NE TISSIT

22/01/2018

Lukijoiden toivepostaus.

Kuten teistä moni tietää, olin syyskuussa isossa leikkauksessa, jossa minulta poistettiin yhteensä kilo rintakudosta sekä rinnat muotoiltiin kokonaan uudestaan. Päädyin leikkaukseen monen vuoden mietinnän jälkeen. Suurimmat syyt leikkaukseen hakautumiselle olivat vuosia kestäneet isoista rinnoista johtuneet niskajumit ja siitä seuranneet muut erilaiset vaivat, kuten migreeni sekä tinnitus. Isot rinnat toivat mukanaan myös toiminnallista haittaa, en esimerkiksi voinut harrastaa kaikkea liikuntaa mitä olisin tahtonut. Lenkkeillessä minulla oli kolmet, parhaillaan neljät rintaliivit päällekkäin, ja silti juokseminen sattui. Joogatessa taas jossain asennoissa tuntui että tukehtuisin, kun rinnat painoivat kurkulla saakka.

Isot rinnat toivat myös ihan liikaa epähaluttua huomiota. Ihan reteesti jotkut miehet saattoivat pahimmillaan tulla ja puristaa sekä tokaista että onpas sulla isot tissit. Opinkin jo vuosia sitten olla käyttämättä mitään liian paljastavia vaatteita. Paidoissani oli aina korkea pääntie ja vihasin sitä jos rintavaosta väkyi edes vilaus. Tavallisten (1 cup minimizer-nimisen) rintaliivien lisäksi käytiin niiden päällä toisia litistäviä urheiluliivejä. En ikimaailmassa olisi voinut mennä minnekään ilman ritsikoita ja tosiaan mielellään ennemmin vielä kahdet päällekäin. Käytin yleensä myös öisin kaarituettomia liivejä.

Sitten lopulta vuosi sitten sain kaikesta miettimisestä ja haaveilusta tarpeekseni ja varasin ajan terveysasemalle lääkärille. Tätä ennen olin lukenut netistä sekä parista blogista kokemuksia rintojen pienennysleikkauksesta. Olin pitkään luullut, että näitä leikkauksia tehdään vain kauneuskirkurgian puolella yksityisellä. Sain kuitenkin selville, että myös julkisella puolella leikataan isoja rintoja, jos vain kriteerit täyttyvät. Näitä kriteeritä on rinnan koko, fysiologinen haitta, toiminnallinen haitta sekä tarpeeksi alhainen painoindeksi. Jos näistä laskettava pistemäärä täyttyy, olisi mahdollista päästä julkiselle puolelle leikkaukseen. Ja minä pääsin.

Koko prosessiin, ensimmäisestä lääkärikäynnistä leikkaukseen, aika tasan yhdeksän kuukautta. Protokollan mukaan ensin lääkäri tekee päätöksen lähetteestä kirurgin arvioon. Se saattaa tulla myös bumerangina takaisin, jos kirurgi huomaa siinä puutteita, esimerkiksi liian korkean paino-indeksin tai sen että henkilö tupakoi. Muuten sitten kirurgin arvioon pääsee noin 2-3 kuukauden kuluttua lähetteen laitosta. Se onkin prosessin kriittisin vaihe, sillä tässä vaiheessa kirurgi tekee päätöksen siitä, pääseekö sitä leikkausjonoon vai ei. Ilokseni pääsin ilman vaikeuksia.

Minulla oli mukana kirurgin tapaamisessa lappu, johon olin kirjoittanut ylös kaikki isoista rinnoista johtuneet vaivat – etten vain unohtaisi mainita mitään. Tässä vaiheessa kirugi oli kuitenkin enemmän kiinnostunut siitä, että olihan hakeutunut tähän täysin omasta tahdostani ja että olin täydellisen tietoinen kaikista leikkaukseen liittvistä riskeistä ja komplikaatioista. Koska lapsilukin oli täynnä eikä muita esteitäkään ollut, pääsin leikkausjonoon ja ilmoitin samalla että voisin ottaa vastaan myös peruutuspaikan. Ennen leikkausta piti käydä myös verikokeissa sekä mammografiassa. Oli maaliskuun loppupuoli ja minut oli tarkoitus leikata viimeistään puolen vuoden päästä, hoitotakuun puitteissa.

