BEST 9 – TARINAT KUVIEN TAKANA

1/01/2019
Kommentit pois päältä artikkelissa BEST 9 – TARINAT KUVIEN TAKANA

Oikein ihanaa alkanutta vuotta 2019 kaikille teille! Viime vuosi 2018 oli minulle merkittävä monellakin tapaa, mutta ennenkaikkea se jää mieleen tyttäremme odotusaikaan ja syntymään liittyen. Raskaus- ja vauvajutut ovat olleet ehdottomasti myös seuraajien mielestä niitä kiinnostavimpia sekä eniten tunteita herättävämpiä. Se kävi hyvin ilmi myös tehdessäni monen muun tapaan Instagramin Best Nine kuvakollaasiin, johon on koottu vuoden 2018 tykätyimmät kuvat.

1 Tyttäremme on syntynyt! Tiesimme tulevan vauvan sukupuolen jo niin varhaisessa vaiheessa kun se oli ultra-äänellä mahdollista saada selville. Halusimme kuitenkin pitää sukupuolen salassa viimeiseen asti, ainoastaan lähipiirimme tiesi asiasta.

Kun vauva sitten syntyi, en halunnutkaan kuuluttaa onneamme ja tyttäremme syntymistä koko maailmalle heti, vaan julkaisin tämän kuvan vasta muutama päivä sen jälkeen. Emme myöskään aluksi olleet ihan varmoja siitä, että miten paljon haluamme näyttää lapsestamme julkisuuteen. Tätäkin asiaa piti pohtia tovi.

Syntymästä kertovan kuvan valinta oli myös vaikeaa. Vauva oli pikkuruinen, mutta kuvissa sitä ei näe samalla tavalla. Jos katsoo kuvassa olevaa vaaleanpunaista liinaa, joka on todellisuudessa käsipyyhkeen kokoinen, alkaa mittasuhteita ehkä hahmottamaan paremmin.

2 Meille tulee vauva / Raskaudesta kertova kuva on todellisuudessa otettu jo vuoden 2017 puolella. Jokin outo tunne ajoi minut silloin apteekin raskaustestihyllylle, josta päätin ottaa tuplapakkauksen testejä. Tuplat siksi, että ajattelin näitä outoja tunteita tulevan jatkossakin, enkä todellakaan voinut uskoa että heti ekalla olisi tärpännyt.

Muistan edelleen kun päätin sitten helmikuussa jakaa tämän kuvan instaan. Makoilin (pahoinvoinnin kourissa) sängyllämme ja huutelin Oskulle toiseen huoneeseen että voinko mä jo kertoa tästä somessa!? Monet ystävämme ja perheemme tiesivät jo raskaudesta, useimmille kerroimme heti. Ajattelin myös niin, että jos raskaus sitten olisikin mennyt kesken en olisi halunnut myöskän salailla asiaa ja siksi lykätä asiasta kertomista.

3 Vauvalla on nimi / Myyn ristiäisiä vietimme vihdoin marraskuun lopulla ja ne olivatkin ihanat juhlat! Meillä oli ristiöisissä ammattikuvaaja mutta koska juhlasankari nukkui kastamisseremoian jälkeen juhlien loppuun saakka, on tämä kuva minun ottama. Yksi kummeista toimi apunani, kun itse seisoin tuolilla ottamassa kuvaa.

Tässä kuvassa juhlat ovat siis jo ohi ja siivoamme juhlapaikkaa. Yksi pöytäliinoista on levitetty lattialle ja vauva laitettu sen päälle. Olin joskus aiemmin nähnyt jossain kuvan, jossa maassa makaavan vauvan vierelle oltiin aseteltu vähän samaan tyyliin kukkia ja olinkin jo ennen juhlia ajatellut että tahdon samanlaisen kuvan. Kukatkin ostin ihan varstavasten. Niiden kanssa puinen ja kultaiseksi maalattu nimikyltti, joka oli juhlissa kakkukoristeena.

