SEIKKAILUPÄIVÄ

22/11/2017
Kommentit pois päältä artikkelissa SEIKKAILUPÄIVÄ

Meidän koko matkamme oli kyllä yhtä suurta seikkailua päivästä toiseen, mutta yksi näistä päivistä oli vähän yli kaikkien. Lähdimme nimittäin tutkimaan lähisaaria pitkähäntäveneen kyydissä yhdeksi päiväksi.

Kaikenlaisia opastettuja ja valmiiksi suuniteltuja retkiähän tuolla Koh Lantalla riittää. Retkiesitteitä on kaikkialla. Vaikka saarella asuu paljon paikallisia, niin myös turismi on siellä hyvin vahvassa osassa. Eikä ihme, sillä saarilla pääsee tuntemaan hyvin paikallisen elämän ja luonto tuolla on ihan mielettömän kaunista – siis ihan oikeasti henkeäni salpasi useaan otteeseen kun näin omin silmini sen kirkkaan turkoosin veden ja vedestä kohoavat kalliot, valkoisen hiekan, värikkäät kalat ja korallit sekä taivaalla liitelevät kotkat.

Isomalla porukalla tuolla matkaileva voisi vuokrata veneen ja kuskin päiväksi, ja mennä juuri sillä aikataululla niille saarille mille tahtoisi, mutta itse koin helpommaksi varata meille valmiin retkipaketin. Koska en varannut sitä hotellin tai matkatoimiston kautta, sain neuvoteltua meille suoraan sähköpostin kautta vielä pienen alennuksenkin.

Lähdimme matkaan samana aamuna, jona myös vaihdoimme hotelliamme, joten meidän piti ottaa kaikki tavaramme mukaan. Ensimmäiset sydämentykytykset saikinkin jo heti alussa, kun jännitin että olisivatko auton katolle ilman sen kummempaa kiinnittämistä heiteyt matkalaukkumme enää siellä kun pääsisimme satamaan. No, olivathan ne!

Ajelimme puolen tunnin verran Koh Lantan Old Towniin jossa siirryimme veneeseemme. Meitä retkelijöitä oli yhteensä parisenkymmentä, joista Kaapo ja Elvis ainoat lapset. Olin onneksi ottanut mukaan pojille omat snorkkelit, sillä sellaisia ei heille veneessä ollut. Ensimmäinen etappimme olikin noin tunnin ajon jälkeen snorklaus suoraan veneestä. Olin varautunut siihen, etteivät pojat ehkä uskaltaisi tulla kaloja kuhisevaan veteen, mutta molemmat olivatkin ihan tosi reippaita ja rohkeita. Elvis jopa putosi veteen melko korkealta, liukkaissa veneen tikkaissa – mutta ei ollut moksiskaan.

Snorklailun jälkeen siirryimme paljon odotetulle etapille, nimittäin Emerald Cave laguunille. Tämä paikka ei ulkoapäin eroa mitenkään muista vedestä nousevista kalliolohkareista, mutta sen sisälle pääseekin uimalla pimeän ahtaan luolan läpi.

Saimme pelastusliivit päälle ja sitten lähdimme seuraamaan otsalampulla varustunutta opastamme. Aluksi luolassa riitti vähän päivänvaloa ja sen tippukivimäisillä seinämillä oli tuhansittain kiinnittyneitä ja osittain kai kivettyneitä simpukoita. Pikkuhiljaa valo loppui ja tunneliin tuli pilkkopimeää. Aallot hakkasivat luolan sinämiin aiheuttaen aavemaista ääntä. Olin ihan varma että pojille tulisi paniikki, joku rupeaisi itkemään tai haluaisi pois – mutta ei, molemmat olivat aivan innoissaan!

Pikkuhiljaa valo alkoi taas kajastamaan ja yhtäkkiä edessämme siinsi turkoosina hohtava matala laguuni. Oli ihan mieletöntä uida pimeästä pelottavasta luolasta keskelle sellaista paikkaa, se ei tuntunut melkein todelliselta. Pientä valkeaa hiekkarantaa ja lähes kuumaa vettä ympäröivät korkealle nousevat kallioseinämät, jotka olivat aivan täynnä viidakkomaista kasvillisuutta. Keerotaan, että aikoinaan merirosvot ovat käyneet piilottamassa aarteitansa tänne.