Sitten sattuikin jotain ihan odottamatonta. Rakastuin ja koko leikkaus unohtui. Päätimme mennä naimsiin jo kesällä eikä ajatus lasten saamisestakaan ollut ihan mahdoton. Aloin epäröimään että onko järkeä mennä leikkaukseen jos joskus vielä tahtoisimme lapsia. Leikkauksessa kun kajotaan myös maitorauhasiin, katkotaan maitotiehyitä sekä hermoja. Vaikka kaikki kursitaan lopuksi takaisin kasaan, hermovaruoita syntyy pakostikin ja sen vuoksi imetys voi olla mahdotonta. Toki myös rinnat kasvaisivat ja muuttusivat taas raskauden myötä.

Kuitenkin muutama viikko ennen leikkausta hakeuduin lääkäriin vuotohäiriöiden takia, jossa minulla todettiin mitä ilmeisemmin monirakkulaiset munasarjat. Tämä tarkoittaisi sitä, että lasten saaminen ei olisikaan niin yksinkertaista ja raskautumisessa saattaisi mennä vuosi tai toinenkin. Luin myös että kiireettömien leikkausten hoitotakuuta pidennettäisiin lähitulevaisuudessa kuudesta kuukaudesta jopa kahdeksaantoista kuukauteen. Eli jos nyt poistuisin leikkausjonosta saattaisi leikkaukseen pääsyssä ensi kerralla kestää kahdekan kuukauden sijaan jopa pari vuotta. Päätin siis jatkaa ja miettiä sitä lapsi-asiaa sitten joskus kun sen aika olisi.

Leikkausaika kotti siis tosiaan syyskuussa ja kaikki meni sen suhteen ihan hyvin. Tavallaan. Pyysin ottamaan rinnoista mahdollisimman paljon pois, mutta kirurgi teki lopulta uudet tissit oman näkemyksensä mukaan. Hänen mielestään minulle sopi kuitenkin vähän isommat rinnat mitä olin toivonut ja sellaiseksi hän ne jättikin. Toiveenani oli siis B-kuppi, mutta sain sellaisen pienen D-kupin. Hän on kyllä varmasti oli oikeassa siitä, että vähän isommat rinnat ovat sopusuhdassa muuhun vartalooni verrattuna, mutta mielestäni olisi voinut ottaa vähän enemmän kun nyt kerta otettiin. Pidän kuitenkin myös näistäkin.

Leikkauksesta toipuminen oli hyvin hidasta ja kivuliasta. Jossain vaiheessa usko meinasi loppua, kun kipu ei vain hellittänyt ja jouduin käymään aukileen takia kerran viikossa haavahoitajalla. Lokakuun lopussa viimeisetkin haavat lopulta umpeutuivat ja nykyään tuo toipumisaika on kaukainen muisto vain. Vaikka olin tuolloin hyvin kipeä ja rinnat jäivätkin ehkä omaan makuuni vähän isoiksi tekisin tuon kaiken uudestaan. Se oli todellakin sen arvoista.

Marraskuun alussa lähdin poikien kanssa reiluksi pariksi viikoksi Thaimaahan, jossa pääsin ihan täysillä nauttimaan uusista tisseistä. Sain kulkea päivästä toiseen pikkupikkubikineissä tai ihan ilman mitään liivejä – ekaan kertaan vuosikausiin. Olo oli ihanan vapautunut. Isot rinnat kun olivat sanelleet aina millaisia vaatteita tai uima-asuja pystyin pitämään. Harvoin sitä edes löytyi mitään kivoja bikineitä jotka olisivat sopineet päälle, puhumattakaan siitä että oliko niissä vaikka sellaiset olkaimet jotka eivät porautuneet rintojen painon takia ihon sisään.

Nyt viisi kuukautta leikkauksesta rinnoissa on vielä pientä särkyä etenkin öisin ja hermovaurioita on selvästi syntynyt. Toinen rinta on lähes tunnoton ja toinen taas yliherkkä. Mutta paraneminen onkin tämän leikkauksen kohdalla hidasta ja siinä sanotaan menevän noin vuosi. Tissit eivät myöskään enää uhmaa painovoimaa samalla tavalla kun alussa, vaan ne alkavat asettumaan luonnollisemmin. Ankkurin malliset arvet ovat melko selvät ja näkyvät vielä, mutta ne eivät haittaa minua yhtään. Arvet ovatkin varmaan ainut asia joka ei ole pelottanut tai mietityttänyt tässä leikkauksessa. Minua ei haittaa yhtään olenko vaatteiden alla arpinen vai en, kunhan voin ja tunnen oloni hyväksi. Ja nyt tunnen.

