien tarinoiden sekä kiusaamisen ja haukkumisen takia on yksityisyyttä rajattava. Kun blogi kasvaa suosituksi myös negatiivisen huomion määrä kasvaa, silloin on pakko suojella itseään sekä läheisiään rajaamalla aiheita.

3. Bloggaajat saavat kaiken ilmaiseksi.

Tarua / Totta. Bloggaajille lähetetään kotiin kaikenlaista pientä tavaraa, kosmetiikkaa, elintarvikkeita, kodin pientavaraa – usein pyytämättä ja sellaista, jota vastaanottaja ei välttämättä tarvitsisi. Yhteistöihin liittyvät tavarat eivät kuitenkaan ole ilmaisia, jos niitä vastaan sovitaan somenäkyvyydestä, silloin bloggaaja maksaa ne omalla työllään. Kaikista muutamaa kymppiä arvokkaimmista tavaroista bloggaaja maksaa myös veroja.

4. Bloggaajat mainostavat mitä tahansa rahasta

Tarua. Yhteistyöt mietitään tarkkaan ja niin että ne oikeasti sopivat bloggaajan tyyliin ja omaan arvomailmaan. Päälle liimmattu tai bloggaajalle sopimaton yhteistyö paistaa läpi ja se on haitallista niin bloggaajalle kun mainostajallekkin. Sovitusta yhteistyöstä voi myös kieltäytyä, jos huomaa tuotteen olevan sittenkin sellainen jonka takana ei voi seisoa. Bloggaajia sitoo myös journalistin ohjeisiin perustuvat eettiset ohjeet, jotka kieltävät muunmuassa harhaanjohtamisen sekä piilomainonnan.

5. Kuka tahansa voi alkaa ammattibloggaajaksi

Tarua / Totta. Kuka tahansa voi perustaa blogin, mutta tehdäkseen siitä itselleen ammatin tarvitaan myös kiinnostusta, aikaa, sitoutuneisuutta, asiantuntemusta, halua ja rutkasti hyvää tuuria.

Kuten jutuistani on voinut viimeisen puolen vuoden sisällä huomata, täällä ollaan menty aika tukka putkella. Joulun alla oli tarpeesen tullut pieni breikki, ja sitten mentiin taas. Pää, keho, mieli – kaikki ovat yrittäneet ohimennen kuiskailla, että nyt pitäisi vähän relata. Jos olisin epämieluisassa työssä tai opiskelut eivät kiinnostaisi, olisin jo varmasti lopettanut jomman kumman. Mutta kun halu tehdä on niin kova.

Useasti pienellä paineella sitä työskentelee muutenkin tehokkaammin. Mutta siinä vaiheessa, kun aloin olemaan tosi hajamielinen ja stressaamaan sen takia taas vähän lisää, tiesin että nyt aletaan mennä vähän äärirajoilla. Alkuvuodesta sain hyvinvointivalmennukseen liittyen mittarin, joka mittasi muunmuassa untani sekä stressitasoja. Jo silloin sain kuulla, että nyt mennään reippaasti punaisen puolella ja tulokset olivat jopa vähän huolestuttavia. Stressiä oli paljon, unta ja palautumista liian vähän. Viikot olivat raskaita ja vklopun huvit välillä vielä raskaampia. Tiesin eläväni vähän niinkun velaksi, mutta lohduttelin itseäni, että kesällä sitten relaisin ja lataisin akkuja.

Kunnes sitten eilen, aivan ilmoittamatta, iski niin kova vatsakipu, että jos olisin pystynyt liikkumaan tai puhumaan, olisin soittanut itselleni ambulanssin. Päivystyksessä lääkäri oli aivan varma, että kyseessä on vatsahaava. Muutaman tunnin tarkkaamossa lepäilyn jälkeen kipu helpottikin siihen tarkoitetuilla lääkkeillä. Koska lääkkeet auttoivat ja hemoglobiinikin oli hyvä, minua ei kiidätetty traumapolille tähystykseen, vaan kutsu sinne tulee lähipäivinä. Jossa sitten dignoosikin varmistuu.

Lääkeiden lisäksi sain tiukan määräyksen välttämään kahvia sekä stressiä. ”Ei yhtään stressiä!” Eilen ja tänään olenkin sitten vain levännyt. Ja stressannut niistä kaikista tekemättä jääneistä tehtävistä. Huoh.

Pieni (verrattuna siihen edelliseen) vatsakipu ja jatkuva ällöttävä, etova pahoinvointi ovat kuitenkin pitäneet huolen siitä, että sängystä en ole vuorokauden aikana juurikaan noussut. Mielessä olen kuitenkin jo raivannut tilaa kalenteriin ja jopa perunut muutaman työjutun sekä yhden kevään kurssin. Pakko.

Herranjestas, vaikka kuinka työ tai koulu olisikin mielenkiintoista, niin omalla terveydellä ja jaksamisella ei kannata leikkiä. Ei työn jälki liian stressaantuneena ole edes hyvää. Kun mieli ja keho sanoo että rauhoitu, niin kannattaa uskoa. Jälkiviisaana on helppo olla, mutta mielummin edes näin.

