BLOGGAAMISEN PAINEET

28/05/2018

Koska blogi on minulle työ, ja tahdon tehdä sen mahdollisimman hyvin, kasvavat paineetkin välillä aivan liian suuriksi. Myös lukijakuntani on suuri ja se taas aiheuttaa omanlaiset paineensa tekemiseen. Esimerkisi tahdon kirjoittaa mahdollisiman aidosti ja rehellisesti, mutta toisaalta minun on pakko suojella niin omaani, läheisteni ja ennenkaikkea lasteni yksityisyyttä. En kuitenkaan halua rajata lapsia, ainakaan vielä kokonaan pois, ja hekin nauttivat kun saavat olla osana tätä. Tahdon pitää blogin myös hyvän mielen paikkana ja se yhdistettynä yksityisyyden varjeluun tarkoittaa vaikkapa sitä, etten voi tai halua kirjoittaa vaikkapa läheisen sairaudesta joka koskettaa ja vaikuttaa myös omaan elämääni. Eli vaikka kaikka vaikuttaa päällepäin leppoisalta ja kivalta, saatankin välillä painia täällä vaikka minkälaisissa suruissa ja murheissa. Se on usein vähän pulmallista, ihan puolin ja toisin.

Kun aloitin blogini, kirjoitin hyvin samaan tyyliin kun nykisinkin. Ihan arkisista asioista, meidän kuulumisista, omista ajatuksistani ja välillä vaikkapa jostain meillä hyviksi havaituista tuotteesta. Kuvioon tuli hyvin aikaisessa vaiheessa myös yhteistyöt, mikä nykyään mahdollistaa sen, että voin tehdä tätä työkseni. En ole kuitenkaan ikinä kokenut että blogini olisi muuttunut alkuajoista liian kaupalliseen muotoon. Sillä sitä se on ollut alusta saakka tavalla tai toisella – vaikka ihan aluksi ei raha (muu kun omani) liikkunutkaan. En ole myöskään ikinä taipunut perjaatteestani mainostaa vain tuotteita tai palveluita joiden takana rehellisesti seison ja joita ostaisin ihan muutenkin. Blogin kaupallisuus on ehkä ainut asia josta en ole kokenut tuskaa tai huonoa omaatuntoa blogitaipaleeni aikana.

Blogin ammattimaistumisen myötä paineet tuottaa laadukasta sisältöä kasvaa välillä lähes sietämättömiksi. Joskus tuntuu etten voi kirjoittaa mistään, sillä mikään ei ole tarpeeksi hyvää tai kiinnostavaa. Tiedän että lukijakuntani hyvin fiksua, valveutunutta – joka osaa myös kyseenalaistaa ja tuoda uusia näkökulmia juttuihin. Sellaiselle yleisölle on suurimmaksi osaksi mahtava tuottaa tekstejä, mutta aina välillä alemmuuskompleksissani tunnen, että minun pitäisi keksiä jotain todella mullistavaa ja tajunnanräjäyttävää, ei mitään turhaa liibalabaa kesälomasuunnitelmistamme. Vaikka tiedän, että suurimmaksi osaksi kuitenkin ne ihan meidän tavallisesta arjesta kertovat jutut ovat niitä jotka kiinnostavat ja koskettavat yleensä parhaiten. Siitä olen kuitenkin iloinen, että satunnaisesta kritiikistä huolimatta olen uskaltanut ja kehdannut kirjoittaa dysgrafiastani huolimatta. Ymmärrän että jotakuta kirjoitusvirheet voivat häiritä, mutta toisaalta sitten toisena vaihtoehtona olisi se, ettei tätä blogia olisi ollenkaan.

Laadukkaiden aiheiden lisäksi paineita nykyisin tuottavat myös kuvat. Minulla on jo monta vuotta ollut suuri kynnys julkaista täällä kännykkäkuvia, mutta nykyään teen sitä lähes yhtä paljon kun blogin alkuaikoina. Etenkin nyt alkuvuoden rajun raskauspahoinvoinnin takia minulla on ollut kaksi vaihtehtoa, joko postaus kännykkäkuvalla tai ei postausta ollenkaan. Olen saanut aina paljon kehuja kuvistani ja kuvaamisesta onkin tullut bloggaamisen myötä minulle todella tärkeä itseilmaisun tapa. Välillä minulla on kuitenkin kausia kun ei vaan huvita kuvata yhtään ja joskus taas niin, etten vain muista kuvata. Lasten kasvaessa rajoitan myös kokoajan enemmän sitä mitä heistä kerron ja se taas heijastuu myös siihen kuvaamiseen. Kunnoitan myös sitä, jos lapset eivät halua että heitä jossain tilanteessa kuvataan. Haluaisin että blogini olisi täynnä toinen toistaan kauniimpia ja ammattimaisia kuvia, mutta toisaalta ei meidän elämäkään ole sellaista, ja haluan ehdottomasti että se aito elämä näkyy ja välittyy.