Laguuni on nykyisin turistien suosiossa ja sinne saapuikin jatkuvasti letkassa lisää porukkaa. Osa ihmisistä vain istui vedessä ja ihmetteli ja ihasteli sitä taianomaista paikkaa. Pojat olivat aivan innoissaan ja leikkivät ja kahlasivat ihanassa sileäpohjaisessa vedessä. Pian meidän olikin aika jo jatkaa matkaa takaisin luolan kautta veneelle.

Ajelimme taas toiseen paikkaan snorklaamaan suoraan veneestä. Viihdyimme poikien kanssa lähes tunnin vedessä kaikenlaisia pieniä kaloja ja merisiilejä ihmetellen. Oppaat heittivät lähellemme vesimelonin paloja, jotka houkuttivat ihan hirveät määrät kaloja lähellemme. Elvistä jopa näykkäsi yksi kala jalasta, mutta ei hän siitäkään paljoa välittänyt. Olin edelleen aivan ihmeissäni (sekä ylpeä) miten molemmat olivat niin rohkeita ja reippaita, vaikka päivä oli pitkä ja fyysisestikin rankka.

Viimeinen etappimme oli Koh Ngain lähes autio saari, jossa myös söimme lounaan. Ruokailun jälkeen jokainen hommaili omiaan ja valkealla paratiisirannalla oli ihanan raukea ja pysähtynyt tunnelma. Vesi tuntui täälläkin lähes liian kuumalta ja minä keskityin lähinnä kokikseeni sekä poikien leikkien seuraamiseen. Maisemat rannalta olivat huikeat. Kauempana merellä näkyi ukkosmyrksy, joka maalasi taivaan epärealistisen siniseksi.

Kotimatkalla kaikki oli ihan sinistä ja utuista, arvelin että sade ehkä osuisi myös kohdallemme, mutta yhtäkkiä olimmekin ihan keskellä kovinta kaatosadetta jota olen koskaan kohdannut. Aluksi se oli huvittavaa, mutta kun vene ei tuntunut pääsevän eteenpäin, moottori savutti ja jokainen aalto otti ikävästi vatsanpohjasta huomasin puristavani molempia poikia kainaloihini rystyset valkoisina. Huomasin että muutkin matkustajat alkoivat vakavoitumaan, kun vettä tuli aivan täysillä kun saavista ja salamat välkkyivät ympärillä. Katoksesta huolimatta olimme kaikki aivan litimärkiä.

Päivän suurin seikkailu olikin lopulta itse kotimatka ja tarkemmin ottaen laivasta poispääsy. Päästääksemme laiturille meidän piti ensin kiivetä aalloissa hyppivästä veneestä vieressä olevaan toiseen veneeseen. Koska satoi niin rankasti, ei eteensä edes meinannut nähdä. Toisesta laivasta meidän piti vielä kiivetä omistuisia ruostuneita metallitankoja pitkin simpukoilla vuorautuneille, vanhoille, osittain murentuneille betonirappusille. Minulla oli kainalossani varmaan viisikymmentä kiloa litimärkänä painanut iso kangaskassimme ja yritin vain olla putoamatta veteen samalla kun katsoin epäuskoisena miten Elvistä vain heitettiin edessäni mieheltä toiselle ylös laiturille.

Laiturilla meitä odotti auto, jossa olivat sisällä myös matkatavaramme. Koska auto oli täysi, pääsivät pojat kuskin kanssa etupenkille, mutta minä sain mennä taakse avolavalle. Sade alkoi pikkuhiljaa hellittämään mutta sydän vielä hakkasi aivan täysiä. Samalla kuitenkin nauratti. Auto kaahasi ihan hirveää vauhtia, kenelläkään ei toki ollut turvavöitä ja tielle hyppäsi eteen milloin ankkoja, milloin, vuohia, yksi apina ja mopoja joita näytti ekalla silmäyksellä ajavan vain pikkulapsi. Mutta olihan siellä takana sitten koko muukin perhe kyydissä.