Juhlapaikkaa siivoillessamme jääkaapista löytyi myös vauvan kukkaseppele, joka oli tarkoitus olla päässä jo kastaessa. Onneksi saimme sen edes näihin kuviin. Vauvalla on kaulassaan myös minun vanha kultaketjuni, jonka halusin näkyvän kuvassa. Se kuitenkin valui kokoajan, enkä saanut yhtään edustuskelpoista kuvaa otettua niin että se näkyisi.

4 Post pregnancy / Tämä kuva on oikeastaan ensimmäinen kolmen kuvan sarjassa, jossa olen minä 3 tuntia, 3 päivää ja 3 viikkoa raskauden jälkeen. Tämä niistä siis ensimmäinen. Olen ottanut sen synnytyssalissa suihkusta tullessani. Se on mielestäni ihanan rehellinen kuvaus siitä, mitä vastasynnyttänyt äiti näyttää.

Raskauksien ja imetyksien myötä omaa muuttunutta kehoa voi olla joskus vaikea hyväksyä ja nähdä kauniina, ja tällä kuvasarjalla  muisttelin niin itseäni kun muitakin siitä, miten ihmeellisen työn se onkaan saanut aikaan ja kuinka tärkeää olisi sen sijaan arvostaa sitä ja antaa rauhassa aikaa raskaudesta ja synnytyksestä palautumiseen.

5 Ihana maha / Rakastin vauvamahaani, vaikkakin sen kanssa alkoi olemaan melko tukalat oltavat loppuvaiheessa. Moni taivasteli sitä miten iso vatsani oli, enkä pitänyt niistä kommenteista yhtään. Tottakai se oli iso, siellä oli vauva! Kaikilla meillä äideillä on erilaiset ja kokoiset vatsat – monella myös loppua kohti melko isot. Siksi kaikki se taivastelu jopa ärsytti. Näin jälkikäteen tuota muutama viikko ennen synnytystä otettua kuvaa katsoessani voin kuitenkin todeta itsekin, että olihan se iso!

6 Pikkuinen / Vauvan sänkyä hankkiessani päädyimme ostamaan kirppikseltä hänelle okisen korin, jonka pystyy kiinittämään keinujalkojen päälle. Ajattelin myös, että tässä korissa otettuja kuvia voi jälkikäteen vertailla ja nähdä, että miten vauva on kasvanut. Tässä kuvassa Myy on noin viikon ikäinen ja vaikka alkuperäisessä, ei rajatussa kuvassa, näkyy myös jalkani, on silti vaikea hahmottaa miten pikkuinen hän onkaan. Nykyään tuo kori toimii meillä lähinnä vaatteidensäilytyspaikkana.

7 Nuo silmät / Myy oli syntymästään saakka heti hyvin hereillä ja katseli uutta mailaa tarkkaavaisesti suurilla tummilla silmillään. Sain ihan mielettömän määrän kommennteja juurikin hänen syvästä ja viisaasta katseestaan, jonka mielestäni välittyy hyvin tässä yhden päivän ikäisenä otetussa kuvassa.

Tämä kuva on otettu potilashotellilla kun Osku on hakemassa minulla ruokaa. Otin kuvaa ihan ikkunan edessä niin, että verho on takanamme. Mietin tätä ottessani, että miltähän touhuni näyttää vastapäisellä ratikkapysäkillä olleille ihmisille.

8 Babymoon / Käytiin kesäkuussa reissussa ihan vain kahdestaan Oskun kanssa. Aloin leikkimielisesti kutsumaan sitä babymooniksi, sillä olin kuullut kahdinkeskisen matka ennen vauvan syntymää kutsuttavaksi sillä termillä. Ja tottahan se on, että tuskin pääsemme, tai halauamme edes mennä, kaksin reissuun vähään aikaan.