Blogien pinnallisuudesta on puhuttu paljon ja puhutaan edelleen. En itse tavallaan ymmärrä sitä, tai ainakaan sitä vuohotuksen ja pahastumisen määrää. Lasken itseni siihen elämänmakuiseen ja arkirealistiseen porukkaan joka näyttää myös ne tiskit pitkin pöytiä. Mutta ymmrrän myös hyvin sitä porukkaa joka näyttää, tekstien tai kuvien muodossa, vain pienen – sen pinnallisen osan itsestään. Se on ennenkaikkea tapa suojella itseä, sillä valitettavaa kyllä, mitä enemmän antaa itsestään sitä enemmän kritiikkiä myös saa. Uskon meidän kaikkien kuitenkin tietävän että luksuslaukut ja smoothiebowlit ovat vain pieni ripaus elämästä ja jokaisella meillä on ne villakoirat joskus sängyn alla tai murheita ja vastoinkäymisiä. Itse henkilökohtaisesti tykkään taas nähdä enemmän juuri sitä positiivista puolta. Niitä siivottuja olohuoneita ja kauniita aamupaloja. Sitä arjen kaaosta voi ihastella ihan omassa kodissakin.

Ja tämän postauksen pointti oli? En tiedä, tuntui vaan hyvältä purkaa välillä tällaisiakin tuntoja tänne. Kertoa vähän siitä mitä täällä taustalla välillä käydään läpi. Niin ja jakaa nämä äitienpäivänä kännykällä räpsäistyt kuvat matkalla autolle. Minkälaisia ajatuksia tämä teksti teissä herätti?


BLOGI 7-VUOTTA

14/01/2018

Minulla on ollut näköjään  perinteenä unohtaa blogini synttärit, ja niin kävi myös tänäkin vuonna. Blogi nimittäin täytti viime viikon lauantaina huimat seitsemän vuotta!

Perustin tämän blogin tammikuun alussa, seitsemän vuotta sitten omaan tarpeeseen. Olin reilun vuoden ikäisen pojan äiti ja haaveilin toisesta lapsesta. Minulla oli asiaa äitiydestä ja ihan tavallisesta arjesta ylipäätään, mutta ei sopivaa foorumia tämän kaiken julistamiseen. Blogit eivät olleet tuohon aikaan itselleni kovin tuttuja, etenkään perheaihaiset blogit, mutta hetken mielijoteesta ajattelin sellaisen perustaa.

Olenkin aiemmin kertonut blogin nimeni tulevan sen hetkisesta elämänvaiheesta. Olin selvinnyt esikoiseni kanssa vauvavuoden yli, pikkuhiljaa taas omat jutut alkoivat kiinnostamaan, mutta toki se lapsi-arki oli vahvasti kaikessa tekemisessä läsnä. Olin hoitovapaalla ja päivisin usein liikuimme paljon kaupungilla muita äitikavereita tapaamassa tai harrastuksissa. Tuntuikin luontevalta että blogissa oli perätysten taaperon astiat-testissä-postaus, postaus torstai-illan tyylistäni Oopperassa sekä höpöttelöä siitä kun pyykinpesukone meni rikki. Ja sama linja jatkuu edelleen näin seitsemän vuoden jälkeen.

Tykkään blogistani siinä että se on juuri minun näköinen ja että voin kirjoittaa tänne kaikkea minua kiinnostavaa. Suurista kävijämiiristä huolimatta olen uskaltanut pitää blogini aitona, vaikka toki jotain yksityiselämän juttuja on pakko rajata pois. Kirjoittaminen, antaminen ja vuorovaikutus lukijoiden kanssa antaa myös minulle paljon.

Seitsemään vuoteen on mahtunut kaikenlaista. Sain toisen lapseni, erosin, sain paljon uusia ystäviä, muutin (nyt yhteensä kolme kertaa), lapset aloittivat päiväkodin, koulun, aloin itse opsikelemaan, olin monta vuotta sinkkuna, rakastuin, menin naimisiin ja vaikka mitä kaikkea muuta. Blogista tuli pikkuhiljaa itselleni myös ammatti ja kokopäiväinen työ.

Muutaman kerran olen myös miettinyt blogin lopettamista, mutta tullut aika pian siihen tulokseen ettei voisi elää ilman tätä. Porskutetaan siis eteenpäin yhtä suurella innolla kun seitsemänkin vuotta sitten. Ja vaikka elämää ei voi kauheasti käsikirjoittaa tai ennustaa, niin sanottakoon kun kuitenkin tämä klisee, että kivoja juttuja ja uusia tuulia on tulossa tänä vuonna!


LEMPIKAMERAT VERTAILUSSA

4/10/2017

Kaupallinen yhteistyö – Olympus

Lähes viikoittain minulta kysytään kamerastani sekä objektiiveista joilla kuvaan. Kun kohta seitsemän vuotta sitten aloitin bloggaamisen, keskityin jo heti silloin vahvasti myös kuviin. Erona kuitenkin että kuvasin silloin kännykällä ja pikkuisella pokkarilla. Koen että olen aina omanut jonkinlaisen visuaalisen silmän ja osannut edes jotenkutuen nähdä että mikä kuvissa toimii. Edistystä tässä vuosien varrella on tapahtunut kuitenkin huimasti. Tietysti siksi että olen kuvannut lähes päivittäin ja itse opin ainakin parhaiten tekemällä, mutta toki myös siksi että kuvauskalustoni on nykyään huippuluokkaista.