Kun illalla kävelimme täydellissä pimeydessä vilkkaan autotien laitaa kilometrin lähimmälle ruokakaupalle sammakoiden hyppiessä jaloissamme pystyin vain toteamaan, että aikamoinen seikkailu. Muita mieleenpainuvia juttuja matkan aikana oli myös se kun törmäsimme lehmälaumaan matkalla uimarannalle ja yksi vasoista lähti seuraamaan meitä, toki yö sairaalassa oli myös ihan oma seikkailunsa, samoin kaikki paikasta toiseen matkustaminen ja kulkuneuvosta toiseen ehtiminen, eksyminen sivupoluille jonnekkin metsään sekä kansallispuistossa viidakossa käppäily. Noh, koko reissu oikeastaan.

Moni on kehunut sitä miten rohkea olen ollut kun lähdin yksin lasten kanssa matkaan, minä puolestaan olen kuitenkin todella otettu ja ylpeä siitä, miten mahtavia, reippaita, uteliaita, rohkeita, elämänjanoisia ja ennakkoluulottomia poikia minulla olikaan matkassa mukana <3


YÖ SAIRAALASSA

18/11/2017

Niinhän siinä sitten kävi, että edellisen kaikki on mennyt niiiin hyvin-postauksen jälkeen aloin voimaan huonosti. Mikään ruoka tai juoma ei pysynyt sisällä, ei oikeastaan edes maistunut, ja kaiken kruunasi kovat vatsakarampit, päänsärky ja lopulta myös kuume. Makasin horkassa peiton alla ja kun minulla ei ollut edes voimia soittaa lääkäriin tajusin, että nyt viimeistään olisi sen aika – ennen kun menen huonompaan jamaan. Seuraavana aamuna meillä olisi nimittäin aikaisin lähtö parin tunnin ajomatkan päässä olevalle kentälle ja siitä lentäen Bangkokiin. En ollut edes pakannut vielä.

Sain tilattua lääkärin hotellille ja toivoin että saisin häneltä jotain lääkettä nestetasapainon palauttamiseen. Yllätys olikin suuri kun turkimuksen jälkeen meidät passitettiinkiin amulansiin ja ilmoitettiin että minun pitäisi olla tiputuksessa ainakin yksi yö, ellei jopa enemmänkin. Nappasin pojille iPadin mukaan ja sitten mentiin.

Aluksi sairaalassa kaikki tämä tuntui ihan hätävarjelun liitoittelulta, mutta yöllä kun kuumeeni nousi neljäänkymppiin ja vatsakrampit vain pahenivat, olin tyytyväinen siitä että olin hakeutunut hoitoon ajoissa. Tässä vaiheessa toivoin kyllä myös monta kertaa että voisin teleportata itseni suoraan kotiin. On tosi kurjaa sairastaa ulkomailla, varsinkin tuolaisessa ei niin kovin modernissa sairaalassa ja vieläpä yksin lasten kanssa.

Olin pyytänyt lääkäriä tulemaan jo viiden aikaan aamulla katsomaan, joskos voisin päästä pois ja voisimme jatkaa matkaa suunitellulla tavalla. Onnekseni voikin jo paljon paremmin. Olin saanut tiputuksessa myös antibiottia suoraan suoneen ja lääkäri epäilikin minulla olevan likaisesta ruuasta tai vedestä tullut suolistotulehdus. Sain luvan lähteä sillä ehdolla, että hakeutuisin heti uudestaan lääkäriin jos oloni menisi yhtään huonommaksi tai ei kohentuisi parin päivän sisällä.

Saimme ambulanssilla kyydin takaisin hoteillille jossa minulla oli puoli tuntia aikaa pakata kaikki tavaramme. Respassa autokyytimme kentälle jo odottelikin ja kahden tunnin matka ilmastoidussa vanissa menikin yllättävän hyvin. Lentokentällä aloin voimaan vähän huonommin, mutta sain sielläkin onneksi juotua elekrtolyyttijuomia, joten pysyin ihan voimissani. Myös puolentoistatunnin lentomatka meni hyvin ja sain siellä jopa syötyäkin vähän.

Taksimatkalla hotelliin kaikki alkoi kuitenkin mennä huonommin. Matka kesti noin 45 minuuttia, josta oksensin puolet. Molemmat lapset olivat onneksi juuri nukahtaneet, muuten hekin olisivat alkaneet yrjöämään. Osaksi huono-oloni juhtui ihan normaalista matkapahoinvoinnista ja siitä, että autoon porotti aurinko, ulkona oli 33 astetta lämmintä eikä autossa ollut lainkaan ilmastointia.