Kaiken ihanan lomailun ohella minulla oli toiveena saada ikuistettua ihana mahani myös kameralle. Ja reissusta jäikin etenkin mahtavia tilannekuvia masuni kanssa – olihan se näky kun makoilin altaassa uimapatjalla nacholautanen vatsani päällä. Tämän kuvan Osku otti saunan jälkeen vilvotellessamme. Se on yksi suosikkini.

9 Tissitakiainen / Myy on ollut tarkkaavaisuutensa lisäksi syntymästä saakkaan ihanan ilmeikäs. Kuten monet muutkin perheenjäsensä. Kuvatekstissä tämän kuvan alla vitsilen, että vauva ihmettelee kun sanon sanon hänelle, ettei hän voi kokoajan olla tississäni kiinni.

Ja sellaista se tosiaan oli ensimmäiset viikot. Meni päiväkausia kun vain imetin ja imetin ja imetin. Nyt jo mietin niitä aikoja kaihoisasti, vaikka silloin välillä sitä ei olisi jaksanut yhtään. Imetystaival oli monen syyn summana hankala lopulta imetys päättyi paljon aiemmin mitä olisin halunnut. Joskus mietin, että olisinpa osannut vaalia enemmän niitäkin hetkiä, kun en ole päässyt heräämisen jälkeen edes vessaan puhumattakaan aamupalan syömisestä tai vaatteiden pukemisesta, kun vauva on vain rinnalla ja on jo keskipäivä.

Aika vauvantäyteinen vuosi siis. Ihana <3


SUOMI 100-VAUVA

6/12/2018
Kommentit pois päältä artikkelissa SUOMI 100-VAUVA

Myy sai tänään jalkaansa itsenäisyyspäivän kunniaksi sukat, jotka saimme kiitokseksi synnytyksen jälkeen sairaalasta osallistumisestamme synnytystalkoisiin sekä putkauttamalla lapsen maailmaan Suomi 100- juhlavuoden kunniaksi.

No ei nyt ihan tosissaan, mutta tästä aiheesta ollaan kyllä saatu aika monta vitsiä väännettyä. Sukat saimme tosiaan kuitenkin sairaalasta.

Aika pian vauvan syntymän jälkeen kätilöt toivat synnytyssaliin korin, joka oli täynnä, muistaakseni Marttojen kutomia, erilaisia suomenlipuilla kirjailtuja sinivalkoisia villasukkia. Me valitsimme niistä nämä. Miten ihana ajatus ja ennen kaikkea ihana muisto.

Hyvää 101 vuotta täyttävän Suomen itsenäisyyspäivän iltaa kaikille! Ps. Muistakaa myös huominen Osta työtä Suomeen- päivä.


SYNNYTYS

30/08/2018

Meidän tyttären syntymästä tulee huomenna kaksi viikkoa täyteen, joten vihdoin olisi aika kirjoittaa siitä, ennen kun yksityiskohdat haihtuvat mielestä. Tiesin, että tulen varmasti päivittelemään blogia normaalia harvemmin vauvan syntymän jälkeen, mutta itsenikin ihan yllätti se, miten intensiivistä tämä vauva-arki voikaan olla. Meidän pikkuisen paino on noussut normaalia hitaammin ja siksi päivät ovatkin kuluneet lähinnä imettäessä tai maitoa pumpatessa. Aina välillä ollaan vähän nukuttu, mitä nyt vauvan tujottelulta ollaan maltettu. Tarkoitus ei kuitenkaan ollut että jopa läppäri pääsee ihan pölyyntymään – mutta tällaista tämä nyt on ja kaikesta huolimatta nautin kyllä (noh melkein) joka hetkestä.

Mutta siihen synnytykseen! Olin tämän kolmannen lapsen kohdalla aivan varma, että hän syntyisi hyvissä ajoin ennen laskettua aikaa. Molemmat pojat olivat syntyneet neljä päivää ennen laskettua, joten oman logiikkaani mukaan myös tämän olisi pitänyt tulla ihan viimeistään silloin. Mutta eipä tullut.