Olen tehnyt ensimmäisen blogiyhteistyöni Olympuksen kanssa ehkä reilu neljä tai viisi vuotta sitten. Koko blogiurani aikana olen myös kuvannut ja testannut oikeastaan kaikkien merkkien järkkärit ja uutuudet, mutta silti aina palannut Olympukseen. Ja tarkemmin sanottuna heidän OM-D kameraan.

Olympuksen PEN-kamera on monelle varmaankin tutumpi. Moni aloittaa sillä, sillä se on todella laadukas mutta hyvin helppokäyttöinen sekä edullinen. Itse taas siirryin isosta järkkäristä vain samanlaiseen versioon, mutta mikrokokoiseen. Itselleni oli tärkeää että kamerassa oli kaikki normaaliltakin järjestelmäkameralta vaatimani ominaisuudet, mutta samalla se oli tosi helppo ja kevyt ottaa joka paikkaan mukaan. Samalla innostuin valokuvauksesta ihan uudella tavalla, kun kameraa jaksoi kantaa kaulassa vaikka koko päivän.

Jos teistä joku miettii PEN:istä siirtymistä OM-D:en tai harkistee jomman kumman kameran ostamista, niin nyt kannattaa pitää korvat höröllä. Kerron kameroiden erosta ja postauksen lopussa on vielä todella huikea tarjous molempiin malleihin.

Jos pistetään PEN ja OM-D ei sinänsä voi laittaa vastakkain, sillä molemmat ovat tosi hyviä kameroita. Kuvanlaatu ja peruskuvausominaisuudet molemmissa kameroissa ovat samat. OM-D:ssä on kuitenkin muutamia ominaisuuksia enemmän, jonka vuoksi se on minun valintani.

OM-D:ssä on kaksi säätörullaa PENin yhden sijaan, jolloin valotuksen säätäminen on huomattavasti nopeampaa ja kätevämpää. OM-D:ssä on myös isoista järkkäreistä tuttu etsin, eli kuvata voi myös sen kautta – ei pelkästään näytöstä katsomalla. Tämä on hyvä vaikkapa kirkkaassa auringonpaisteessa, jolloin näyttöä ei näe hyvin. Omasta mielestäni etsin nyt vaan kuuluu kameraan, ja vaikka olenkin oppinut kuvaamaan näytön kautta, on se kiva olla olla olemassa – edes varmuuden vuoksi.

OM-D:llä pystyy halutessaan kuvata myös täysin äänettömästi, ilman sitä sulkimen naksahdus-ääntä. Tämä on kiva ominaisuus vaikkapa häissä tai muissa juhlissa kuvatessa, jossa ei haluta tilanteen häiriintyvän kameran äänestä.

Molempiin malleihin pystyy toki myös vaihtamaan objektiiveja ja samat objektiivit käyvät molempiin malleihin. Eli jos mietit vaikka PENin päivittämistä OM-D:hen niin linssejä voi silti edelleen käyttää uudessakin kamerassa.

Itse kuvaan suurimmaksi osaksi Olympuksen 45mm objektiivilla. Kerroinkin kesällä kirjoittamassani postauksessa enemmän näistä eri objektiiveista sekä vinkkejä kuvaamiseen. 45 millinen linssi on ihana valovoimainen ja se on pelastanut monta pimeää talvista päivää, kun olen ollut ihan varma ettei kuvia saa otettua. Tällä on on mielestäni paras ottaa henkilökuvia sekä yksityiskohtia, linssillä saa helposti kuvan sommiteltua niin että tarkennus on yhdessä kohtaa ja muu kuva jää kivan sumeaksi.

Laajempiin kuviin, kuten vaikka sisustuspostauksiin, käytän Olpympuksen 25mm objektiivia. Siinä on hyvin samat ominaisuudet tuon 45 millisen kanssa, mutta kuva-alue on laajempi. Kesällä sain käyttööni myös elämäni ensimmäisen macro-linssin, eli 30mm. Tarkkojen lähikuvien lisäksi olen oppinut että silläkin voi kuvata vähän laajempiakin otoksia. Ja se tässä valokuvauksessa minusta onkin parasta – kokeilla ja oppia uutta.

Mielettömän kauniin syksyn kunniaksi Olpympus tahtoi tarjota teille huomattavat alennukset uuden kameran ostoon. Jos siis uusi kamera tai vaikkapa PENin päivitys on ollut mielessä, niin tässä on hyvä tilaisuus siihen. Tarjous on voimassa vain sunnuntaihin 8.10. asti.

Olympuksen nettikaupassa käyttämällä koodia ”OMDjaPEN” saat seuraavat alennukset sekä ilmaiset toimitukset:
OM-D E-M10 Mark II -kamera -15%
PEN E-PL8 –kamera -15%
25mm f1.8 –objektiivi -20%
45mm f1.8 –objektiivi -20%
30mm Macro-objektiivi -20%

Postauksen kuvat otettu OM-D E-M10 kameralla ja 45mm/F1.8 linssillä