MILLAISTA ON OLLA NAIMISISSA?

24/10/2017

Noh, millaista on olla naimisissa? on kysymys jota me molemmat olemme kuulleet paljon viimeisen parin kuukauden aikana. Ja vastaus siihen on: ihanaa, parasta ja ihan mielettömän siistiä. Elän elämäni onnellisinta aikaa ja olen myös todella onnellinen päätöksestä mennä naimisiin umpirakastuneena alkuhuumassa. On mieletöntä huomata miten rakkaus vain kasvaa ja syvenee päivä päivältä, vaikka joka päivä luulee ettei se tästä vahvemmaksi voisi enää mennä.

Jokainen pari tekee heille sopivimmat ratkaisut ja kun me kuukauden yhdessäolon ja kahden viikon ns. virallisen seurustelun jälkeen päätimme mennä naimisiin, mahdollisimman pian, oli se meille juuri se paras ratkaisu. On ihanaa olla niin tosissaan ja ihana kun saa rakasta toista ihan täysillä. Naimisiinmeno ei ole mikään toisen rengastus, vaan lupaus siitä että haluaa tehdä töitä liiton eteen myös vaikeina aikoina. Tietysti niin voi luvata myös ilman naimisiinmenoa, mutta me tahdoimme ehdottomasti naimisiin. Vaikka meillä on vasta lyhyt taival takanamme, koen että naimisiinmeno toi suhteeseen ihan uuden, syvemmän tason.

On maailman ihaninta tulla kutsutuksi vaimoksi ja kertoa olevansa vaimo. Tunnen suurta ylpeyttä siitä kertoessani ja meinaan pakahtua onnesta sen kuullessani. Vatsanpohjassa kutkuttaa kun katson Oskua vaikkapa laittamassa ruokaa ja mietin että olen naimisissa tuon miehen kanssa. Siinä se kokkailee – minun mieheni! Kaikki mitä teemme yhdessä tuntuu astetta erityisemmältä tehdessämme sen avioparina.

Myös meidän molempien sormukset ovat minulle hyvin merkityksellisiä. Rakastan sormustani ja minua ottaa vatsanpohjasta joka ikinen kerta kun kosketan ja pyörittelen sitä. Se miten vahvasti tunnen tuollaista pikkuesinettä kohtaan yllätti itseni ihan totaalisesti – myös Oskun sormusta kohtaan. Hänen sormuksellaan on muutenkin hieno merkitys, sillä se on hänen isoisänsä vanha ja se pienennettiin sopivaksi niin, että siinä olevat vanhat kaiverrukset säilyivät myös. Oskun isoisä on ollut yksi hänen elämänsä tärkeimmistä henkilöistä ja arvostus häntä kohtaan näkyy edelleen. Hänen isovanhempansa olivat onnellisesti naimissa yli 50 vuotta, kunnes isoisä siirtyi muutama vuosi sitten ajassa ikuisuuteen. Tuntuu erityiseltä että nyt tuo sormus on osana myös meidän liittoamme.

Kerroin jo aiemmin omasta sormuksestani sekä siitä miksi valitsin juuri sen. Edith-niminen sormus on valmistettu Narsakan perheen pyörittämällä pajalla Hämeenlinnassa. On ihana että myös omalla sormuksellani on tarina osana Narsakan korupajan historiaa, vaikka sen tarina ei olekkaan yhtä henkilökohtainen.

Halusin kauniin ja näyttävänkin sormuksen, mutta sen piti olla kuitenkin omaan tyyliini tarpeeksi simppeli sekä käytännöllinen, sillä en ole muuten tottunut käyttämään juuri minkäänlaisia koruja. Sormus on ollut nappivalinta vaikka se onkin ehkä yllättävän romanttinen tyyliini.

Rakastan sitä miten sormus kimaltelee nimettömässäni ja sitä miten jo nyt sormessani näkyy siitä jäänyt kevyt painauma. Huomaan tekeväni asioita nykyään enemmän vasemmalla kädelläni, ihan koska vaan tahdon näyttää kaikille että olen naimisissa. Onhan se vähän hassua, mutta miksi ei ottaisi kaikkea irti tästä! Olen myös huomannut nimettömässä olevan sormuksen olevan hyvä karkoitin vaikkapa liian pitkään tuijottaville miehille – kaivan vaan nenääni oikean sijasta vasemmalla niin saan taas istua ratikassa rauhassa :D

Naimisiinmenomme on ollut myös lapsille iso ja tärkeä juttu. Häistä kerrottiin koulussa ja eskarissa pitkään ja molemmat pojat halusivat viedä juhlista myös kuvia näytille. Uskon että naimisissa olomme tuntuu lapsista myös turvallisesta. He tietävät että perheessä on nyt yksi turvallinen aikuinen lisää, johon voi tuketua, luottaa ja joka ei ole ihan heti lähdössä minnekkään pois. Meidän molempien lapset puhuvat myös toisistaan liikkuttavasti veljinään, joka saa kyyneleen silmäkulmaan jokaikinen kerta.