Vaikka aloinkin käymään kärsimättömäksi, tiesin omasta kokemuksesta ettei synnytystä saa käyntiin vanhojen uskomusten mukaan millään konstein. Vaikka myönnetään, tuli niitäkin testattua – vaikken nyt sentään rampannut portaita tai saunonut yötä päivää kuten viimeksi tein. Itseasiassa edellinen synnytykseni käynnistyi ihan vain kotisohvalla telkkaria katsellessa. Vielä niin että lapsen isä lähti juuri sinä iltana ulos kavereiden kanssa, koska ”tuskin se nyt tänääkään syntyy”. Ja itseasiassa juuri näin kävi tälläkin kertaa.

Minulla oli ollut puolitoista viikkoa vähän kipeämpiä supistuksia ja polttoja, etenkin iltaisin, jotka kuitenkin tulivat todella harvakseltaan ja loppuivat aina nukkumaan mennessä. Osku oli ollut passissa kotona jo monta viikkoa, mutta juuri tänä keskiviikonna oli hänen edellisviikonloppuna menehtyneen ystävänsä muistotilaisuus – jonne itsekin kannustin häntä menemään. Oli tiedossa että tilaisuus jatkuisi myöhään yöhön eikä välttämättä olisi ihan kuivimmasta päästä. Olin aivan varma ettei tänäKÄÄN iltana tapahtuisi mitään. Kunnes sitten tapahtui.

Katselin rauhassa Netflixiä sohvalla koko illan, välillä tosin kyykky-asennossa. Olin aiemmin sanonut, miten olisi hauskaa jos tämä synnytys alkaisi leffatyyliin niin, että lapsivedet vain yhtäkkiä menisivät ihan kunnolla ja lotisivat pitkin lattiaa. Ja niinhän siinä sitten kävikin niin, vaikka tosin yksin kotona eikä vaikkapa iltapäiväruuhkassa kaupan kassajonossa.

Nousin sohvalta mennääkseni vessaan kun yhtäkkiä housuun vaan lorahti jotain ja kunnolla. Ajattelin heti että kyseessä oli lapsivesi, sen verran paljon sitä tuli, mutta järkeilin sen vielä tässä vaiheessa olevan toiveistani huolimatta ihan vaan pissaa. Sitäkin kun etenkin näin loppuvaiheessa raskautta sattuu.

Päästyäni kylppäriin veden valuminen vain jatkui valtoimenaan reisiäni pitkin, eikä nesteen koostumusta tutkiessa ollut enää yhtään epäselvää mikä oli kyseessä. Veden joukossa lattialle putoili myös sitä kuuluisaa ja paljon puhuttua mystistä limatulppaa.

Siinä minä seisoin, päivää ennen laskettua aikaa, lammikossa ja nauroin. Vitsit, olin niin innoissani! Otin kuvan allani olevasta lammikosta ja lähetin sen Oskulle saatesanoin LAPSIVESI!!!! Yritin heti myös soittaa perään, mutta hän ei vastannut ja tilanne alkoi naurattamaan vielä enemmän. Tottakai tämä meni juuri näin. Noin puolen tunnin päästä Osku sitten huomasi viestit ja soittoni ja polki kotiin ennätysvauhdissa.

Koska lapsivesi oli väritöntä, eikä minua supistanut kun ihan todella harvakseltaan, pystyin jäämään vielä yöksi kotiin. 12h tunnin kuluessa minun pitäisi käydä näytillä sairaalassa, eli vasta seuraavana aamupäivänä klo 11. Pakkailimme rauhassa sairaalakassia, kävin suihkussa ja menimme nukkumaan.