Onneksi hotellimme täällä Bangkokissa on ihan super ihana. Meillä on tälläinen vaatimaton 70 neliön yhden makkarin sviitti, joten lapset touhusivat omiaan olkkarissa, kun minä makasin illan sängyssä. Onneksi sängystä ja täältä 25. kerroksesta on ihan mielettömät näkymät joelle. Täällä kelpaa sairastaa kun jopa kylpyammeessa on oma tyyny. Muutenkin on jotenkin helpompi olla kipeänä täällä ”sivistyksen” keskellä. Autenttisessa Thaimaalaisessa saaritunnelmassa bambuhökkeiden keskellä oli ihanaa juuri niin kauan kun oli itse terveenä.

Tänä aamuna yöunien jälkeen olo on jo onneksi parempi ja sain jopa jotain syödyksi tuolla parhaimmalla hotelliaamupalalla mitä olen ikinä nähnyt. Kaikki Aasialainen ruoka tosin ällöttää, ja luulen että joudun kiertämään ne vielä vähän aikaa kaukaa, mutta saa täältä onneksi myös hyviä croissantteja ja vesimelonia :D

Sairaalan joutumiminen yksin lasten kanssa reissatessa olikin ehkä se suurin huolenaiheeni – mutta nyt sekin on tapahtunut ja siitä on selvitty! Pojat ovat olleet niin uskomattoman reippaita ja ymmärtäväisiä että meinaan ihan liikuttua. Maailman parhaat reissukaverit! <3


ALL GOOD

16/11/2017

En voi uskoa tätä, mutta meidän reissu alkaa jo lähenemään loppuaan. Tai no vielä viisi päivää, mutta tätä menoa menee vain hujaus ja ollaankin jo koneessa matkalla kohti kotia. Blogi on ollut reissun ajan paljon hiljaisempi mitä olin alunperin suunnitellut. Olisi teille ihan kauheasti kerrottavaa ja pää pursuaa erilaisia postausideoita, mutta vitsit että tuo aurinko, kuumuus, uiminen ja kaiken ihemettely väsyttää niin, että illalla kun pääsen tähän koneen ääreen ei silmät yksinkertaisesti vaan pysy auki.

Tänään minulla on mennyt koko iltapäivä ja ilta siihen, kun olen yrittänyt etsiä meille edullisia lentoja ja hotellia Bangkokista. Ja samaan aikaan soimannut itseäni siitä, että miksi en vaan varannut niitä kaikkia jo aiemmin. Monen mutkan ja hotellin raivostuttavan hitaan netin rämpyttämisen jälkeen nekin on nyt vihdoin hommattu. Tutustuin tänään Hollantilaiseen perheeseen ja he kertoivat olleensa kolme yötä asumassa laivassa, josta he vain kävivät snorklaamassa aamusta iltaan. Aloinkin jo miettimään että joskos mekin menisimme meidän viimeisiksi päiviksi sellaiseen, mutta toisaalta on kiva kokea myös Bangkokin vilinä. Eikä kotimatkakaan ole sitten yhtä pitkä, kun osa matkaa tulee taitettua jo perjantaina. Ensi maanantaille meille jää sitten enää kaksi pitkää lentoa.

Tänne Koh Lantalle reissaaminen ominpäin olikin tosiaan aikamoinen urakka. Lennot minulla oli aluksi siis vain Dohassa tehtävän välilaskun kautta Bangokiin. Välissä oli muistaakseni kolmisen tuntia, ja vaikka olen aika ajatellut että lasten kanssa suorat lennot ovat helpommat, niin jatkossa ehdottomasti välilaskulla jos mahdollista! Oli tosi kiva päästä jaloittelemaan ja purkamaan energiaa leikkipaikalle muutamaksi tunniksi lentojen välissä. Lähdimme matkaan lauantai-aamusta. Ensimmäinen lento kesti reilun viisi tuntia ja toinen kuusi. Dohassa jatkolentoome lähti kahdeksan aikaan paikallista aikaa. Toisen lennon aikana yöllä yritimme nukkua mahdollisimman paljon, mutta eiköhän vieremme sattunut kaveriporukka, jotka nauttivat mielummin ilmiasesta drikkitarjoilusta kun nukkumisesta. Olo olikin aika töttöröö kun Bangokissa olimme paikallista aikaa seitsemän aikaan aamulla.