On ihana fiilis kun useiden päällekäisten rinsikoiden sijaan tunnenkin nyt oloni parhaaksi silloin kun saan olla ilmaan mitään liivejä. En itseasiassa ole vielä ostanut mitään uusia rintsikoita, sillä halusin rauhassa odotella että minkälaiset näistä muodostuu. Liian pieniä urheiluliivejä kun minulta löytyi jo valmiiksi ja nyt käytän usein päivisin niitä samoja liivejä mitä pidin aiemmin öisin.

Leikkauksiin liittyy aina vakaviakin riskejä sekä jälkikomplikaatioita. Siksi on tärkeää rauhassa ja ajan kanssa miettiä että onko tämänkaltainen leikkaus, joka ennemmin vain kohottaa elämänlaatua kun turvaa sen, ihan välttämätön. Itse mietin tätä leikkausta lähemmäs kymmenen vuotta josta viimeiset pari enemmän tosissani ottaessani asioista selvää. Leikkaus on rankka kokemus myös henkisesti, joten ihan hetken mielijohteesta tähän ei kannata hypätä. Omalla kohdallani tämä oli kuitenkin kaiken vaivan arvoinen. Jälkeenpäin ajateltua en voi uskoa että pärjäsin niinkin monta vuotta niin suuren taakan kanssa. Oli hyvä että mietin leikkausta pitkään ja monelta kantilta, mutta hyvä myös etten viivyttänyt siihen menoa pidempää.

Todella moni teistä onkin kysellyt leikkauksesta tai itsekin miettinyt sitä. Olin myös yllättynyt kuinka moni lukijoista kertoi itsekin läpikäyneen pienennysleikkauksen. Leikkausta miettivälle suosittelenkin aluksi tutustumaan julkisen puolen kriteereihin sekä varmaaman ajan ihan vain omalle terveyskeskuslääkärille tai työterveyteen, se ei vielä sido mihinkään mutta voi antaa selkeyttä siihen että kannattaako leikkaus vai ei. Facebookista löytyy myös suljettuja ryhmiä jotka ovat tarkoitettu leikkausta harkitsevalle, sitä odottaville tai jo läpikäyneille. Niistä saa hyvin omakohtaista tietoa ja kokemuksia.


KAKSI VIIKKOA LEIKKAUKSEN JÄLKEEN

21/09/2017

Leikkauksestani on nyt jo kaksi ja puoli viikkoa. Niille joilta on mennyt ohi, minulle tehtiin siis rintojen reductioplastia, jossa minulta poistettiin yhteensä kilo rintakudosta ja rinnat sekä nännit muotoiltiin kokonaan uudestaan. Kyseessä on iso leikkaus ja siihen liittyy paljon jälkikäteen tulevia kompikaatioita. Siksi myös sairausloma on pitkä, sillä tämä tosiaan ottaa oman aikansa parantua.

Sen lisäksi että ulkona iholla olevat ankkurin malliset haavat ovat jo itsessään hyvin suuret ja risteyskohtien vuoksi niihin syntyy herkästi aukileita, myös sisällä rinnoissa on massiiviset leikkausalueet kun koko rinta on sisältä villetty auki ja kudosta irrotettu. Niidenkin parantumisessa menee ainakin kolmisen kuukautta – jos mitään komplikaatioita ei synny. Lisäksi kyljissäni on edelleen pienet kipeät reijät, joista parina ekana päivänä meni rintojen sisään dreenit, eli sellaiset putket joiden avulla veri pääsi valumaan rintojen sisältä ulos.

Tähän mennessä olen itse säästynyt aika hyvin kaikelta ylimääräiseltä. Kipuni ovat olleet kuitenkin kovat ja se kyllä vaikuttaa aika paljon päiviini. Särkylääkkeet taas aiheuttavat toisenlaista kipua vatsaan. Kipujen vuoksi on myös hankala nukkua, eikä myöskään pelkästään selällään oleminen tai 24/7 käytettävien kireiden tukiliivien pitäminen auta siihen (tai selkäsärkyihin) ollenkaan. Olenkin ollut melkoisen äkäinen univajeen, tokkurausuuteni ja kipujeni kanssa. Ymmärrän nyt hyvin miksi sairauslomaa kirjoitetaan heti alkuun tuo neljä viikkoa. Jopa ihan Netflixin katsominen saattaa tuntua välillä liian raskaalta.