Itse en kuitenkaan saanut unta, ensin innostukseltani ja sitten kokoajan kipeämmiltä supistuksilta. Supistuksia tuli kuitenkin vain 20-30 minutin välein, eli harvoin. Kävin uudestaan suikussa kipua lievittämässä ja yritin nukkua – ja aamuyöstä sainkin ainakin tunnin torkuttua. Toivoin kovasti että synnytys jo alkaisi kunnolla sillä samaan aikaan takaraivossa jyskytti aiempi, 102 tuntia kestänyt synnytys. Jossain vaiheessa aamuyötä myös nimittäin lapsiveden valuminenkin lakkasi. Voi kumpa edessä ei olisi samanlainen maratooni kun viimeksi!

Torstai-aamupäivänä lähdimme käymään Naistenklinikalla, jonne halusin kävellä. Kävelystä huolimatta supistukset tuntuivat vain laantuvan, mitä lähemmäs sairaalaa pääsimme. Päivystyksessä minusta otettiin streptokokkinäyte, jonka tulosta odotellessa jäin lapsen sykettä mittaavalle käyrälle. Supistukset yltyivät ja tekivät jo todella kipeää, mutta niiden välissä olin ihan ok. Ja väli oli edelleen kymmenestä minuutista kahteenkymmeneen. Kohdunkaula oli muutaman sentin auki. Lapsiveden tulo oli kätilön mukaan loppunut ilmeisesti siksi, että vauvan pää oli nyt laskeutunut ja kiinnittynyt ja toimi ikäänkuin tulppana, mutta senkin edestä tuli nyt kohdunkaulan kypsymisestä kertovaa verensekaista limaa (sori ällöttävä yksityiskohta).

Koska näyte oli puhdas sain luvan lähteä kotiin, mutta olisin saanut halutessani siirtyä myös synnytysosaston puolelle. Halusin lähteä kotiin, sillä arvelin hommassa vielä kestävän. Sain käynnistysjan vasta seuraavan päivän aamulle. Eli minun oli tarkoitus tulla silloin takaisin, jos synnytys ei käynnistyisi paremmin kunnolla ennen sitä. Kätilö kyllä arveli minun palaavan jo aiemmin, sen verran kipeää supistukset tekivät.

Käveltiin takaisin kotiin, tilattiin mäkkäristä ruokaa ja mentiin pihalle syömään. Supistukset olivat tosi kipeitä, mutta niiden välissä olin ihan kun ei mitään. Yritin selittää Oskulle fiiliksiäni, en oikein osaa kuvata niitä edelleenkään, mutta parhaiten tunnetta kuvasi että tunsin olevani todella haavoittuvainen. Tuntui hullulta mitä kehossa tapahtui ja tieto siitä mitä vielä tulisi tapahtumaan.

Kotona yritin vain lepäillä, sainkin vähän torkahdeltua ja yritin saada ajatukset pois katsomalla sarjaa. Koko päivä meni vähän sumussa, olin väsnyt valvotusta yöstä, minua stressasi mahdollinen käynnistys ja samalla jännitin jo valmiiksi aina seuraavaa tulevaa supistusta. Koska voimia oli kerättävä, päätimme vielä tilata alkuillasta pizzaa.

Jossain vaiheessa iltaa aloin olla jo huomattavan kipeä. Yritin helpottaa kipua suikussa, mutta siellä supistuksia alkoikin vain tulemaan tiheämmin ja tuntui että vain huusin, karjuin ja itkin koko siellä olo ajan. Jokaisen supistuksen myötä vaivuin yhä enemmän ja enemmän omaan maailmaani ja huomasin hakeutuvani ”yksin turvaan”, eli tässä tapauksessa puoliksi vaatekaappini sisään. Tunsin että nyt olisi aika lähteä sairaalaan, vielä kun pystyn supistusten välissä kävellä. Olimme sairaalassa noin kymmenen jälkeen illalla.