Nimim. Varoittava esimerkki-86

Viime syksynä meidän perheessä alkoi täysin uudenlainen arki, kun sekä Kaapo että minä aloitimme molemmat ekan luokan. Kaapo peruskoulussa ja minä ammattikorkeassa. On aika uskomatonta, että katse alkaa olemaan tulevassa kesässä ja sen myötä ensimmäinen vuosi takana päin. Ensimmäinen vuosi on mennyt opetellessa aamuherätyksiä, aikatauluja laatiessa ja suoraan sanottuna välillä mekoisessa stressissä ja sumussa.

Itse lykkäsin jatko-opintoja muutamalla vuoden, sillä blogin kanssa meni niin kivasti. Olisin varmaan lykännyt vielä pidempään, mutta haluan myös valmistua kolmikymppisenä. Toisaalta, vaikka työn ja opiskelun yhdistäminen on ollut rankkaa, niin molemmat ovat kuitenkin asioita mitä haluan tehdä ja mistä pidän. Se on auttanut jaksamaan. Motivaationi on korkealla, ehkä juuri sen lykkäämisen ansiosta.

Esikoisen koulun aloittaminen jännitti huomattavasti enemmän, kun oma opiskelu. Miten se pärjää, mitäs jos sitä kiusataan, mitäs jos se hävittää kaikki tavaransa, tai satuttaa itsensä välitunnilla..? Alku olikin vähän hankalaa, uuteen kaveriporukkaan ei päässytkään heti mukaan ja muutenkin isoon ryhmään kesti hetki tottua. Nykyään kaikki menee jo tosi kivasti, eikä samanlaista pelkoa tai murehtimista ole.

Oma opsikeluni alkoi syksyllä ihan rytinällä, mistään pehmeästä aloituksesta ei ollut tietoakaan. Pääsimme heti kunnolla hommiin ja meillä oli vain deadlinejä deadlinejen perään. Uusi koulu, uudet ihmiset, uudet tavat, kaikki oli uutta ja sen lisäksi piti tehdä hirveä kasa tehtäviä, yrittää saada lapsi ajallaan kouluun, toinen päiväkotiin ja itse jotenkin järkevän näköisenä myös ajallaan tunneille, auttaa läksyissä, nähdä joskus kavereita, harrastaa ja yrittää sitten päivitellä myös blogia siinä samalla. Kun marraskuun pimeys vielä lankesi ylle oli siinä ajoittain itkussa pitelemistä.

Koulu on kuitenkin kiinnostavaa, opettajat hyviä ja inspiroivia sekä saamani palaute hyvää. Se on auttanut jaksamaan. Kun on huomannut että tämä tosiaan tuntuu ainakin suurimaksi osaksi omalta jutulta, ja että siinä on ihan hyvä, niin se on motivoinut menemään eteenpäin. Kun on huomannut että niistä hulluimmistakin viikoista on lopulta selvinnyt ja opintopisteitä kerttynyt, antaa se taas lisää energiaa jatkaa.

Perheellisenä ja työn kanssa samaan aikaan opiskelu ei tosiaan ole helppoa. Mutta aiemmin olisin todennäköisesti kouluttautunut väärälle alalle. Olen jo kerran vaihtanut kokonaan alaa ja sen jälkeen käynyt jo avoimessa yliopistossa opiskelemassa jotain aivan muuta, joten parempi oli nyt odottaa sitä, että oikeasti hoksasin mitä tahtoisin tehdä. Ei tämäkään tosin ole kiveen kirjoitettua. Nyt jo tiedän että ihan perus toimittajan työ ei ehkä kuitenkaan ole se mieluisin juttu minulle, mutta kirjoittaminen, kuvaaminen ja kaikenlainen dokumentointi kiinnostaa. Medianomin tutkinto on kuitenkin hyvä pohja niille kaikille. Voi olla että maisteriopinnoissa suuntaudun sitten johonkin muuhun, mitä olin alunperin ajatellut. Se näkee joskus. Jos edes maisteriopintoihin jatkan.

Omalla opiskelulla ja kovalla työllä tahdon myös näyttää esimerkkiä lapsilleni. Toivon että pitkälle kouluttautuminen tulee olemaan heille itsestäänselvyys. Toki toivon myös että opiskeleminen pysyy tulevaisuudessakin maksuttomana, eikä opiskelijoilta leikata enää yhtään tukia ja etuja pois. Kaikilla pitäisi olla yhdenvertaiset mahdollisuudet opiskella, vanhempien varallisuuteen katsomatta.

Syksyllä me siis siirrymme tokalle ja Elvis aloittaa esikoulun. Joten hulabaloo jatkuu vaan. Blogia en halua pistää jäähylle ja aikataulun mukainen valmistuminenkin olisi ihan kiva, joten ei tässä auta kun painaa täysillä. Vaikka välillä kaikki tuntuu ihan paskalta ja tahtoisin jäädä vaan kotiin nukkumaan, niin enhän mä tätä tekisi ellen tykkäisi tästä. Paitsi tilastotieteen tunneista en tykkää, en yhtään, anteeksi nyt vaan.