Kivut tuntuvat päivittäin hyvin erilaisilta. On pistävää, pistelevää, viiltävää, painavaa, puristavaa, jomottavaa, pulputtavaa, kiristävää, polttavaa, kirvelevää ja repivää kipua ja särkyä. Mustelmia saattaa ilmestyä ihan ihme kohtiin ja monta kertaa olen ollut ihan varma että jokin haavoista on auennut. Liikeiden kanssa pitääkin olla todella rauhallinen, eikä mitään mehupurkkia painavampaa saa missään nimessä nostaa.

Viime viikonloppuna jouduin lähtemään kiireen vilkkaa näyttämään itseäni keskellä yötä kirurgille, kun yksi haavaa peittävistä teipeistä irtosi ja alta paljastui todella rujon näköinen ja märkivä haava. Sulamaton tikki sieltä kuitenkin onneksi vaan teki tietänsä ulos haavan kautta, joten mitään hätää ei ollut – vaikka se hyvin hurjalta näyttikin. Nämä ovat juuri niitä yleisempiä komplikaatioita, että sulamaton tikki (jostain syystä ne eivät aina sula) puskee ihosta ulos avaten ihon uudestaan tai että haavan alle saattaa kehittyä mätää täynnä oleva onkalo. Aika hurjiakin juttuja olen nähnyt ja kuullut, joten täytyy uskoa lääkäreitä ja ihan oikeasti ottaa todella chillisti vaan.

Kaikesta huolimatta en voisi olla tyytyväisempi. Lähtisin kivuista huolimatta tähän milloin vaan uudestaan. Tissien lopullisen muodon ja koon näkee vasta noin vuoden päästä, ja toki ne jatkavat elämäänsä senkin jälkeen, ihan kuten mitkä tahansa tissit. Nyt rinnoissa on vielä aika lailla turvotusta, vaikka sekin kokoajan pikkuhiljaa laskee. Vetovoimaa nämä uhmaavat edelleen ja päivieni suurinta hupia onkin ilmakyvyn aikaan hihitellä onnesta soikeana uudelle peilikuvalleni.

Minäkuvasta teistä muutama kyseli, että onko se muuttunut tai tuntuuko nyt jotenkin erilaiselta. Täytyy sanoa että että jos joltain tuntuu, niin tosi hyvältä ja siltä, että tällainen minun kuuluukin olla. Vaikka olen koko aikuisikäni tiennyt omaavani isot rinnat, hätkähdin vielä kolmekymppisenäkin itsestäni otettuja valokuvia – en vaan ikinä muistanut että ne olivat NIIIN isot.

Vanhoja tissejä ei siis ole ollut yhtään ikävä enkä ole tuntenut minkäänlaista identiteettikriisiä. Moni leikkauksessa käynyt on kertonut niska ja selkäkipujen jääneen heti leikkauspöydälle, mutta itselläni ei niin valitettavasti ole käynyt. Tai siis olisi varmasti, jos selällään nukkumisesta ei olisi tullut näitä uusia jumeja. Uutta suorempaa ryhtiä pitää edelleen treenata, sillä vanhasta tottumuksesta olkapäät kääntyvät eteenpäin vaikka painoa ei enää niin paljoa ole.

Enemmän olen vain tosi innoissani. Odotan jo kovasti aikaa kun pääsen näistä tukiliiveistä eroon ja pääsen vihdoin ostamaan kapeaolkaimellisia rintsikoita ihan tavallisista liikkeistä ja mallistoista. Eniten ehkä odotan kuitenkin sitä, kun voin kulkea ihmisten ilmoilla kokonaan ilman liivejä. Ihan free the nipplenä aion pistää menemään aina kun mahdollista :D Kerroinkin aiemmassa postauksessa että olen käyttänyt rintsikoita kolmasluokkalaisesta saakka, eli aika monta vuotta tätä onkin odotettu!