Supistukset olivat aivan hirveitä. Tunsin todella suurta epäonnistumista kun en pystynyt rentoutumaan tai hengittämään normaalisti niiden aikana. Itkin ja huusin etten pysty tähän. En ollut toivonut tulevalta synnytykseltä oikeastaan mitään muuta, kun että pystyisin luottamaan itseeni ja omaan kehooni. Osku ja kätilö kannustivat ja kehuivat minua kovasti, mutta tuntui silti että minun olisi pitänyt kestää kipu paremmin.

Kohdunsuu ei kivuista huolimatta ollut auki paria senttiä enempää ja supistusten väli vaihteli edelleen viidestä minutista reiluun kymmeneen minuuttiin. Päätin ottaa kipulääkettä, piikillä pistettävää Oxynormia sekä selkään laittettavan Tens-laitteen. Näiden avulla selvisin muutaman tunnin ajan. Supistukset olivat edelleen kipeitä, mutta mielikuvien ja ajoittaisen matalan äänen avulla pystyin jopa hengittelemään ne läpi huutamatta. Hetken aikaa olin niin pöhnässä että jopa naureskelin ja höpöttelin omiani. Lääkkeen vaikutuksen olisi pitänyt kestää jopa kuusi tuntia, mutta parin tunnin jälkeen kauhea kipu palasi.

Parin tunnin aikana kohdunsuulla oli kuitenkin tapahtunut edistystä. Kuten edellisessäkin synnytyksessä, rentoutuminen sai myös avautumisen aikaan. Koska supistuksia tuli entistä tiheämmin, noin viiden minutin välein, enkä tuntenut enää lääkkeen vaikutusta, siirryimme synnytyssaliin. Kello oli tulloin noin neljä-viisi aamulla.

Salissa yritin selvitä hetken ilokaasun ja tens-laitteen turvin jumppapallolla istuen. Kipu kuitenkin tuntui vain yltyvän, kaasua säädettiin pyynnöstäni vielä vahvemmalle, enkä juurikaan lopettanut sen hengittämistä edes supistusten välissä. En muista pyysinkö itse vai ehdottiko kätilö minulle epiduraalia, mutta päädyttiin siihen että nyt olisi hyvä hetki laittaa ainakin kanyyli valmiiksi. Tämä tarkoitti sitä, että jouduin luopumaan selässäni olleesta tens-laitteesta. Koin että laitteesta oli aika paljonkin hyötyä, vaikka muutaman tunnin käytön jälkeen se alkoikin vähän sattumaan. Tuntui silti hyvältä ikäänkuin jakaa kipua muuallekin ja saada edes osa alavatsaa repivän kivun huomiosta muualle.

Anestesialääkäri saapui  huoneeseen muistaakseni melko pian ja alkoi osio jota olin jo etukäteen pelännyt – eli pistoksen laitto selkärankaan. Kaapon synnytyksessä, sektion yhteydessä, minua nimittäin pistettiin kahden lääkärin voimin viisi tai kuusi kertaa ennen kun kanyylin laitto onnistui. Eikä se mennyt ihan kerralla putkeen tälläkään kertaa, vaan vasta kolmannella pistämisellä se saatiin osumaan oikeaan paikkaan. Koko hommassa meni melkein tunti. Hirveintä oli yrittää pysyä ihan paikallaan supistuksen tullessa, samalla kun tunsin selkäytimessäni pyörivän neulan. Kätilö kehoitti minua hengittämään ilman ilokaasua supistusten välissä, mutta minä vain pudistin päätäni ja tungin naamaani syvemmälle maskiin. Ilokaasupöhnä oli ainut jonka avuilla pystyin olla tilanteessa jotenkin päin. Vaikka se saikin ajantajuni vääristymään ja tuntumaan että kaikki kesti paljon pidempään.

Päädyttiin siihen, ettei ihan heti minulle annettaisi kaikkia mahdollisia lääkkeitä, vaan epiduraali jaettiin kahteen eri osaan. Jo tämä vei terävintä kipua kivasti pois, ja mikä parasta, sain hetken rentouduttua. Jalat menivät vähän lötköiksi, pää sumeaksi ja ihoa alkoi kutittamaan, mutta tunsin että ehkä selviänkin tästä koetteluksesta. Kävin vessassa ja tarkoitus oli sen jälkeen jäädä pystyasentoon, mutta aloin voimaan vähän huonosti joten menin takaisin sänkyyn.