Naimisissa on siis oikeasti aivan sairaan ihanaa ja välillä saatan ihan naurahtaa ääneen koska tämä on vaan niin siistiä! Kavereiden kanssa välillä vitsillaan sillä, että minusta tuli kertaheitolla minkkiturkkiin pukeutuva Rouva Storgårds. Ja samalla olen ihan hiton ylpeä siitä. Tuosta sukunimen vaihtamisesta voisi muuten kirjoittaa ihan oman postausksesna, joten ehkä sen ajatuksen vielä postausluonnoksiin…

Edith sormus saatu bloginäkyvyyttä vastaan Kultasepät Narsakalta


TULLINIEMELLÄ

28/08/2017

Terveisiä syksyisestä Hangosta! Vietettiin koko laajentunut perheemme viikonloppu siellä Anopin huomassa. Olemme tässä seurustelumme ja avioitumisemme aikana toki myös pikkuhiljaa tutustuneet toistemme sukulaisiin. Se on ollut ajoittain itselleni aika jännittävääkin, sillä aina sitä toivoo että kaikki tykkäisivät toisistaan ja tulisivat hyvin juttuun.

Etenkin puolison äidin kanssa sitä olisi mielummin lämpimät kun kylmät välit. Pojilla ja äideillä on nimittäin yleensä ihan omanlainen suhteensa ja tuoreena tyttöystävänä sitä voi tuntea tarvetta todistella olevansa hyvä ja toivoa hyväksyntää joskus vähän liiaksikin. Viimeistään nyt kuitenkin tämän viikonlopun aikana minulle vahvistui, että niin minut kun Kaapo ja Elviskin on ottettu erittäin lämpimästi ja sydämellisesti mukaan osaksi sukua, juuri sellaisina kun olemme. On tärkeää voida olla ihan oma itsensä, sillä samoin kun puolisonkin kanssa, toivottavasti myös muiden uusien sukulaisten kanssa kehittyy koko loppuelämän kestävä hyvä suhde.

Samalla kun meillä oli oikein ihana viikonloppu, oli ilmassa myös haikeutta. Surua ja murhettakin. Syksy oli vahvasti läsnä ja viimeistään nyt oli selvää että kesä on takana päin. Pihan kukkaloisto oli hiipunut ja mereltä käyvä tuuli toi mukanaan syksyistä tuoksua. Oli myös huolta läheisistä, itsellä isoja päätöksiä tehtäväksi sekä pohdintaa siitä kuinka olla toisen tukena vaikena aikana, silloinkin kun ei oikeastaan voi tehdä tai auttaa mitenkään. Vinttikammarissa, hiljaisuudessa ja raikkaassa meri-ilmassa, maistui kuitenkin hyvin uni. Kroppa sai levätä ja mielikin oli onnellinen niistä kaikista ihanista hetkistä rakkaiden ihmisten kanssa.

Onneksi lähdimme, vaikka kaupungissakin meillä olisi ollut vaikka mitä tekemistä. Teki hyvää päästä rahoittumaan luonnon helmaan ja tutustumaan vähän paremmin uuteen anoppiin. Tulliniemen henkeä salpaavan kauniilla rannalla, tuulen pyörittäessä hiuksia pystyi hetkeksi unohtamaan kaiken, olla vaan ja tuntea merituulen hymyilevillä kasvoillaan. Muistaa se, että vaikka meillä kaikilla on omat taakkamme ja huolemme, meillä on myös todella paljon hyvää, onnea ja rakkautta.


TOUKOKUUSSA

1/06/2017

– varasin kaverimatkan Nizzaan
– söin jäätelöä kesän ekalla piknikillä
– ratsastin reppuselässä
– tanssin reppuselässä
– nukuin ehkä viisi yötä yksin
– pahoitin ajattelemattomuuttani kaverini mielen
– sain ihan hirveän rakkulan uusista kengistä
– käytin ihan liian kireitä farkkuja, mutta kun pylly näyttää nissä niin hyvältä
– rakastuin suomenruotsalaiseen (lol)
– join shampanjaa puun katveessa
– näin esikoiseni ensimmäisen teatteriesityksen
– söpö poika pyysi treffeille eikä minua kiinnostanut yhtään
– kuuntelin Drakea kirkon alttarilla
– söin elämäni parasta parsaa Baskeri & Bassossa
– join punaviiniä sateessa
– käytin valkoisia crocseja
– kävin aamu-uinnilla sumun keskellä
– itkin silmäni kahdeksi päiväksi turvoksiin
– aloin seurustelemaan
– join kuohuviiniä kuumailmapallojen alla
– istutin Kaapon koulun kasvimaalle lanttua
– sain aamupalalähetyksen
– tein lähes kaikki rästiin jääneet koulutehtävät yhden iltapäivän aikana
– sometin tosi vähän, mutta aloin taas snäppäämään vähän enemmän
– matkustin Porschella
– tein itselleni uuden tatuoinnin
– kävin Ikeassa ja ostin ainoastaan pienen paketin tusseja
– kokkasin elämäni ensimmäistä kertaa risottoa
– kasvatin säärikarvojani sokerointia varten
– työnsin vauvaa vaunuissa
– join tequilaa pokaalista
– ostin elämäni kalleimmat sneakerit (ei ne mistä tuli rakkula)
– olin tosi onnellinen