Bangokissa meidän piti vaihtaa kenttää ja olinkin psyykannut poikia etukäteen, että siellä meillä ei olisi hetkeäkään hukattavaksi. Pääsimme onneksi lapsiperheenä jonon ohi passintarkastukseen ja oikean bussinkin löysimme yllättävän hyvin. Kukaan ei myöskään oksentanut tai muutenkaan protestoinut tulikuumassa, tunkkaisessa, hyppivässä, pomppivassa ja nykivässä bussissa, jolla kesti aika tarkkaan tunnin päästä toiselle kentälle. Tässä kohtaa pakka olisi voinut hajota totaalisesti, mutta onneksi pojat todistivat olevansa raudankovia reissumiehiä juuri silloin kun sille oli oikeasti tarvetta.

Toiselta kentältä meillä oli vielä puolentoista tunnin lentomatka Krabille, jonne olin tilannut paikallisesta matkatoimistosta meille yksityiskyydin Koh Lantan saarelle. Kentällä meitä odotti kuski ja pääsimme ilmastoidulla luxus-vanilla noin kahden tunnin (sisälsi myös autolauttamatkan) kestäneen matkan suoraan hotellillemme. Kuljetus oli vähän normaalia kalliimpi sillä meitä oli vain kolme, mutta ihan mielelläni maksoin parikyppiä extraa kaiken sen reissaamisen jälkeen.

Reilu 26 tuntia myöhemmin kotootalähdön jälkeen olimme siis perillä. Kun näin valkoisen hiekkarannan, tunsin kirkkaan turkoosin veden lämmön ja sain käteeni kookospirtelön samalla kun ihastelin yhtä upeimmista auringonlaskuista pystyin todeta sen kaiken olleen tuon reissaamisen arvoista.

Perillä pääsimme heti kivasti kiinni paikalliseen aikaan, ollaan itseasiassa oltu aikamoisia aamuvirkkuja! Aurinko täällä laskee jo kuuden aikaan illalla, joten on ollut kiva myös aloittaa päivä silloin kuuden jälkeen aamulla kun aurinko nousee. Kuumuuteenkin ollaan totuttu tosi hyvin, vaikka öisinkin täällä on sellaiset 28 astetta lämmintä.

Tällä hetkellä olemme toisessa majoituspaikassamme, sillä varasin meille kaksi eri paikkaa – jotta ehtisimme kokea mahdollisimman paljon. Vaikka ollaankin oltu paljon rannalla ja altaalla, niin ollaan koluttu paikkoja, rekteilty ja koettu paljon muutakin. Saarena tämä on kuitenkin aika suuri, mutta ollaan vedetty tämä jopa muutamaan kertaan päästä päähän. Suurimmaksi osaksi ollaan joko kävelty läheisiin paikkoihin tai menty taksilla tai tuktukilla. Mopo olisi täällä kätevin, ja vaikka monet turistitkin ajalevat täällä lapset kyydissä niin siihen minä en ole kyllä uskaltanut. Liikenne täällä rauhallisella saarellakin on tosi hurjaa, ja en ole edes ikinä ajanut mopoa tai skootteria. Mutta ehdottomasti se olisi helpottanut vähän eloa täällä.

Olenkin saanut etenkin instan puolelle jo paljon erilaisia toiveita postauksiin täältä saarelta – muutama on jo jopa varannut matkankin tänne nähtyään videoita paikasta. Ainakin meidän ekasta majapaikasta olisi tarkoitus postata pian, mutta jos tulee jotain muuta mieleen niin laittakaa ihmeessä kommenttia!

(Tämän kirjoitettuani itselleni iskikin sitten ihan kunnon turisti-ribbe ja tässä juuri olen tilaillut lääkäriä käymään hotellilla. Tästäkin huolimatta edelleen kaikki hyvin, onneksi on vakuutus, ilmastointi ja pojille ipadi) :D