Kuuden jälkeen kipu alkoi taas palailemaan liian kovaa, joten sain selkärankakanyylin kautta vielä toisen osan lääkkeestä. Tarkistettiin myös kohdunsuun tilanne ja olinkin jo noin seitsemän-kahdeksan senttiä auki. Osku nukahti hetkeksi ja itse vain makasin pienessä lääkepöhnässä sängyllä oikeastaan aika fiiliksissä. Hörppäilin mehua ja katselin ikkunasta nousevaa aurinkoa. Ulkona kirkastui ihan samanlainen aurinkoinen syksyinen sää, kuten oli myös molempien poikien syntymäpäivinä.

Seitsemältä kätilö totesi kohdunkaulani olevan yhdeksän senttiä auki. Olin ihan fiiliksissä, sillä tunsin että kohta pääsen ponnistamaan. Osku nukkui edelleen, minä makasin sängyssä (sillä jalat olivat vieläkin vähän voimattomat) ja napsin viimeiset selfiet mahan kanssa. Osku alkoi heräilemään ja minä siirryin jumppapallolle istumaan.

Hengittelin edelleen supistusten tullessa aina myös ilokaasua. Siitä oli varmasti apua, mutta sen voima oli osittain ehkä myös psykologinen – sain siitä jonkinlaista turvaa ja pystyin myös hengittämään sen avulla rauhallisemmin. Puoli kahdeksan aikaan aloin tuntea entistä vahvemmin että minua alkaa ponnistuttamaan ja sitten se tunne iski yhtäkkiä aivan täysillä (ihan mahtava tunne muuten.

Pyysin Oskua soittamaan kelloa. Kätilöllämme oli juuri samaan aikaan vuoronvaihto ja hänellä kesti hetki tulla huoneeseen. En ollut alkanut vielä ponnistamaan, mutta tunsin että joka supistuksella vauva tuli ihan itsestään jo vähän lähemmäksi. Huoneeseen tuli myös uusi kätilömme sekä kätilöopiskelija. Sirryin sängylle ja he varmistivat että olin kokonaan, 10 senttiä, auki ja sain luvan alkaa ponnistamaan.

Minulta kysyttiin että missä asennossa tahtoisin ponnistaa. Toiveeni oli ponnistaa pystyssä, mahdollisesti jostain samalla vetäen tai roikkuen. Ehdotettiin joskos kääntyisin ja kokeilisin ponnistaa sängyllä kontilteen. Sängynpääty nostettiin niin, että olin sitä vasten polvillani. Pidin päädystä kiinni, johon sain ihan sattumalta myös ilokaasumaskin laitettua niin, että se osui suoraan kasvoilleni ja pystyin hengittämään siitä ilman että pidin maskista kiinni.

Tunsin miten vauva työntyi itsestään alaspäin enkä ensimmäisten supistusten aika uskaltanut ponnistaa ollenkaan itse, pelkäsin että minua sattuu tai että repeän pahasti. Minusta tuntui että vauvan pää oli jo osittain ulkona, vaikkei se vielä ollut. Vasta lukuisten kannustusten saattelemana uskalsin alkaa ponnistamaan kunnolla. Oikeastaan siinä vaiheessa oli jo vähän pakko, sillä paine oli niin kova. Huusin, karjuin, itkin, karjuin lisää ja välillä hengitin lisää ilokaasua.