Blogi siis päivittyy edelleen normaalia hitaammin, mutta parantuminen onneksi edistyy. Kuitenkin jopa muutamaan sähköpostiin vastaaminen vie ihan voimat, ja niitä sori tiedän että olet saikulla, mutta voisitko ihan äkkiä vain… -viestejä tulee päivässä useampi. Välillä onkin tosi turhauttavaa kun haluaisi tehdä enemmän, ja välillä tekeekin, mutta ihan hetkessä sitä sitten voimat tyrehtyykin. Kaiken kukkuraksi iski vielä flunssa päälle ja puhkeava viisaudenhammaskin tulehtui. Onneksi mieli on kuitenkin iloinen, kaikesta kivusta ja huonosti nukutuista öistä huolimatta. Eli ei ihme että juuri tämä leikkaus parantaa tutkimusten mukaan kaikista eniten potilaiden elämänlaatua.

Oikeastaan vähän yllätyin että niin moni teistäkin oli tätä leikkausta miettinyt, halusi kuulla siitä lisää tai jopa käynyt itsekin siinä. Sanoin aiemmin etten tuskin tästä aiheesta hirveästi kirjoittele, mutta toki jos kiinnostusta näinkin paljon on niin kysykää ihmeessä ja palaan taas aiheeseen kun jotain uutta kerrottavaa tulee.


PUHUTAANKO TISSEISTÄ?

18/10/2013

a-beautiful-body-book-project-jade-beall-87383jade beall breastjade beall breast cancerjade beall zenske-telo-krasa-strie-vaha_jadebeall  breastjade-beall-estrias-sin-complejosbeall2

Kesällä aluilleni pistämäni A Beautiful Body haaste aiheutti paljon keskustelua sekä sai mediahuomiota. Ja sitä se tekee edelleenkin, vaikkakaan ei enään ihan samassa mittakaavassa. Tavalliset naisvartalot puhuttivat paljon ja se kertoo mielestäni siitä ettei aiheesta ole julkisesti puhuttu tarpeeksi. Tai eihän aiheesta tarvitsisi jutella jos se ei olisi ongelma. Mutta valitettvasti ylipäätään jonkinlaisen vartalon omaaminen tuntuu olevan lähes jokaiselle naiselle jonkinmoinen ongelma. Miksi?

Tissit ovat varmaan yksi yleisimmistä kohdista joihin naiset eivät itse itsessään ole tyytyväisiä. Ne ovat usein liian pienet tai liian isot, liian roikkuvat, eripariset tai liian tyhjät. Luin muuten jostain että on enemminkin normaalia että rinnat ovat ns. eriparia kuin että ne olisivat aivan samanlaiset. Erilaisia kauneusleikkauksia tehdään jatkuvasti enemmän ja yhä nuoremmille, leikkaukset ovat nykyisin oikeastaan kaikkien saatavilla ja laskut on mahdollista maksaa osamaksulla.

En täysin teilaa kirurgisia toimenpiteitä kosmeettisista syistä, mutta eikö oikeasti olisi vain niin paljon hienompaa (ja halvempaa) alkaa hyväksymään itseään sellaisena kuin on? Jos itseensä ei ole tyytyväinen ei ne silikonit sitä välttämättä muuta mihinkään. Aina tulee jotain uutta korjattavaa. Me vanhenemme ja eletyn elämän jäljet näyvät kehossa. Se on luonnollista ja kaunista.

YLE:llä on tällä viikolla vietty tissi-viikkoa. Idea lähti, tänään ulos tullessa, Stradan kuvauksissa, joissa tehtiin body paintingia. Juttu käsitteli vartalonmaalausta taiteena, mutta sai niin toimittajan kuin muutkin toimituksen naiset keskustelemaan laajemmin siitä, mikä suomalaisten naisten suhde omaan vartaloon oikein onkaan. Mikä niissä ihan tavallisissa tisseissä oikein mättää?

Kävin tällä viikolla myös juttelemassa samasta aiheesta YLE Puheen radio-ohjelmassa, muutaman teistä lukijoista ehkä kuulivatkin sen? Kanssani naisten kehonkuvasta keskustelemassa oli kehoterapeutti Riitta Saarikko.

Mikä siinä omassa mielessä sitten mättää? Miksi nuoresta saakka olemme usein niin tytyymättömiä omiin itseemme? Tuleeko se median kautta, koulusta, kotoa, mistä? Ja uudestaan, miksi?

Upeat kuvat Jade Beall.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista ja Pinterestistä.