Vauva syntyi seitsemän yli kahdeksan ja ponnistusjakasi merkiin reilu viisitoista minuuttia. Oli hullu tunne kun vihdoin vauvan pää putkahti ulos. Onneksi seuraavaa supistusta ei tarvinnut odottaa kauaa ja sillä sainkin ponnistettua vauvan ulos. Kun hartiat olivat ulkona koko loppu vauva vain valahti rytinällä ulos. Vauva alkoi heti parkumaan ja niin aloin minäkin. Kätilöt olivat tietysti ottaneet vauvan vastaan, mutta koska olin kaikkiin selin olin ainut joka ei häntä nähnyt. Olin edelleen polvillani sängyllä ja vauva ojennettiin syliini alakautta jalkojen välistä.

Minun piti taiteilla itseni kääntymään sängyllä, vauva sylissäni oikein päin istumaan. Vauva ei näyttänyt yhtään siltä mitä olin etukäteen ajatellut. Mutta siinä hän oli, parkuva, vauvankinasta tahmea, hieman sinertävä ja kuuma tyttäremme.

Istukka syntyi helposti yhdellä ponnistuksella ja sen jälkeen (vai sitä ennen, en ole varma) Osku leikkasi napanuoran. Koska en menettänyt synnytyksessä juurikaan verta enkä saanut mitään repeämiä tai tikkejä olin lähes heti ihan tolpillani. Mitä nyt silmänaluset olivat tummat kahden yön valvomisen jäljiltä.

Vietimme hidasta aamua synnytyssalissa. Ihmettelimme vauvaa joka alkoi pikkuhiljaa näyttämään ihan itseltään ja juuri meidän rakkaalta lapseltamme, harjoittelimme imetystä, söimme aamupalaa ja jossain vaiheessa vauva kylvetettiin ja mitattiiin ja minä pääsin suihkuun. Kuusi tuntia synnytyksestä siirryimme perhepesähotelliin.

Vaikka synntystys siinä hetkessä tuntuikin ajoittain ihan hirveältä jäi synnytys mieleeni positiivisena kokemuksena. Minulle ei jäänyt fiilistä että olisin epäonnistunut jossain tai että jotkut asiat olisivat voineet mennä eritavalla. Sain pelkkää positiivista kannustusta niin Oskulta kun sairaalan henkilökunnaltakin. Erityisesti ponnistusvaihe jäi mieleeni tosi hienona kokemuksena. Oli mahtavaa että minulle löytyi heti ihan täydellinen ponnistusasento ja että se meni jotenkin ihan omalla painollaan.

Ja ne lääkkeet, ah ne ihanat lääkkeet. Nyt tässä toisessa alatiesynnytyksessä vahvistui se, että minulle sopii synnytyksessä lääkkeellinen kivunlievitys. Näin ei kaikilla ole. Osalla esimerkiksi epiduraali voi hidastaa synnytyksen kulkua, omalla kohdallani asia on päinvastoin. Synnytys alkaa etenemään vasta kun saan rentouduttua kunnolla. Myös tässä synnytyksessä olin etukäteen valmis menemään mahdollisimman luomusti, mutta sen edetessä oli selvä että tarvitsin jotain vettä vahvempaa. Yritin kyllä tehdä erilaisia mielikuvaharjoituksia, mutta tällä kertaa ne eivät omalla kohdallani toimineet – ja se on ihan ok näin.

Ei ollut tarkoitus kirjoittaa tästä muutamaa kappaletta pidempää tekstiä, mutta niin vain tästä nyt tulikin ihan perinteinen blogi-synnytyskertomus. Tiedän että osa lukee näitä todella mielellään ja osalle, etenkin synnyttämättömille nämä voivat olla ihan hepreaa tai jopa karmivaa luettavaa – pahoittelut siitä.

En tiedä onko se joku ihmiseen sisäänrakennuttu -tai alkukantainen juttu, mutta se muisto synnytyskivusta katoaa hyvin pian. Ensin sitä itkee että haluaa perua koko jutun ja yhtäkkiä onkin ihan valmis kokemaan kaiken uudestaan. Koska kliseisesti se palkinto on vaan niin mahtava.